P. S. Rakastan kirjoja

Minna Canth: Köyhää kansaa (Sanasato, 2006. 113 sivua. 1. painos 1886.)

Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana.

Eletään 1800-luvun loppupuolta Kuopion laitakaupungilla. Holpaisen nelilapsinen perhe sinnittelee kurjuudessa: Perheen isä on työtä vailla, eikä heillä ole rahaa ruokaan tai edes langanpätkään, jolla voisi korjata lasten risoja ja puhkikuluneita vaatteita. Perheen puolisokea esikoistyttö saa päivittäisillä kerjuureissuillaan kasaan sen verran kuivia leivänkannikoita ja kylmiä perunoita, että niistä juuri riittää hengen pitimiksi. Pikkupojat varastavat nälissään leipää naapurista, eikä äidillä ole sen vertaa ropoja, että voisi ostaa pikkuisen jauhoja korvatakseen naapurin emännälle poikien varastaman leivän. Hyyrykin on maksamatta, ja isäntä vie tuvasta viimeiset huonekalut vuokranmaksuna. Kun kaiken muun lisäksi pikkuvauva sairastuu, valvottaa yöt ja tekee kuolemaa, luisuu perheen äiti Mari kohti hulluutta.

Viime vuosina minulle on muodostunut tavaksi lukea keväisin Minna Canthia (aluksi kai tämän realismin uranuurtajan syntymäpäivän ja virallisen liputuspäivän innoittamana). Tämän Canthin pienoisromaanin luin nyt jo toista kertaa, ja köyhän kansan elämän riipaisevan lohduton kuvaus vaikutti minuun yhtä vahvasti kuin ensimmäiselläkin lukukerralla.

Köyhää kansaa kuvaa todellista ahdinkoa, jossa perheellä ei ole mitään muuta kuin katto pään päällä ja toisensa, eikä varmuutta edes näistä: maksamattomat vuokrat painavat mieltä ja takaraivossa kummittelee häätö ja joutuminen mieron tielle, ja kun perheen sairas vauva kuolee ja äiti menettää järkensä, jäävät mies ja lapset oman onnensa nojaan. Canth kuvaa tilannetta raadollisen realistisesti, sitä miten työlästä on köyhän elämä, miten huolta ja murhetta täynnä, ja miten vähissä ovat toivon kipinät.

Marin kohtalo on niin karu, että lukeminen kuristaa kurkkua kirjan alusta loppuun. Silmissään näkee monien lapsivuoteiden ja elämän raskaan kuorman riuduttaman laihan naisen, luisen kaidat kasvot ja silmillä roikkuvat hiukset, paljaat jalat, ihon harmaana uupumuksesta. Jaksamisen äärirajoilla mennään jo tarinan alkuvaiheessa, kun Mari pimeässä tuvassa tuudittelee sairaan vauvan kätkyttä. Hän miettii lastensa kohtaloa, joka ei hyvältä näytä - kun on lapsesta saakka kärsinyt kipua ja nälkää, ja kokenut maailman kovuutta, voiko edessä olla muunlaista tulevaisuutta kuin kituminen köyhäinhuoneessa tai kahlehdittuna vankilassa? Kaikki tuntuu niin toivottomalta, että Mari liukuu pimeään mustuuteen: pitäisikö tukehduttaa lapsensa hengiltä ja hypätä itse avantoon?

Kun Anni-vauva kuolee, on se viimeinen pisara. Hulluna huutava, sekava ja harhainen Mari toimitetaan Harjulan vaivaistaloon mielipuolia varten rakennettuun pieneen ja pimeään lautakoppiin. Tämä romaanin loppupuolen kuvaus mielen järkkymisestä ja Marin hylkääminen Harjulaan toivottomana tapauksena on niin kauheaa luettavaa, että siinä moni kauhuromaani kalpenee rinnalla. Erityisen kauheaa kaikesta tekee realismi: kuinka moni perhe onkaan kärsinyt nälästä ja puutteesta, kuinka moni lapsi kuollut, kuinka moni nainen tai mies suljettu lukkojen taa vaivaistaloon loppuiäkseen?

Mutta vaikka Köyhää kansaa on ahdistava ja synkkä teos josta jää takuuvarmasti surullinen olo, on se myös tavattoman hieno pieni romaani, jonka yhteiskuntakriittistä ja rohkeaa otetta ei voi kuin ihailla. Canthia kannattaa lukea!

Muualla: Nannan kirjakimara, Kirjoista, Kirjanainen, Morren maailma ja Orfeuksen kääntöpiiri.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta (Tammi, 2016. 69 sivua. Alkuteos Aufzeichnungen aus Korsika. Suomentanut Oili Suominen.)

Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui.

Pääsiäispyhien lukulistalle sopivat loistavasti filosofisia pohdintoja sisältävät ja omaa ajattelua ruokkivat esseetekstit. Pari vuotta sitten uppouduin pääsiäisen aikaan Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneisiin askeleisiin, tänä vuonna luin puolestaan Tommi Melenderin huikean esseekokoelman Onnellisuudesta (siitä lisää lähipäivinä). Tämän Sebaldin postuumisti julkaistun teoksen luin kertaalleen jo alkuvuodesta, mutta mieleni teki palata siihen näin hiljaisena, harmaana ja hartaana pitkänäperjantaina. Sebaldin teksteillä on nimittäin merkillinen vaikutus: niitä lukiessa mieli rauhoittuu, hengitys tasaantuu ja syke hidastuu, kiire ja stressi unohtuvat, mieli tyhjenee ja hetkessä ovat läsnä vain lukija ja kirja. Sisimpään astuvat rauha ja taiteen voimaannuttava vaikutus.

Merkintöjä Korsikasta on kesken uransa auto-onnettomuudessa kuolleen W. G. Sebaldin keskeneräiseksi jäänyt esseekokoelma. Se sisältää neljä esseetä, joista viimeinen on oikeastaan vain muutaman sivun mittainen esseen aihio - pieni tekstikatkelma, joka on saanut innoituksensa salaperäisestä, mustavalkoisesta valokuvasta, jonka joku on kirjailijalle lähettänyt. Viimeinen, pahasti keskeneräiseksi jäänyt teksti on kuin kivulias muistutus siitä, että loistava kirjailija menehtyi aivan liian aikaisin.

Ensimmäisissä kolmessa esseessä Sebald kertoo lomamatkastaan Korsikan saarelle, josta hän ei tiedä ennestään muuta kuin että se on paikka, jossa Napoleon on syntynyt. Hän tutustuu saareen, selvittää sen historiaa ja tapakulttuuria, vanhoja taruja ja legendoja. Teksteissään Sebald tekee huomioita ja havaintoja itselleen ennestään vieraasta ympäristöstä. Miljöö on pakahduttavan kaunis: eukalyptukset ja oleanterit, viuhkapalmut, laakeripuut ja myrtit muodostavat keitaan keskelle kaupunkimaisemaa, tuuli puhaltaa mereltä, oliivilehtojen väräjävässä valossa avautuvat näkymät yli vanhojen sukujen perintömaiden, ja hämyisissä museoissa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Saaren luonto kuiskii tavalla, joka tuo muistoja jostain kaukaa menneisyydestä, ja meren läheisyydessä miehen mielen täyttää ihmeellinen vapaudentunne. Hän kuljeskelee myös saaren hautausmaalla ja tutkii hautakiviä ja korsikalaisvainajien viimeisiä leposijoja - tämän lukeminen saa aikaan jotenkin haikeansurullisen olon, sillä mieleen tulee väistämättä, ettei kirjailija ole varmaankaan aavistanut vieraiden hautojen äärellä olevansa itsekin jo lähellä yllättävää kuolemaansa.

Sebald pohdiskelee ihmisen tekemisten mieltä ja mielettömyyttä. Hän miettii historian kulkua, ja sitä, miten ihmiskunnan menneisyys, sen totuudet ja maailmantapahtumien oikeanlainen tulkinta ovat joskus nykyihmisen ulottumattomissa kaikesta historiantutkimuksesta huolimatta. Hän kuvailee kiehtovasti korsikalaisia hautausrituaaleja, joihin hän oli perehtynyt saarelle suuntautuneen matkansa jälkeen, ja arvuuttelee sitä, millaiseksi kuolema, muistojen säilyttäminen ja vainajien kohtalot muodostuvat tulevaisuudessa, kun ihmiskunta muuttuu, maailman väestömäärä kasvaa kasvamistaan ja jokainen on käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen.

[--] ja koko menneisyys haihtuu ja sulaa muodottomaksi, tunnistamattomaksi ja mykäksi massaksi. Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä enää edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi.

Sebaldin esseet ovat kerronnaltaan ihastuttavan verkkaisia. Ne tarjoavat sivistäviä ja kiehtovia pieniä yksityiskohtia korsikalaisesta historiasta ja kulttuurista, ja niiden viipyilevän pohdiskeleva ote lumoaa. Teksti ikään kuin hohtaa lämmintä valoa, ja samalla olo tuntuu haikealta - pieni kokoelma on kuin kirjailijan viimeinen tervehdys toisesta maailmasta. Merkintöjä Korsikasta on hieno, pieni ja surumielinen kirjallinen helmi, jonka uskon tulevani lukemaan vielä lukuisia kertoja.

HelMet-lukuhaaste 2016: 48 - Kirjassa on alle 150 sivua

Reilu viikko sitten viikonloppuna oli jälleen aika katsastaa Suomen pienin kirjallisuusmessutapahtuma, tamperelaiset Vihtorin kirjaston kirjamessut. Tapahtuma järjestettiin nyt jo kuudetta kertaa, itselleni kokemus on neljäs laatuaan. Täältä löytyy kuvatunnelmia vuodelta 2013 ja täältä vuodelta 2014 (viimevuotisten messujen kuvat sisältävä muistikortti on sen sijaan ilmeisesti liuennut johonkin mustaan aukkoon, en löydä sitä mistään, pöh!). Totuttuun tapaani en tehnyt messuilla muistiinpanoja kuulemistani haastatteluista, mutta ehkäpä kuvien kautta pääsee vähän haistelemaan mukavien messujen tunnelmia.

Tavallisesti Vihtorin kirjaston messut järjestetään legendaarisen tamperelaishotelli Tammerin tiloissa, mutta tänä vuonna Tammerissa tehdään remonttia ja Vihtori joutui evakkoon Hotelli Ilveksen yökerhoon. Ilveksessä vietetään tänä vuonna 30-vuotisjuhlaa, ja jo yökerhon sisääntulo oli juhlavasti marinoitu monenlaisella pinkillä ja kiiltävällä - melkoinen ero klassisen tyylikkääseen Tammeriin. :) Messujen puitteet olivat monella tapaa muutenkin tavallisesta poikkeavat, ja esimerkiksi valokuvaamisen kannalta (ainakin näin amatöörin näkökulmasta) yökerhon hämäryys asetti melkoisia haasteita. Pahoittelen siis kuvien laatua jo etukäteen. Mutta nyt messukuviin!

Messut alkoivat virallisesti jo perjantaina, mutta itse en ehtinyt mukaan messuilemaan vielä silloin. Ensimmäisenä messupäivänä on aina tapana jakaa Lause-Finlandia, Suomen pienimpien kirjamessujen teemaan sopiva Suomen pienin kirjallisuuspalkinto, jonka rahallinen arvo on 0 euroa. Järjestäjän mukaan palkinnon tarkoituksena on osoittaa arvostusta lauseelle, tuolle kirjallisuuden DNA-järjestelmän pienimmälle osalle. Palkinnon ehdokkaat ja voittajan valitsee yksimiehinen raati: kirjailija ja tuottaja Marko Kulmala.

Aiempina vuosina Lause-Finlandian ovat voittaneet Petri Tamminen ("Danny tuli Vääksyyn." teoksesta Muita hyviä ominaisuuksia, Otava, 2010), Jari Tervo ("Minut kihlattiin kehdossa." teoksesta Layla, WSOY, 2011), Pertti Jarla ("Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa." sarjakuvateoksesta Fingerpori 6, Arktinen Banaani), Hanna Jensen ("Isä eli hyvän kuoleman." teoksesta 940 päivää isäni muistina, Teos, 2013) ja Juha Hurme ("Aimo oli laittanut aamiaiseksi kasvisruokaa ja pekonia." teoksesta Nyljetyt ajatukset, Teos, 2014). Tänä vuonna lauseineen ehdolla olivat Tuomas Nyholm, Antti Tuomainen, Osmo Soininvaara & Mikko Särelä, Kari Hotakainen, Laura Lindstedt ja Panu Rajala. Palkinnon pokkasi Kari Hotakainen lauseellaan "Varokaa heikkoja." mainiosta teoksestaan Henkireikä (Siltala, 2015). Onnea! ♥

Saavuin lauantaina, eli varsinaisena messupäivänä, paikalle parahiksi kuulemaan tuoreen Finlandia-voittajan, Laura Lindstedtin, haastattelua. Puheenaiheena oli luonnollisesti Oneiron. Lindstedt kertoi kirjan kirjoittamisprosessista ja omista mietteistään romaaninsa henkilöhahmojen suhteen, sekä luki kiehtovia otteita palkitusta romaanistaan.

Lindstedtin jälkeen lauteille nousi historioitsija Teemu Keskisarja. Minna Hyytiäinen haastatteli kirjailijaa tämän viime vuonna ilmestyneestä, Toivo Harald Koljosesta kertovasta tietoteoksestaan Kirves. Keskisarja kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjastaan, Koljosen tarinasta ja ylipäänsä historiantutkimuksesta. Mies oli kerrassaan loistava puhuja ja häntä olisi kuunnellut vaikka koko päivän! Kirves on muuten kirjanakin aivan mahtavan hyvä. Luin sen alkuvuodesta ja kirjoittelen kirjasta blogiin kunhan nyt tässä kerkeän. :)

Messupäivä sattui olemaan myös Minna Canthin päivä. Messuohjelmaan olisi aamupäivän alkajaisiksi kuulunut Canthin patsaalta Tampereen Hämeenpuistosta alkanut kulttuurikävely. En ottanut osaa kulttuurikävelyyn, mutta Canthin patsasta kävin kuvaamassa iltapäivällä lounaalla piipahtaessani.

Lounaan jälkeen oli aika palata Ilvekseen messuilemaan. Kiertelin vähän myyntipöytiä katsomassa. Lauri Viitaa oli 100-vuotisjuhlavuoteen liittyven mukavasti esillä, samoin Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden teoksia.

Tulenkantaja-palkinnon voittajan julkistaminen on aina Vihtorin kirjamessujen huipennus. Tänä vuonna palkintoraadin puheenjohtajana toimi kirjailija Tuomas Kyrö. 10 000 euron suuruisesta palkinnosta kilpailivat Selja AhavanTaivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015), Siiri EnorannanSurunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015), Elina HirvosenKun aika loppuu (WSOY, 2015), Anneli KannonPyöveli (Gummerus, 2015), Laura LindstedtinOneiron (Teos, 2015) ja Iida RaumanSeksistä ja matematiikasta (Gummerus, 2015). Viime vuonnahan palkinnon voitti Anni Kytömäki teoksellaan Kultarinta (Gummerus, 2014).

Tulenkantaja-palkinto myönnetään joka vuosi sellaiselle kaunokirjalliselle teokselle, jolla palkintoraati katsoo olevan parhaat mahdollisuudet menestyä käännöksinä ulkomailla. Ensimmäisen Tulenkantaja-palkinnon vuonna 2013 voitti Seita Vuorela nuortenromaanillaan Karikko (WSOY, 2012). Messuilla nähtiin pieni videohaastattelu, jossa Vuorela jutteli suomalaisen kirjallisuuden kääntämisestä ja maailmalle viemisestä. Videonpätkän katsominen oli erityisen koskettavaa, sillä Vuorela menehtyi äkisti noin vuosi sitten.

Ennen voittajan julkistamista ehdokkaita haastateltiin tunnin kestävässä Tulenkantaja-paneelissa. Kuvassa ovat vasemmalta oikealle Siiri Enoranta, Elina Hirvonen ja Laura Lindstedt.

Kirjapöydän toisella puolella istumassa vasemmalta oikealle Selja Ahava, Iida Rauma ja Anneli Kanto.

Vuoden 2016 Tulenkantaja-palkinnon voitti Iida Rauma upealla teoksellaan Seksistä ja matematiikasta. Paljon onnea! ♥ ♥ Romaani on aivan huikean hieno, yksi ehdottomasti parhaista tänä vuonna lukemistani, joten täältäkin lämmin ja tymäkkä lukusuositus. Lukekaa, ellette ole jo lukeneet!

Voittajan haastattelu löytyy Aamulehden verkkosivuilta.

Sellaiset minimessut tänä vuonna. Suuret kiitokset järjestäjille ja kirjailijoille! ♥ Vuoden päästä tavataan taas!

(Kuvassa Petra Karjalainen ja Veeti Kallio. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Desirée. Pieni yösoitto (A Little Night Music) 9.4.2016
Musiikki ja laulujen sanat: Stephen Sondheim
Käsikirjoitus: Hugh Wheeler, suomentanut Juice Leskinen (tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommernattens leende)
Ohjaus: Miika Muranen
Ensi-ilta TTT:n Suurella näyttämöllä 3.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 35 minuuttia (väliaikoineen)
Kapellimestari Eeva Kontu, koreografia Virve Varjos, lavastussuunnittelu Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Tarja Lapintie, valosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Kalle Nytorp, kampaukset ja maskit Pepina Granholm
Rooleissa: Veeti Kallio, Petra Karjalainen, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas

Keski-ikäinen lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on ensimmäisen vaimonsa kuoltua mennyt uusiin naimisiin tuttavaperheen 18-vuotiaan tyttölapsen, Annen (Anna-Elisa Hannula), kanssa. Lähes vuoden kuluttua häistä avioliitto ei ole vieläkään saanut täyttymystään, sillä lapsekas ja lähinnä mekoista ja ulkonäöstään kiinnostunut nuorikko varjelee neitsyyttään kuin kallista aarretta. Selibaatti saa Fredrikin haikailemaan nuoruuden rakastettuaan, kuuluisaa näyttelijätärtä, Desirée Armfeldtiä (Petra Karjalainen). Mies haluaa nähdä tämän ja viekin nuorikkonsa katsomaan ranskalaista komediaa, jossa Desiréellä on päärooli. Näytelmän jälkeen yksi asia johtaa toiseen, ja Fredrik löytää itsensä lopulta näyttelijättären buduaarista pelkkään kylpytakkiin verhoutuneena - samalla kun ovelle kolkuttelee Desiréen pökkelö rakastaja, kaksintaisteluista perin viehättynyt rakuuna ja ukkomies Carl-Magnus Malcolm (Tuukka Huttunen).

Suhdekiemurat alkavat mennä entistä monimutkaisemmiksi, kun Desirée keksii kutsua Egermanit äitinsä, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) kartanoon kesäisen viikonlopun viettoon. Paikalle saapuu myös kaksi kuokkavierasta: kukapa muu kuin rakuuna Malcolm juonikkaine Charlotte-vaimoineen (Sari Havas). Lämpimät kesäillat ja -yöt täyttyvät kaipuusta, mustasukkaisuudesta, väärinkäsityksistä ja intohimosta, kun kartanossa kaikki kynnelle kykenevät herrasväestä aina palveluskuntaan asti uppoutuvat rakkauden pauloihin.

(Kuvassa Sari Havas. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa etualalla Petra Karjalainen ja Veeti Kallio. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

En tiennyt Desiréestä etukäteen juurikaan muuta, kuin että se on historiaan sijoittuva musikaali. Lähdimmekin ystäväni kanssa katsomaan esitystä lähes vailla odotuksia. Näytös alkoi viekoittelevalla tanssinumerolla, jonka huipennukseksi korsettiin pukeutunut punatukkainen Desirée teki mitä näyttävimmän sisääntulon laskeutumalla lavalle kattoon ripustetussa kristallikruunussa. Jo alku viritti katsojan hyvin seuraavan parituntisen tunnelmiin ja herätteli mielenkiintoa tehokkaasti. Vähitellen Desirée osoittautui hyvin perinteiseksi musikaaliksi, joka tuntui kumartavan juurilleen eli koomisen oopperan ja operettien suuntaan. Käsiohjelmasta minulle selvisi, että teoksella onkin jo kunnioitettavasti ikää, sillä se on ensiesitetty New Yorkin Broadwaylla vuonna 1973, ja Lontoon West Endissä kahta vuotta myöhemmin. Lopulta klassikkomusikaali näyttäytyi minun silmissäni jopa jonkinlaisena Figaron häät -pastissina, sillä se on hyvin samankaltainen farssimainen aikuisten satu ja hupsuttelu kuin vanha Mozart-klassikko. Teksti sisälsi myös useita viittauksia Shakespearen suuntaan, ja etenkin toisen puoliajan tunnelma oli paikoin yhtä viehko kuin Kesäyön unelmassa.

Olen blogissani monesti maininnut, miten olen kepeän komedian suhteen koko lailla oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Desirée oli kuitenkin melko aseistariisuva kokonaisuus, ja jopa kaltaiseni melankoliasta ja tragediasta viehättynyt katsoja viihtyi ja nautti esityksestä koko sen keston ajan. Vaikkei kaikki päätön juoksentelu ja kohellus jaksanutkaan minua naurattaa, tarjosi musikaali monia mainioita hetkiä, osuvia repliikkejä ja etenkin visuaalista silmäniloa. Eniten minua ihastuttivatkin musikaalin huikean komeat kulissit, puvustus, maskit ja kampaukset, sekä lavalla upeasti loistava värimaailma, jota hienosti suunniteltu valaistus kauniisti korosti. Eikä näin naiskatsojana sovi unohtaa ensimmäisen puoliajan kohokohdaksi nousevaa Desiréen ja Fredrikin välistä kuumottavaa kohtausta, jossa Veeti Kallion ~~paidaton, lihaksikas ylävartalo~~ samettinen ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa. (Odottakaa hetki, pyyhin tässä vaiheessa kuolan näppikseltä. :D)

Desirée sisältää 23 musiikkinumeroa, ja näyttelijäryhmän työ sekä laulun että näyttelemisen suhteen oli tasaisen varmaa ja laadukasta. Pääsääntöisesti vierastan musikaalimusiikkia juuri sen kepeyden vuoksi, eivätkä Desiréenkään kaikki laulut olleet makuuni. Ihastuin kuitenkin ennen kaikkea teatterin 11-henkiseen orkesteriin, jonka johtajana teatterikapellimestari Eeva Kontu teki huikean hienoa työtä.

Pääpari hehkui ja heidän välisensä kemia tuntui kuumotuksena katsomossa asti. Herkullisimmat roolisuoritukset löytyivät tällä kertaa kuitenkin sivurooleista, sillä Tuire Saleniuksen viisas ja paikoin ihanan sarkastinen Madame Armfeldt ja Sari Havaksen rempseä kreivitär Charlotte Malcolm olivat kerrassaan nautinnollista katsottavaa. Myös vasta 17-vuotias Ronja Alatalo loisti roolissaan Desiréen 13-vuotiaana tyttärenä - onkin aina niin ihanaa voida todeta, että maassamme on kasvamassa taas uusi sukupolvi taitavia ja lahjakkaita näyttelijöitä. Kokonaisuutena Desirée oli värikylläinen, hehkuva ja hyväntuulinen iloittelu, joka jätti katsojan kivasti kuplivaan olotilaan. Lauantaina 16.4. on tämän suurmusikaalin viimeinen esitys, kannattaa käydä katsomassa!

(Kuvassa Veeti Kallio ja Petra Karjalainen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Desiréen Tampereen Työväen Teatterin kutsuvieraslipuilla. Kiitos!

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016. 335 sivua.)

Seuraavana päivänä törmäsin heihin rannalla, äitiin ja poikaan, herra näyttää työskentelevän pitkää päivää ja nuori rouva keskittyy naisellisiin velvollisuuksiinsa, lastenhoitoon. Minuun iski joku tuntematon oikku, halusin kai pyyhkiä sen apaattisen ilmeen kauniilta kasvoilta tai sitten olin vain loputtoman ikävystynyt, ja pyysin heidät kanssani veneilemään. Ajoimme pikku purtilollani Uunisaareen, istuimme kallioilla ja söimme makkaravoileipiä. Pikkurouva tunnusti minulle, ettei juuri viitsisi laittaa ruokaa vain heille kahdelle. Ja mies ei ilmeisesti ole kovin hyvissä varoissa, päätellen asunnosta ja rouvan pari kesää vanhasta mekosta. Tukka, meikki ja kaikki on auttamattoman vanhanaikaista. [--]
No, olen ajatellut, että ottaisin hänestä projektin, tarvitsen jotain muuta ajattelemista kuin käännöksen ja muutenkin, nyt kun sinä olet poissa. Aion opettaa hänet laittamaan ruokaa. Siitä tulee hauskaa.

Vuonna 1956 Saara, hänen aviomiehensä Juhani ja heidän pian kouluikäinen poikansa Elias muuttavat Helsinkiin, töölöläiseen vuokrakaksioon. Pikkukaupungissa apteekkarina työskennelleen Juhanin edellisessä työpaikassa on tapahtunut yksi juttu, ja Saaran isä järjestää miehelle uuden työn helsinkiläisestä konttorista. Pienen perheen on aika kääntää elämässään uusi lehti.

Saara on kotirouva, joka on miehensä toiveesta keskeyttänyt opintonsa. Hänen tehtävänsä on rakastaa lasta, huolehtia kodista ja olla sellainen onnellinen reipas olento, joista saa lukea kuvalehdistä. Hän järjestelee, kuuraa ja siivoaa asuntoa, pitää perheensä ravittuna ja kuivana, ja lukee kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta. Hän ajattelee elämänsä olevan niin hyvää, että kuka nainen voisi toivoa enempää, mutta silti hän havahtuu aamuöisin rintakipuun ja tarvitsee rauhoittumiseen vaaleansinisiä pillereitä, jotka täyttävät pään miellyttävällä sumulla. Arki kerrostuu, viikot liukenevat, ja päivät täyttyvät väsymyksestä, joka valuu selkää pitkin ja kietoo Saaran pumpuliin.

Kunnes Saara tutustuu yläkerran naapuriinsa, yksin asuvaan Elisabethiin, joka järjestää asunnossaan kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ai niin - on vakooja. Naisten ystävyyden myötä Saaran elämä saa aivan uudenlaista sisältöä ja merkitystä.

Parkkisen uutuusromaani on melko petollinen tapaus. Olin kyllä suunnitellut lukevani koko helatorstain, mutta hyvin kurinalaisesti vain tentti- ja pääsykoekirjoja. Aamupäivän aurinko paistoi käsittämättömän lämpimästi, parveke houkutteli kutsuvana ja ajattelin että jospa vähän kurkistan mitä Säädyllinen ainesosa pitää sisällään, luen pari ensimmäistä sivua ja vaihdan sitten kuuliaisesti tilastotieteeseen ja mitä näitä nyt on... No, niinhän siinä kävi, että havahduin tähän maailmaan joskus tuntien päästä ymmärtämättä tilastotieteestä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Olin uppoutunut ensimmäisestä sivusta lähtien siihen lähes sietämättömän nautinnolliseen lukuhurmioon, jonka Parkkinen luomallaan maailmalla ja tarinalla tarjosi. Säädyllinen ainesosa on aivan syntisen hyvä romaani, jonka lukemista on mahdotonta jättää kesken sen kerran aloitettuaan.

Romaanissa on jotenkin kaikki niin kohdallaan. Katsotaanpa.
1) Henkilöhahmot. Alusta asti kiinnostavia, särmikkäitä, täynnä salaisuuksia, vähän rikkinäisiäkin. Ihmisiä, joista haluaa tietää kaiken, ja jo siksi kirja on pakko lukea yhdeltä istumalta.
2) Tarinankuljetus. Toimii! Romaani on kiehtova kudelma, jossa lukija ei tiedä aluksi mitään, mutta viisastuu pala palalta ja sivu sivulta. Aikatasot ja tapahtumapaikat limittyvät sujuvasti, ja se tapa, jolla kokonaisuus alkaa lukijalle hahmottua, on tavattoman kiehtova.
3) Ajankuvaus ja mennyt, sodanjälkeinen Helsinki. Tähän vain yksi sana: i h a n a a!
4) Kieli ja kerronta. Paikoin rönsyilevää ja maalailevaa, ja silti samanaikaisesti napakkaa ja koko ajan hallittua. Dialogit ovat hykerryttäviä.
"Tule. He soittavat meidän lauluamme."
"Ei meillä ole laulua."
"Nyt on."

Tarkastellaanpa tarkemmin kohtaa yksi, Säädyllisen ainesosan henkilöhahmoja, ja nimenomaan sen kahta päähenkilöä. Saara on päällisin puolin hillitty kotirouva, joka kampaa hiuksensa tupeeratulle kovalle kampaukselle, muistaa hymyillä aina oikeassa kohtaa ja laittaa huulipunaa, kun mies tulee kotiin, sillä kuvalehdissä varoitellaan huolimattomista suttuisista vaimoista. Hillitty ja huoliteltu ulkokuori peittää kuitenkin sisäänsä säikyn olennon, säpsähtelevän pikkukaupunkilaistytön, joka kokee jatkuvaa syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. Hänen vastaparinsa Elisabeth on Saaran täydellinen vastakohta, itsevarma, itsenäinen ja rohkea maailmannainen, joka käyttää farmareita ja polttaa piippua, ja järjestää yläkerran asunnossaan miltei sellaisia juhlia ja illalliskutsuja kuin Jay Gatsby F. Scott Fitzgeraldin Kultahatussa konsanaan (tosin hieman pienemmässä mittakaavassa toki). Elisabethissa on sellaista itselleen hymyilevää tovejanssonmaista rentoutta, että lukijalle käy kuin kaikille naisen tuttavapiirissä: kaikki rakastuvat vuorollaan Elisabethiin.

Kovin kiehtovia ovat omalla tavallaan myös tarinan sivuhenkilöt. Saaraa selvästi iäkkäämpi Juhani, joka on jo siinä iässä, jolloin mies pystyy säilyttämään arvokkuutensa vain huolellisesti vaatetettuna (miten riemastuttava miesvartalon kuvaus!), sekä herkkä ja ujo lukutoukka Elias, joka rakastaa poikalapselle hieman epäterveellisiä asioita: äitinsä hiusten harjaamista, ruoanlaittoa ja vauvanukkeaan, jolla hän saa leikkiä vain isältä salaa. Henkilöhahmot ovat tavattoman herkullisia, ja Parkkinen kuvaa heidän kauttaan oivallisesti 50-luvun asenneilmapiiriä ja yhteiskunnan erityisesti naiselle asettamia odotuksia. Entä keitä ovat salaperäinen Izzy, jolle Elisabeth kirjoittaa pitkiä kirjeitään, tai Liisa, jonka ajatteleminenkin tuntuu Saarasta liian kipeältä?

Kirjan isoja teemoja - ystävyyttä, rakkautta, seksuaalisuutta, äitiyttä, sukupuolirooleja, luokkajakoa, ja vähän Suomen sodanjälkeistä poliittista tilannettakin - sitoo yhteen rakkaus ruokaan. Säädyllinen ainesosa onkin riemastuttava ylistyslaulu gastronomialle: sen sivuilla kerätään ruusun terälehtiä jäätelön valmistukseen, hengitetään sahajauhoon pakattujen jääpinojen päällä kohmeisina liikuskelevista hummereista huokuvaa vahvaa meren hajua, valmistetaan kastanjoilla täytettyjä kyyhkysiä ja ihastellaan juottovasikan lihaa, jonka syyt ovat hienoja kuin silkkikangas. Luvut on nimetty niissä esiintyvien ruokalajien mukaan, ja jo sisällysluettelon selaaminen nostattaa veden kielelle. Ruoka merkitsee romaanissa kaikkea, se kuvastaa rakkautta, vapautta, elämää, riemua ja pelkoja, se sisältää salattuja viestejä, ja tekee Säädyllisestä ainesosasta niin huikean ja lumoavan kokonaisuuden, että voin helposti todeta lukeneeni juuri yhden tämän vuoden eittämättä parhaista kotimaisista romaaneista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 41 - Kirjassa lähetetään kirjeitä

(Kuvassa Emma-Sofia Hautala, Elisa Piispanen, Esa Latva-Äijö ja Heikki Nousiainen. Kuva: Yehia Eweis, Tampereen Teatteri.)

Päätepysäkki 6.5.2016
Käsikirjoitus: Pasi Lampela
Ohjaus: Pasi Lampela
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 27.1.2016
Kesto n. 2 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Mika Hiltunen, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Nelikymppinen Jussi (Esa Latva-Äijö) työskentelee asianajajana Matti-isänsä (Heikki Nousiainen) yrityksessä. Elämä on kiireistä ja stressaavaa, ja miehen avioliitto Ilonan (Elisa Piispanen) kanssa on hajoamaisillaan. Matti tekee pojalleen tarjouksen: hän on valmis vetäytymään firmansa johdosta ja luovuttamaan johtovastuun Jussille, mutta tarjous sisältää ehdon - Jussin on unohdettava eroaikeensa ja pysyttävä naimisissa Ilonan kanssa. Mies suostuu tarjoukseen.

Pahoinvointi avioliitossa kuitenkin jatkuu, ja Jussi lääkitsee tilannetta aloittamalla seksisuhteen nuoren Birgitan (Emma-Sofia Hautala) kanssa. Intohimoon alkaa sekoittua muitakin tunteita, ja koko pakka uhkaa hajota käsiin, kun täysin hukassa oleva Jussi alkaa jälleen suunnitella avioeroa ja uutta elämää nuoren rakastajattarensa kanssa. Lisäksi myös bisneksissä alkaa ilmetä sekavia ja epäselviä kuvioita, jotka aiheuttavat miehelle ylimääräistä päänvaivaa. Kun Jussin äiti ja Matin vaimo kuolee syöpään, alkaa sotkuinen ihmissuhdevyyhti purkautua, ja sekä ryvettynyt parisuhde että isän ja pojan suhde joutuvat ennennäkemättömälle koetukselle.

(Kuvassa Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen ja Heikki Nousiainen. Kuva: Yehia Eweis, Tampereen Teatteri.)

Huh, olipahan melkoista! Mikäli kokee olonsa alakuloiseksi ja ahdistuneeksi arjen rasitteista ja haluaa itseään piristääkseen viettää mukavan illan teatterissa, en suosittele valitsemaan näytelmäksi Päätepysäkkiä - se on nimittäin sen sortin draamaa, jossa valonpilkahdukset ovat niin vähissä, että jo valmiiksi ahdistunut katsoja voinee haluta purra ranteensa auki esityksen jälkeen. Mutta jos tietää kestävänsä täyslaidallisen ihmismielen varjoisaa puolta ja elämän lohduttomuutta, ja haluaa nähdä aivan ensiluokkaisten tekijöiden ensiluokkaista teatteria, on Päätepysäkki silloin aivan ehdottoman oikea valinta.

Esa Latva-Äijön (josta on muuten vähitellen tullut yksi suurimmista näyttelijäsuosikeistani, on meinaan niin jäätävän lahjakas, monipuolinen ja karismaattinen näyttelijä hän!) Jussi on katsojan mielessä monenlaisia tunteita herättävä, taidokkaasti kirjoitettu hahmo, jonka henkilökohtaisen elämän odysseia on melko tuskallista seurattavaa. Keski-iän kriisissään kipuileva mies janoaa elämää ja kuvittelemaansa viimeistä mahdollisuutta autuaaksi tekevään onneen, hän tekee itselleen sokeana toinen toistaan epäonnistuneempia valintoja ja takertuu nuoreen ja lihallisuudessaan elämää sykkivään Birgittaan kuin hukkuva. Jussi on työssään rehti ja oikeudenmukainen, sääntöjä pilkuntarkasti noudattava mies, mutta samanaikaisesti yksityiselämässä hänen moraalinsa venyy kuin kumilanka. Jussia vuoroin halveksuu ja säälii, ja kun näyttämön valot lopulta sammuvat, jää päällimmäiseksi sekoitus surua ja iloa: vaikka kaikki tuhoutuu, voi tuhkan keskellä koittaa lopulta se hetki, jolloin kaiken näkee kirkkaasti.

Lampelan teksti kuvaa ihmissuhteiden vaikeutta ja elämän karikoita niin todenmukaisesti, että syvemmälle realismiin on miltei mahdotonta upota. Tarina ujuttaa kylmät ja luiset sormensa katsojan ihon alle. Se näyttää, miten lapsen ja vanhemman suhteessa on aina omat hankaluutensa, ja miten parisuhteen ajautuessa väärille raiteille on sieltä vaikeaa päästä takaisin oikealle reitille - etenkin jos osapuolet ovat sokeita toistensa tarpeille ja toiveille, ja toisen ohi puhuminen ja kyvyttömyys oikeasti kuunnella ovat vuosien myötä opittuja ja vakiintuneita tapoja. Kun saavutaan keski-ikään ja elämässä alkaa jo hämärästi näkyä peräseinä, voi iskeä pakokauhu, kuten Päätepysäkin Jussille. Jotain on tehtävä, ja totta on, että "samat asiat voi yhtä hyvin tuhota kuin pelastaa". Mutta se sama taitekohta, joka on toiselle osapuolelle päätepysäkki, voi toiselle ollakin lähtölaituri, josta uusi matka alkaa.

Neljän näyttelijän työ on niin raastavan ja hyytävän taitavaa, että esityksen aikana unohtaa katsovansa näyttelijöitä ja roolihahmoja. Lavalla on niin paljon kaipuuta, tuskaa, kipua ja yksinäisyyttä, sekä sellaista rakkautta, joka kimpoilee seinästä toiseen osumatta koskaan maaliinsa, että katsojan tuskaa lisää epätodellinen tunne: kuin en katsoisikaan enää teatteriesitystä, vaan jotakin aitoa, oikeaa ja syvästi inhimillistä. Esityksen jälkeen huomaan pohtivani, millaiselta mahtaa tuntua olla näyttelijä, joka elää tällaisen roolihahmon kanssa. Seuraavatko työt kotiin, tuleeko Jussin tai Ilonan tuska uniin ja painaako se takaraivossa samalla kun näyttelijä syö päivällistä, laittaa pyykkejä koneeseen tai tarkistaa lapsensa kotiläksyjä?

Päätepysäkki on näytelmä, jonka arvaan tekevän työtään mielessäni vielä pitkään. Kurkussa tuntuu pala ja silmäluomien takana on jotain kirvelevää, kun mietin Jussia, Ilonaa, Mattia ja Birgittaa, ja luonnollisesti myös kaikkea sitä itse koettua, johon lavalla näkemääni peilaan. Päällimmäiseksi jää kaksi ajatusta: kiitollisuus siitä, että on saanut nähdä jotakin noin hienoa, vaikka se kipeää tekikin (iso kiitos: Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Heikki Nousiainen ja Emma-Sofia Hautala! ♥ ), sekä Birgitan Jussille tokaisema tarkkanäköinen elämänviisaus: "Se, joka haluaa kaiken, ei loppujen lopuksi saa yhtään mitään."

(Kuvassa Esa Latva-Äijö. Kuva: Yehia Eweis, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Päätepysäkin Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Plexus Polaire: Ashes 13.5.2016
Mukamas Festivaali 2016, Hällä-näyttämö, Hämeenkatu 25, Tampere

Pohjautuu Gaute Heivollin romaaniin Etten palaisi tuhkaksi
Kesto n. 1 tunti (ei väliaikaa)
Ohjaus: Yngvild Aspeli
Taiteellinen yhteistyö: Paola Rizza
Esiintyjät: Aitor Sanz Juanes, Andreu Martinez Costa, Pierre Tual
Lavastus: Polina Borisova, Gunhild Mathea Olaussen, Charlotte Maurel
Musiikki: Guro Moe Skumsnes ja Ane Marthe Sorlien Holen
Nuket: Yngvild Aspeli, Polina Borisova, Sebastian Puech, Sophie Coëffic
Puvustus: Sylvia Denais
Valosuunnittelu: David Farine
Videosuunnittelu: David Lejard-Ruffet

Kirjailija syntyy vuonna 1978 etelänorjalaiseen pikkukylään. Hänen ollessaan vain parikuinen vauva kylässä riehuu pyromaani, joka tuhopolttaa taloja ja ulkorakennuksia. Kertomukset tuhopoltoista ja pyromaanista seuraavat kirjailijaa läpi hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes hän ymmärtää, että hänen on pakko kirjoittaa tarinasta romaani. Miehen kertoessa tätä tositarinaa hänen oma elämänsä kietoutuu erikoisella tavalla pyromaanin elämään, ja hänen elämästään alkaa nousta esiin tiettyjä elementtejä.

Mikä oikein on tämä ihmisen hallitsematon sydän, kenet me näemme kun katsomme itseämme? Gaute Heivollin tarinan seuraamisen sijaan esitys keskittyy romaanin keskeiseen teemaan: mikä on se tuhoisa voima, joka voi vallata ihmisen ja ajaa hänet syvään hulluuteen.

Esityksen haasteena on saada yleisö kokemaan näkymätön raja normaalin ja hulluuden, luomisen ja tuhoamisen välillä. Tämä heiveröinen viiva erottaa meidät vaara-alueella oman rintakehämme sisällä. Kirjan kirjoittaja olisi yhtä hyvin voinut olla tämä tuhopolttaja. (Lainaus festivaalin ohjelmalehtisestä.)

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Rakastan teatteria ja käyn katsomassa näytelmiä useamman kerran kuussa, mutta yksi teatteritaiteen alalaji minulla on jäänyt täysin paitsioon: nukketeatteri! Muistan nähneeni nukketeatteria viimeksi joskus alakouluaikoina, enkä oikeastaan ole kai edes ajatellut, että sitä ylipäänsä tehdään aikuisillekin katsojille, ennen kuin rakas ystäväni Elina otti asian puheeksi aiemmin keväällä. Sitä ennen olin törmännyt taidokkaaseen nuken käyttöön katsoessani Metropolitan Operan tämänkeväistä Madama Butterfly -produktiota, jossa päähenkilö Cio-Cio-Sanin pieni poika oli nukke. Tähtisopraanon ja nuken yhteistyö oli kerrassaan lumoavaa katsottavaa, ja siksi lämpenin heti Elinan ajatukselle osallistua tamperelaisille Mukamas 2016 -festivaaleille. Kyseessä on kymmenes Teatteri Mukamaksen järjestämä kansainvälinen nukketeatterifestivaali, joita on järjestetty vuodesta 1999 aina kahden vuoden välein. Festivaaliviikon aikana sekä kotimaista että kansainvälistä nukketeatteria on tarjolla ympäri kaupunkia sekä lapsille että aikuisille.

Päädyimme katsomaan eilisen ranskalais-norjalaisen esityksen Ashes, ja kokemus oli näin ensikertalaiselle niin huikea ja pakahduttava, että kykenin vain vaivoin hillitsemään itseäni hihkumasta riemuani Elinalle kesken esityksen. :) Esitys oli kerrassaan vaikuttava, suorastaan maaginen kokemus, joka sai minut ihastumaan ja innostumaan: että tällaistakin teatteritaidetta voi olla, enkä minä ole tiennyt siitä mitään!

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Lavalla nähtiin pieniä ja isoja nukkeja, vaikuttavia eläinhahmoja, sekä nuken ja ihmisen taidokasta yhdessä näyttelemistä. Lavalle oli luotu paitsi kokonainen pieni kylä, myös kaksi eri ajassa nähtävää kotia, pyromaanin ja hänen iäkkäiden vanhempiensa koti vuodessa 1978, sekä kirjailijan sekainen nykyaikaan sijoittuva työhuone.

Esitys itsessään oli sanaton, ja olikin todella vaikuttavaa, miten paljon ja miten kokonainen tarina voidaan kertoa ilman sanoja. Kerrontaa tukivat ja tehostivat esitykseen oivallisesti valittu musiikki, savu ja erilaisin keinoin luotu tuli, sekä esittäjien äännähdykset, nauru, huudahdukset, tuhahdukset ja yskähdykset. Myös kirjailijan kirjoittamaa tekstiä heijastettiin lavaa peittävään harsomaiseen verhoon. Teksti syntyi kirjailijan sitä kirjoittaessa, välillä kirjaimet putoilivat ja sanat hajosivat kuin kirjailija ei itsekään tietäisi mitä sanoa tai ajatella.

Nukkejen käsittely oli niin tarkkaa, sulavaa, kekseliästä ja vaikuttavaa, että katsojalle syntyi illuusio niiden todellisuudesta. Esittäjien käsissä nuket heräsivät eloon, ne olivat tuntevia ja ajattelevia persoonia, jotka pelkäsivät ja surivat aidosti. Myös norjalaisen kyläyhteisön ahdistus ja toisaalta paine ja paheksunta tuntuivat lavalla voimakkaina.

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Tarina itsessään on hieno kuvaus sellaisesta voimasta, joka elää ihmisen sisällä, ja jonka ihminen kykenee kanavoimaan joko hyvällä tavalla luoviksi tai pahoiksi teoiksi. Esitys keikkuu taitavasti fantasian ja todellisuuden rajamailla, ihmisen alitajunnan, ajatusten ja muistojen pinnalla. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää katsojan pohtimaan näkemäänsä, kenties myös miettimään omaa sisimpäänsä ja sitä, kenet itse näen, kun katson peiliin.

En ole vielä lukenut Gaute Heivollin menestyksekästä ja palkittua romaania Etten palaisi tuhkaksi, mutta kirja odottelee jo yöpöydälläni - Ashesin nähtyäni haluan todellakin lukea kahden miehen, tuhopolttajan ja kirjailijan, toisiinsa kietoutuvasta tarinasta kaiken.

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Pääsimme katsomaan esityksen Mukamas Festivaalin pressilipuilla. Kiitos! Hällän näyttämöllä on vielä tänä iltana klo 19.30 mahdollisuus päästä näkemään sama esitys uudelleen. Jos vain mahdollista, käykää ihmeessä katsomassa! Täältä pääsee näkemään esityksen trailerin.

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Tristan ja Isolde 14.5.2016
Musiikki ja libretto: Richard Wagner (1857-59)

Musiikinjohto: Hannu Lintu
Ohjaus: Elisabeth Linton (uusintaohjaus Anna Kelo ja Jere Erkkilä)
Kuoron valmennus: Marco Ozbic ja Marge Mehilane
Kantaesitys Münchenissä 10.6.1865
Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 17.5.2013
Kolme näytöstä, kesto n. 4 tuntia 40 minuuttia (sis. kaksi väliaikaa)
Lavastus Steffen Aarfing, puvut Marie í Dali, valaistus Jesper Kongshaug

Suomen Kansallisoopperan orkesteri
Suomen Kansallisoopperan kuoro

Ensimmäisessä näytöksessä corwallilainen sotasankari Tristan (Jyrki Anttila, tenori) kuljettaa laivallaan irlantilaista prinsessa Isoldea (Johanna Rusanen-Kartano, sopraano) vaimoksi Cornwallin kuningas Markelle (Jyrki Korhonen, basso). Aiemmin Irlannin ja Cornwallin välisessä sodassa Tristan on surmannut Isolden sulhasen, Moroldin, ja Isolde on vannonut kostoa. Ennen kuin laiva saapuu satamaan, Isolde päättää riistää henkensä ja samalla Tristanin hengen jakamalla tämän kanssa sovinnonmaljan, joka sisältää kuolettavaa juomaa. Hän pyytää uskollista palvelijatartaan, Brangäneä (Lilli Paasikivi, mezzosopraano), valmistamaan juoman, mutta tämä vaihtaakin kuolemanjuoman Isolden tietämättä lemmenjuomaan. Tristan ja Isolde nauttivat maljan, ja kun laiva saapuu satamaan, he eivät rakkaudesta sokeina näe kuin toisensa.

Toisessa näytöksessä Tristan tulee tapaamaan Isoldea yöllä, kun kuningas Marken seurue lähtee metsästämään. Brangäne pitää vahtia, kun rakastavaiset vannovat toisilleen ikuista rakkauttaan. He ymmärtävät, etteivät voi olla ikuisesti yhdessä muuten kuin kuoleman kautta. Kun aamu alkaa sarastaa, metsästysseurue palaa ja yllättää rakastavaiset kesken kaiken. Kuningas Marke on murtunut Tristanin petoksesta, ja Tristan puolestaan suree, että hän on pettänyt rakkaan kuninkaansa. Näytöksen päätteeksi ritari Melot (Olli Tuovinen, baritoni), Tristanin ystävä ja kuninkaan luottomies, haavoittaa Tristania miekalla.

Kolmannessa näytöksessä pahasti haavoittunut Tristan tekee kuolemaa sukunsa linnassa, Kareolissa. Sinne hänet on tuonut hänen uskottunsa, Kurwenal (Tommi Hakala, baritoni), joka on lähettänyt joukkonsa noutamaan Isoldea Tristanin luo. Tristan herää ja tuntee pakahduttavaa tuskaa siitä, ettei voi elää rakkaan Isoldensa kanssa. Hetkeksi toivo herää, kun laiva saapuu satamaan ja tuo Isolden mukanaan, mutta rakastavaiset ennättävät vain syleillä toisiaan ennen kuin Tristan kuolee. Isoldea seuraa kuningas Marke joukkoineen. Hänelle on selvinnyt totuus lemmenjuomasta ja siitä, ettei Tristan pettänytkään kuningasta, mutta Marken armahdus ja siunaus saapuvat liian myöhään. Isolde laulaa vielä pakahduttavan kauniin, viimeisen laulunsa (Liebestod), ja menehtyy sitten suruunsa rakkaan Tristaninsa viereen. Rakastavaiset ovat vihdoin ikuisesti yhdessä.

(Kuvassa Johanna Rusanen-Kartano ja Lilli Paasikivi. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Ennen kuin menen tarkemmin itse oopperaan, voisin kirjoittaa hieman siitä, millaisin eväin lähdin tätä oopperajärkälettä kokemaan. Olen kuunnellut ja rakastanut oopperaa 15-vuotiaasta lähtien, eli äkkiseltään laskettuna neljännesvuosisadan, mutta Wagner on ollut minulle aina vaikea pala - olen Puccini-entusiasti ja muutenkin ollut kaikki nämä vuodet italialaiseen päin kallellaan. Mielessäni tämä homma on mennyt vähän niin, että on oopperaa, ja sitten on Wagneria, joka tuntuu mestarillisuudessaan eräänlaiselta oopperan kuningas-, tai ainakin kestävyyslajilta.

Wagnerin taika on kuitenkin alkanut viime vuosina raivata tietään myös minun sydämeeni. Olen alkanut vähitellen päästä sisään hänen musiikkiinsa monen yksittäisen tekijän myötä: Olen löytänyt Tannhäuserin ihailemani ruotsalaisbaritoni Peter Mattein kautta, rakastunut Lohengrinin melodioihin kuultuani livenä professori Martti Rousin kokoaman kahdeksanhenkisen sello-orkesterin esittämiä katkelmia, ja ihastunut Tristanin ja Isolden sekä Parsifalin jumalaisen upeisiin alkusoittoihin ja niiden myötä alkanut kuunnella kyseisiä teoksia enemmänkin. Yksi tärkeä tekijä on ollut eräs ystäväni, joka on raskaan sarjan wagneristi. Hänen opastuksellaan olen saanut ihan uudenlaisen otteen Wagnerista, ja nyt tuntuu, että hieno matkani yhden maailmanhistorian suurimpien säveltäjien parissa on vihdoin hyvällä alulla.

Miksi Wagner on tuntunut minusta vaikealta? Ehkä siksi, että hänen musiikkinsa yleisolemus ja melodiakieli ovat niin kovin erilaisia kuin vaikkapa italialaisten tai ranskalaisten suurmiesten teoksissa. Wagnerilta ei löydy italialaiseen tapaan mieleen tarttuvia hittiaarioita - hänen musiikkiaan pitää kuunnellakin jotenkin ihan eri tavalla. Melodiat soljuvat ja virtaavat eteenpäin, ja niistä voi olla vaikeaa erottaa alkua ja loppua. Välillä muodoltaan äärimmäisen verkkainen ja näennäisen hillitty musiikki kätkee sisäänsä valtavia padottuja tunnemassoja. Leimallista lienee tietynlainen teosta kantava temaattinen toisto, josta olen kovin viehättynyt. Sen sijaan suurena haasteena itselleni koen sen, miten Wagner etenkin Tristanissa ja Isoldessa venyttää paikoin perinteisen tonaalisuuden rajoja. (Olen sillä tavoin epämusikaalinen ihminen, että musiikin atonaalisuus on minulle vaikeaa - hermostun ja ahdistun helposti, jos koen, etten saa musiikista kunnolla otetta.) Kuluneena viikonloppuna oli kuitenkin aika kokea Wagneria livenä ensimmäistä kertaa, ja nimenomaan haastavan Tristanin ja Isolden merkeissä, kun Kansallisoopperassa nähtiin vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen produktion tämänvuotinen ensiesitys.

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Kokemus olikin todella väkevä ja vaikuttava. Tristan ja Isolde on elämää (ja kuolemaa!) suurempi rakkaustarina, jonka liki viisituntisessa mitassa tapahtuu ulkoisesti ja näennäisesti lopulta melko vähän, mutta jonka pinnan alla kuohuu ja pulppuaa niin pakahduttavan suuria tunteita, että niitä on lähes mahdotonta mielessään käsitellä. Wagnerin musiikissa on niin monia tasoja ja kerroksia, ja vahvasti pitkän runon kaltaisessa libretossa valtavasti sellaista symboliikkaa, joka ei näin noviisille edes avaudu, mutta silti nautin kaikesta - ja kaiken kauneudesta - valtavasti. Esityksen jälkeen oli pakahduttava olo, hymyilin vain sanattomana ja onnellisena, jalatkin tärisivät vähän.

Väliaikoineen liki viisituntinen esitys kysyy toki katsojalta kestävyyttä ja hyviä istumalihaksia, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, millainen ponnistus se on esiintyjille. Kovimmille joutuvat kapellimestari, orkesteri ja tietenkin pääpari, Tristania esittävä tenori ja Isolden valtavan roolin laulava sopraano. Olin itse odottanutkin Tristania ja Isoldea kuin kuuta nousevaa nimenomaan siksi, että toisen päärooleista lauloi suurin kotimainen oopperalaulajatarsuosikkini, Johanna Rusanen-Kartano. Tiesin odottaa hyvää, mutta se, millaisiin mittoihin Rusasen suoritus venyi, löi kaltaiseni faninkin ällikältä. ♥ Hän oli huikea, häikäisevä, laulussaan uskomattoman väkevä ja karismassaan niin kirkkaasti säteilevä tähti, että hänen varjoonsa jäivät kevyesti kaikki muut - myös toinen päähenkilö, Tristan!

Vaikka Wagner-tulkinnoistaan kiitetty Jyrki Anttila teki nytkin hienon ja vakuuttavan roolin tähtitenorina, tuntui hänkin miltei sivuhenkilöltä aina silloin, kun Rusanen oli lavalla (eli käytännössä koko ensimmäisen ja toisen näytöksen). Tosin Anttilankin näytön paikka koitti kolmannessa näytöksessä, jossa Tristan laulaa todella pitkän ja vaativan monologimaisen aarian - ja se oli kerrassaan komeaa ja koskettavaa kuultavaa. Johanna Rusanen-Kartano on kuitenkin esityksen maagisin elementti ja taitaa nyt tehdä elämänsä roolityön. Hän on aivan jumalainen Wagner-tulkitsija, ja tuntuukin mahtavalta tietää, että hän jatkaa edelleen uraansa Wagnerin parissa: Kansallisoopperan ohjelmistoon on tulossa kotimaisin voimin toteutettava Wagnerin Ring-tetralogia vuosina 2019-2021, ja Rusanen laulaa tetralogiassa Brünnhilden roolin. ♥

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Koko ensemble teki kyllä valtavan hienoa ja vakuuttavaa työtä. Hannu Linnun komeasti ja tyylikkäästi johtama orkesteri oli huikean hyvä: jo alkusoitossa jylhäksi kasvava musiikki tuntui sisuskaluissa asti, ja juuri oikeanlaiselta kuulostava herkkänä ja voimakkaana vuorotteleva tulkinta hehkui koko oopperamaratonin ajan. Teoksessa on huumaavan kauniita jousiosioita, ja etenkin loppupuoliskolla puupuhaltimet soivat samettisen pehmeällä soundilla. Laulusuorituksista Lilli Paasikiven Brangäne oli kaunis ja vakuuttava, samoin Tommi Hakala loisti Kurwenalina - Hakala oli totuttuun tapaan myös näyttelijänä erinomainen. Jyrki Korhosen basso oli hyvin pehmeä ja miellyttävä, ja hänen toisen näytöksen tulkintansa tuskaisena ja haavoitettuna kuningas Markena oli riipaisevan koskettava. Olen muuten menossa katsomaan Tristanin ja Isolden uudelleen sen viimeiseen näytökseen 28.5., ja silloin Marken roolin laulaa kuningasbasso Matti Salminen. Pakahduttaa jo etukäteen!

Lavastus ja puvustus olivat yksinkertaisia ja hillittyjä, ja upeakutrinen Isolde kohosi taustasta valkoisissaan kauniina ja säteilevänä. Elävä tuli oli vaikuttava elementti ensimmäisen näytöksen lopussa: kun oopperan kuoro asteli lavalle roihut käsissään ja samaan aikaan Tristan ja Isolde olivat pakahtua vastatunnustettuun rakkauteensa, koettiin katsomossa suorastaan taianomaisia hetkiä. Myös kolmannessa näytöksessä iho nousi kananlihalle, kun lavan takaosassa saapasteleva hiljainen Kuolema odotti Tristanin kohtalon täyttymistä. Vaikuttavaa!

Tristan ja Isolde oli väkivahva, klassisella tavalla kaunis ja vakuuttava kokonaisuus. Iso ja lämmin kiitos koko työryhmälle! ♥ (Aloin muuten lukea kotiin päästyäni Richard Wagnerin omaelämäkertaa Elämäni. Tämä taitaa olla menoa.)

(Kuvassa Tommi Hakala, Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano, Jyrki Korhonen ja Lilli Paasikivi. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Sain alkukeväästä Kirjojen kamarin ihanalta Katjalta haasteen, jonka ideana on listata niitä pieniä ja isoja asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja saavat ikään kuin sielun hymyilemään. Haaste on alkujaan lähtöisin Iltatähden syttyessä -blogista. En ole ehtinyt vastata haasteeseen aiemmin, mutta mikä olisikaan parempaa aikaa miettiä omia onnenaiheitaan, kuin nämä kevätkesäiset viikot, jolloin sielu tuntuu hymyilevän ihan koko ajan.

Olen aina rakastanut kevättä sydämeni pohjasta. Talvet ovat minulle vaikeita, en pidä lumesta ja pimeyskin tuntuu vuosi vuodelta yhä vaikeammalta kestää, mutta kun kevät - ja etenkin heleänvihreä toukokuu - koittaa, pulppuan elämää ja tuntuu että pystyn ja jaksan taas melkein mitä tahansa. Kaikkein ihaninta aikaa on juuri tämä, jota nyt elämme: kun omena- ja kirsikkapuut kukkivat, kielonkukat työntyvät suurten lehtiensä lomasta esiin kuin ujostellen ja iltalenkeillä voi kuunnella mustarastaiden laulua sydän onnesta pakahtumaisillaan. ♥

Jos mietin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, mieleen tulevat tietenkin sukulaiset, ystävät ja rakas koiravanhukseni. Olen onnellinen ihanista työkavereistani, jotka tekevät jokaisen työvuoron raskaassa työssämme helpommaksi jaksaa. Olen onnellinen terveistä ja energisistä päivistä, sekä siitä, että jaksan opiskella työn ohessa kiehtovia, kiinnostavia ja mielekkäitä asioita, jotka tuntuvat täysin omalta jutultani. Olen onnellinen tuhansista ihanista muistoistani ja kokemuksistani, sekä vähintään samasta määrästä haaveita ja suunnitelmia tulevaisuuden varalle. ♥

Olen onnellinen kirjallisuudesta, totta kai! Onnea ovat kaikki ne tuhannet tarinat, tekstit ja maailmat, joihin olen saanut elämäni aikana uppoutua, ja myös ne, jotka vielä odottavat. Olen onnellinen musiikista, taiteesta ja teatterista, joista saan valtavasti voimaa joka ikinen päivä - nytkin olen aamuisin kävellyt yövuoroista kotiin halki puistojen, joissa omenankukat kukkivat valkoisina ja vaaleanpunaisena merenä, ja kun samalla olen kuunnellut nappikuulokkeista Sibeliusta ja Bachia, on niissä hetkissä ollut läsnä kaikki maailman onni. Olen onnellinen kamerastani ja valokuvauksesta, jonka avulla voin ilmaista itseäni ja tallentaa hetkiä ja muistoja - kuten nyt vaikka näitä jumalaisen kauniita omenankukkia. Olen onnellinen maailman kauneudesta sekä esteettisellä tasolla, että siitä kauneudesta, jota ei näe silmillä vaan sydämellä. Nykyaikana jokainen lähimmäisen aito, lämmin ja humaani teko tekee hyvin onnelliseksi. ♥

Tällä hetkellä olen onnellinen myös monista pienistä ja isoistakin päätöksistä, joita olen viime aikoina tehnyt. Olen miettinyt ensi syksyn opiskelukuvioita, jatkanut jo useamman vuoden hitaasti toteuttamaani ruokaremonttia ja merkkaillut kalenteriini kulttuurimenoja joulukuulle saakka. Myös matkahaaveet onnellistuttavat: Tällä hetkellä en oikein voi matkustella, sillä minun pitää hoitaa varsin iäkästä koirakaveriani (ja uskokaa pois, tämä paikoillaan olo on kaltaiselleni himoreissaajalle hyvin vaikeaa). Mutta ah, tuntuu niin hyvältä tehdä matkasuunnitelmia tulevaisuuden varalle. Tällä hetkellä haaveilen Brittein saarista (kuten aina - kestorakkaudestani! ♥), Ranskasta, Kanadasta ja Japanista. Onneksi tänäkin kesänä on kuitenkin mahdollisuus tehdä pieniä kotimaanmatkoja, ja esimerkiksi ajatus tulevista Savonlinnan Oopperajuhlista tekee tämän oopperan rakastajan hyvin onnelliseksi.

Mikä sinut tekee onnelliseksi juuri nyt?♥

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1989. 1. painos 1955. 347 sivua.)

On heinäkuinen viikonloppu, ja kypsät ahomansikat ja kuiva heinä tuoksuvat ilmassa, kun Alma Virtanen kävelee kohti Mikolan tilaa. Melkein neljäkymmentä vuotta takaperin tilan vanha emäntä on saatellut nuorta Almaa veräjälle haukkumasanoin, kun tyttö on saanut lähtöpassit tehtyään tilalla kohtalokkaan virheen. Vuosikymmeniä Alma on tehnyt kovasti työtä korvatakseen kunniallisesti velkansa, mutta sovituksen hetki ei menekään niin kuin nainen on kaikkien vuosien ajan mielessään kuvitellut, ja yhtäkkiä koko elämän mittainen uurastus tuntuu turhanpäiväiseltä.

Alman jo aikuinen esikoistytär Helmi puolestaan yhä opettelee naisen elämää ja etsii omaa paikkaansa maailmassa. Helmillä on takanaan kova lapsuus ja sisällään kivuliaita muistoja ja kuohuvia ja padottuja tunteita enemmän kuin yhden naisen tarpeiksi. Mutta miten elää, jos kylmän äidin varjo heittyy jatkuvasti kaiken ylle?

Äidin ja tyttären tarinoihin kietoutuu vielä kolmaskin naiskohtalo: Puntin sokea ja varakas vanha emäntä, joka ylenkatsoo kumpaakin Virtasta. Hänen tarinansa kuitenkin osoittaa, että elämä voi olla kovaa kestää, vaikka olisikin aina seissyt reisiä myöten rahassa ja tavarassa.

Tarvitaan niin vähän, että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Alkaa pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen mutta kuitenkin aina erilainen. Niinkuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten karien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.

Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi joukko kirjabloggaajia keskittyy tämän päivän ajan Joenpellon tuotantoon, ja listan lukuhaasteeseen osaa ottaneista blogeista löytää TuijaTa. Kulttuuripohdintoja -blogista. Omalla lukulistallani Joenpellon romaanit ovat keikkuneet jo vuosia, mutta vasta viime vuoden puolella sain tosissaan aikaiseksi alkaa lukea hänen kirjojaan. Huima Lohja-sarja on koukuttanut minut täysin, ja Helena Ruuskan viime vuonna ilmestynyt Joenpelto-elämäkerta vakuutti ja viimeistään teki minusta alkavan Joenpelto-fanin (palaan blogissani sekä Ruuskan kirjoittamaan elämäkertaan että Joenpellon Lohja-sarjaan kuluvan kesän aikana.).

Neito kulkee vetten päällä oli ensimmäiseltä sivultaan alkaen sanalla sanoen väkevä lukukokemus. Teksti on enimmäkseen varsin vetävää ja helppolukuista, vaikka kieli onkin paikoin vanhahtavaa ja osa virkkeistä hieman koukeroisia. Rivien väleistä huokuu vimmaa ja alkukantaista voimaa, ja kerronnassa on sellainen poljento, jollaiseen aniharvan kirjailijan tekstissä törmää. Vimmaisuus yltyy paikoin jopa hieman raamatulliseen sävyyn saarnaaviin tai julistaviin mittoihin - seikka, joka saattaa etäännyttää joitakin lukijoita, mutta minusta sekin sopii tekstiin. Joenpellon kertojanääni on aivan omanlaisensa, ja lukiessaan miltei kuulee varmaotteisen ja riuskan naisen lukevan tekstiä ääneen. Mielessäni se ääni ja lukutapa kuulostavat ihan Niskavuoren Hetalta!

Neidossa Joenpelto piirtää kiehtovan, joskin melko synkeän kuvan menneiden vuosikymmenten teollistuvasta Suomesta ja työläisyhteisön elämästä. Pienellä varsinaissuomalaisella paikkakunnalla ihmisiä työllistää ympäristöönsä makeaa löyhkää levittävä selluloosatehdas, jossa Almakin on vuosien ajan rahaa tienannut. Hän on asunut alusta asti Riemulinnassa, työläisten vuokrakasarmin hellahuoneessa, jonka seinät ovat saaneet ajan myötä todistaa lasten syntymää - sekä kuolemaa. Esikoinen, Helmi, on aikanaan kahden tehtaalaisen ymmärtämättömyydestä syntynyt, ja siitä ikänsä kärsinyt. On melko karua lukea pienen, pelokkaan tyttölapsen elämästä: Oma äiti hokee ääneen tytön olevan "tämä jumalan rangaistus tässä", ja naapurin vanhan rouvankin mielestä laiminlyödyn lapsiparan olisi parempi kuolla pois. Muita lapsia perheestä kuoleekin, mutta Helmin elämänlanka on vahva ja hän sinnittelee hengissä kaikki nekin päivät, kun tehtaaseen työhön lähtenyt äiti jättää pikkuisen tytön kymmeneksi tunniksi yksin ulos pakkaseen.

Henkilöhahmoista kiinnostavimpia olivatkin mielestäni juuri Alma ja Helmi. Heidän välisestään suhteesta lukeminen herätti tunteita laidasta laitaan, aina säälistä vihaan ja taas hellyyteen. Alman lujuus, leppymättömyys ja suoranainen julmuus saavat romaanin edetessä jonkinlaisen selityksensä, ja Joenpelto kuvaa hyytävästi sellaista sukupolvesta toiseen periytyvää huono-osaisuuden ja katkeruuden ketjua, jonka paino tuntuu miltei nujertavalta. On tarinassa toki miehiäkin - isiä, poikia ja isäntiä - mutta Neidon keskiössä ovat naiset. Ennen kaikkea romaani onkin kunnianosoitus kaikille niille sitkeille ja sisukkaille naisille, jotka ovat pitäneet itsensä ja perheensä kiinni elämässä silloinkin, kun hautaan on laskettu mustalla kreppipaperilla päällystettyjä pieniä ja isojakin arkkuja toinen toisensa perään. Se on myös väkevä puheenvuoro naisen osasta, asemasta ja arvosta, sekä naisten välisestä solidaarisuudesta tai sen puutteesta, ja saa miettimään: mitä tapahtuu, jos me naiset emme arvosta ja kunnioita edes itseämme, saati sitten toisiamme?

Neito kulkee vetten päällä on hurjan hieno suomalaisen sielunmaiseman kuvaus. Ihastuin itse kirjaan todella, enkä voi kuin lämpimästi suositella: lukekaa hyvät ihmiset Eeva Joenpeltoa! ♥

Tässä ollaan jo aivan juhannuksen kynnyksellä, ja nyt vasta ennätän blogata kesäkuun toisena lauantaina vietetystä Annikin Runofestivaalista, josta on itselleni muodostunut jo sellainen ihana kesän kulttuurikauden avaava jokavuotinen kesäperinne. Tänä vuonna kanssani päivän ohjelmasta nauttimassa oli rakas ystäväni, Luettua elämää -blogin Elina, ja hänen blogissaan kannattaa käydä lukemassa lisää hienon runotapahtuman ohjelmasta. Omia juttujani vuoden 2014 Annikki-tunnelmista löytyy täältä ja täältä, ja viimekesäisiä kuvia puolestaan täältä.

Runofestivaali järjestettiin jo kolmattatoista kertaa, ja tapahtumapaikkana oli totta kai totuttuun tapaan tamperelainen, yli satavuotias Annikin puukortteli. Tänä vuonna olin itse paikalla vain noin puolet päivästä, sillä illaksi riensin hieman toisenlaisen kulttuurin pariin Kangasalle, suursuosikkini Heikki Silvennoisen ja Erja Lyytisen konserttiin. Iltapäivän aikana ehti kuitenkin kuulla ja nähdä vaikka mitä hienoa, vaikka illan ns. pääesiintyjät jäivätkin minulta näkemättä! Festivaalin tämänvuotisena teemana oli "Runoilija vieraissa", ja ohjelmistossa hypittiin rohkeasti yli taiteellisten raja-aitojen: runoutta yhdistettiin entistä enemmän tanssiin, kuvataiteisiin ja musiikkiin, ja erityisellä sijalla ohjelmistossa loisti performanssi.

Päivän ensimmäiset näkemäni esiintyjät olivat kotimaassaan suuresti arvostettu tanskalainen nykyrunoilija Martin Glaz Serup (kuvassa vasemmalla), ja hänen Kenttä-nimisen runokokoelmansa runojen käännöksiä suomeksi tulkinnut Tampereen oma poika, runoilija Pekka Kytömäki (kuvassa oikealla).

Kesäkuun alkupuoliskon sää on aina yhtä arvaamaton. Viime vuonna Runofestivaaleja vietettiin sateisessa ja tosi koleassa säässä, tänä vuonna ilmojen haltijat olivat selvästi suotuisammalla mielellä runokansaa kohtaan. Lyhyitä sadekuuroja ripsi muutamaan otteeseen, mutta suurin osa päivästä Annikilla oli aurinkoista ja melko lämmintäkin. Mutta onpa sää mikä tahansa, tunnelma Annikilla on aina yhtä lämmin ja iloinen. ♥

Yksi päivän mielenkiintoisimmista - ja riemastuttavimmista! - esityksistä oli suomalais-islantilaisen yhteistyön tulosta. Aluksi islantilainen runoilija ja kirjailija Kári Tulinius tulkitsi suomeksi (!) pitkän synnytystä kuvaavan runon...

... joka huipentui siihen, että tanssitaiteilija ja koreografi Satu Tuittila syntyi tunkeutumalla festivaaliyleisön halki kuin synnytyskanavasta pulpahtava vastasyntynyt. Mainiota! :)

Seuraavaksi lavalle saatiin ihan oikea pikkuinen, kun runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen astui lavalle pienen lapsensa kanssa. Kaksikko esitti runon, jossa pohdittiin kauniisti vanhemmuutta.

Huotarinen jatkoi improvisaatiorunouden parissa, ja esitti lonkalta huiman hyviä runoja, joihin oli ensin saanut yleisöltä muutamia avainsanoja. Runoihin yhdistyi myös toisenlaista improvisaatiota, sillä tanssija Satu Tuittila esitti runot samanaikaisesti tanssien.

Kolmikon lavavuoro huipentui hauskaan ja miltei vimmaiseen esitykseen, jossa tapahtui paljon päällekkäin: Tulinius lausui runon islanniksi, Huotarinen saman runon samaan aikaan suomeksi, ja Tuittila esitti runon tanssien. Aluksi kaikki näytti vielä suhteellisen seesteiseltä...

... mutta hetken päästä meno oli jo aivan hurjaa! :D Hauska esitys, kertakaikkiaan!

Annikilla oli jälleen myynnissä herkullisia, talkoovoimin valmistettuja herkkuja. Hengenravinto on tosi jees, mutta kyllä runonystävä tarvitsee myös murua rinnan alle. ♥

Runoyleisön joukossa iloiset ystävykset ja tamperelaiset runoilijat Arto Lappi (vasemmalla) ja Pekka Kytömäki (oikealla). ♥ Kummallakin runoilijalla oli hienoja uutisia: molemmilta ilmestyy uusi runoteos tulevana syksynä. Mahtavaa!

Lauri Viidan juhlavuosi näkyi mukavasti Annikilla (ja se tulee näkymään myös blogissani toivottavasti jo nyt kesän aikana). ♥

Lavalla runofestivaalin taiteellinen johtaja, runoilija J. K. Ihalainen, joka esitti aivan hillittömän hauskan kokonaisuuden performanssitaiteilija ja nykytanssija Reijo Kelan kanssa. Ihalainen lausui runoja (joiden tekstit olivat tosi muikeita), ja Kela - kuvassa lavan edustalla koivuhalon (?) kanssa - liikuskeli ympäri festivaalialuetta. :D

Kela jalkautui esityksen aikana yleisön joukkoon. Myös ystäväni Elina pääsi hetkeksi osaksi performanssia, kun Kela esitteli hänelle kirjaa. :D

Itselleni ja myös ystävälleni päivän ehdoton kohokohta oli kuitenkin se hetki, kun lavalle astui runoilija ja kirjailija Claes Andersson. ♥ Mies lausui tuoreimmasta kokoelmastaan Aamu meren rannalla (WSOY, 2015) runoja, joissa hän käsitteli oman isänsä elämää, ja omaa suhdettaan häneen. Todella kaunista, koskettavaa ja liikuttavaa! ♥

Andersson on myös erinomainen jazzpianisti, ja tästä hetkestä olen haaveillut vuosia: en ole koskaan kuullut Anderssonin soittoa livenä, mutta hänen esityksensä huipentui pianomusiikkiin. Nyyh, aivan ihanaa! ♥ ♥

Claes Anderssonin esityksen jälkeen olisi ollut tarjolla vielä vaikka mitä, mutta tässä vaiheessa minun oli aika jättää festivaalialue ja suunnata kohti Kangasalaa. Mutta vaikka päivä jäikin vähän tyngäksi, jätti se kuitenkin jälleen kerran niin hyvän ja lämpimän olon sydänalaan. ♥ Ja tietenkin sen riemastuttavan tunteen, että haluaisin lukea kaikki maailman runot tältä istumalta. :D

Annikin järjestäjille, talkooväelle ja hienoille esiintyjille suuri kiitos jälleen kerran! ♥ Ensi vuonna tapahtuma viettääkin ansaittua huilitaukoa ja välivuotta, mutta kesäkuussa 2018 nähdään taas!

*****

Ja nyt on aika siirtyä juhannuksen viettoon! Täällä juhannus kuluu osin töissä, mutta juhannuspäivän aamuna jään vihdoin kauan kaivatulle kesälomalle. Kulunut 10,5 kuukautta on ollut hurja, kun olen täyden työajan (joka on siis kaikella tavoin raskasta vuorotyötä) ohessa suorittanut yliopisto-opintoja 25 opintopisteen verran, enkä ole viime kesän jälkeen ehtinyt pitää kuin yhden viikon oikeaa lomaa. Takki alkaa olla aivan tyhjä, mutta nyt lomalla aion ladata akkuja toden teolla: seuraavat viikot kuluvat lähes yksinomaan kirjojen ja jalkapallon parissa. ♥ ♥ Ja tämän blogin, hurraa! Alan juhannusviikonlopun aikana tuoda blogiini mielestäni parhaimpia kesäkirjoja, ensi viikolla bloggaan parista upeasta uutuuskirjasta ja sukellan myös klassikoiden maailmaan. Muutama mielenkiintoinen haastekin odottelee vastaamistaan - taidankin aloittaa siitä, joka on odottanut pisimpään, ja esitellä blogissa 12 kirjaa riippukeinuun...

Mutta sitä ennen on aika toivottaa suloista, valoisaa ja kirjojen täyteistä juhannusta! ♥ ♥

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015. 279 sivua.)

Islanti on luonnonoikku. Sieltä löytyvät tulivuoret ja jäätiköt sekä Euroopan suurimmat vesiputoukset ja lämpimät kylvyt. Rajanaapureita ei ole, kuten ei raideyhteyksiäkään. Tuulen piiskaamissa pikkuruisissa rannikkokylissä saattaa asua vain muutama kymmenen ihmistä. Vuoden keskilämpötila on neljä plusastetta. Jos Islannista lähtee purjehtimaan kohti etelää, päätyy Etelämantereelle. Lännessä vastaan tulevat Grönlanti ja nälkäiset jääkarhut. Kuka suostuisi asumaan tundralla keskellä kylmää valtamerta, ellei tietäisi sen olevan maailman paras paikka? Varmaan aika harva.

Luin tämän Satu Rämön hurmaavan Islanti-kirjan jo puolisen vuotta sitten, mutta en ehtinyt blogata kirjasta tuoreeltaan sen luettuani. Islannin eilisen sensaatiomaisen jalkapallovoiton jälkitunnelmissa on kuitenkin enemmän kuin mukavaa palailla kirjan tunnelmiin, ja sitä kautta omiin Islanti-muistoihini muutaman vuoden takaa.

Suomalaissyntyinen toimittaja Satu Rämö on asunut Islannissa jo vuosien ajan. Toimittajan työnsä ohella hän tekee monenlaista, muun muassa pitää kahden muun suomalaisosakkaan kanssa Reykjavikin keskustassa kauppaa, jossa myydään suomalaista designia. Hänen miehensä on islantilainen vuoristo- ja jäätikköopas, ja parilla on kaksi lasta. Rämö kirjoittaa islantilaisesta perhearjestaan suosittua Salamatkustaja-blogia, jonka lukemiseen minäkin olen aivan koukussa. :)

Islantilainen voittaa aina onkin aivan erinomainen kirja: Sen kerronta on soljuvaa, lämmintä ja jutustelevaa, eikä kirjaa malta laskea käsistään sen kerran aloitettuaan. Maahanmuuttajana Rämö katsoo Islantia ja islantilaisuutta samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolelta, ja kirjassa yhdistyvät sujuvasti fakta ja kirjoittajan omat kokemukset. Rämö kirjoittaa uudesta kotimaastaan rennosti pilke silmäkulmassaan, mutta samanaikaisesti suurella rakkaudella. Kirjan lukeminen on todellinen ilo, eikä olekaan mikään ihme, että kirja valittiin 2015 Vuoden matkakirjaksi.

Islantilaisten mielestä Islanti on maailman paras maa. Täällä on maailman paras juomavesi, maailman hienoimmat maisemat, maailman parasta turskaa ja pääkaupungissa maailman parhaat musiikkifestivaalit.
Islantilaisille maailman parhaus näyttää sietämättömän helpolta. Minne ikinä he menevätkään, kultainen aura tuntuu laskeutuvan heidän harteilleen. Jos maailma olisi Ankkalinna, Islanti olisi epäilemättä sen Hannu Hanhi.

Rämö kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia pienen tundravaltion yhteiskunnasta - pienestä, harvaan asutusta maasta, jossa "kaikki" tuntevat toisensa tai ovat jotain kautta sukua toisilleen. Pieni ja suloinen Reykjavik on maan sympaattinen pääkaupunki, ja sen pittoreskin keskustan värikkäissä taloissaan asuva värikäs väki edustaa Islannin koko kirjoa. Kirjassa käydään tietenkin läpi myös monelle ensimmäiseksi mieleen tulevat Islannin finanssikriisi viime vuosikymmenen loppupuolelta, sekä Eyjafjallajökullin purkautuminen vuonna 2010. Näistäkin oli todella mielenkiintoista lukea sellaisen ulkosuomalaisen näkemys, joka on elänyt tapahtumien ytimessä. Rämö kertoo myös omasta sopeutumisestaan uuteen kulttuuriin. Etenkin kielen opetteluun liittyi (lukijan kannalta) monia riemastuttavia hetkiä!

Islantilaisten mielestä suomen kieli kuulostaa tällaiselta: Kikkalakokkolo morkkolorkkoloo. Päällimmäisenä jää kuulemma mieleen kolina ja vaikutelma puhujan ärtyneisyydestä. Ennen kuin opin islannin kielen minulla oli islantilaisista ihan samanlainen mielikuva: Kyrtyrmrtr hyndyrbrnkkur. Kieli tuntui jonolta konsonantteja, hönkäisyjä ja äänteitä, joita sanoessa suusta lentää sylkeä.

Itseäni kirjassa kiehtoi eniten luonnon kuvaus, sillä pienen palasen islantilaisen luonnon ja maaseudun käsittämättömästä vetovoimasta olen saanut itsekin kokea, kun matkustin Islantiin joulukuussa 2012. Rakastuin oitis, sillä saaren luonto on yhtä aikaa rujo ja vaarallinen, kaunis ja kiehtova, tyhjä kaikesta ja täynnä elämyksiä. Samankaltaista eksoottista ja monipuolista luontoa saa muualta hakea: on tulivuoria, jäätiköitä, kuumia lähteitä - ja maanjäristyksiä, jotka ovat niin oleellinen osa päivittäistä elämää, etteivät asukkaat pienimpiä edes noteeraa. Pohjoinen saarivaltio on myös paikka, jossa vallitsee ikuinen marraskuu, ja Rämön mukaan ilman lukuisia kuumavesialtaita jatkuvaa kylmyyttä ja + 4:n asteen vuotuista keskilämpötilaa olisi mahdotonta kestää. Luontoon linkittyy myös mystiikkaa ja rikasta kansanperinnettä: islantilaiset ovat henkeen ja vereen kirjaihmisiä ja maan lukuisat saagat ja tarustot pitävät sisällään kiehtovia kuvauksia karussa luonnossa asuvasta piilokansasta ja menninkäisistä.

Yhtä kiehtovaa kuin luonnon kuvaus, on islantilaisen mielenlaadun kuvaus. Ihmiset ovat loputtoman positiivisia ja heillä on vankkumaton usko itseensä ja tekemisiinsä. Islantilaisesta elämänasenteesta olisi meikäläiselläkin paljon opittavaa, sillä onhan oikeastaan lopulta aivan totta, ettei ole ongelmia, on vain järjestelykysymyksiä. Tämä usko omiin kykyihin ja kaiken järjestymiseen näkyi eilisiltana myös nizzalaisella jalkapallokentällä, kun supersympaattisen saarivaltion lujasti itseensä uskova joukkue teki sen, minkä moni uskoi mahdottomaksi, ja passitti Englannin joukkueen kotimatkalle. Sillä onhan niin, että parhauden ydin ei aina löydy mitattavista ominaisuuksista. Se on kiinni asenteesta eli siitä, että on pokkaa olla paras. ♥

HelMet-lukuhaaste 2016: 4 - Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010. 306 sivua. + Siltalan äänikirja 2010. Lukija Elsa Saisio, kesto n. 4 tuntia.)

Kesäkuun alussa 1988 turkulaisessa puhelinpylväässä on ilmoitus: Vene myytävänä. Kuvassa vene näyttää hienolta, ja hetken mielijohteesta Saikki (Pirkko Saisio) ja Honksu (Pirjo Honkasalo) menevät puhelinkoppiin ja soittavat veneen myyjälle. Tunnin kuluttua he ovat jo Paimionjoella tutustumassa veneeseen. Sen nimi on Diana, siinä on upea kattolamppu, erittäin hieno puinen ruori ja hyvin kauniit kesäiset ikkunaverhot. Kajuutan ikkunat vuotavat vähän, mutta ei se haittaa. He tekevät veneestä tarjouksen, myyjä hyväksyy sen heti, ja niin Saikista ja Honksusta tulee mahonkiristeilijä Dianan onnelliset omistajat. Kuinka onnelliset, sitä he eivät osaa vielä arvatakaan.

Dianasta tulee uskollinen, yskivä ystävä, joka tekee Saikista ja Honksusta seiloreita. Se ei koskaan jätä väliin seikkailua, mutta takuuvarmasti jättää uudet omistajansa pulaan kerran toisensa jälkeen. Lokikirja on kirjaimellisesti Dianan käsin kirjoitettu lokikirja vuosilta 1988-91 ja 1993-94, jonka on kirjoittanut ja piirtänyt Saikki. Vuonna 1991 lokikirjaa sanelee hetken ajan myös Kengu, jota voisi äkkiseltään luulla Saikin Elsa-tyttären pehmoleluksi, mutta joka oikeasti on tärkeä ja rämäpäinen perheenjäsen, jolle alkoholi maistuu, ja jonka suusta kuulee vaikka minkälaisia rivoja lauluja. Äänikirjana Lokikirjan lukee lähes kaikissa seikkailuissa itse mukana ollut Elsa Saisio.

Rakastan Pirkko Saision tekstejä, eikä muusta tuotannosta koko lailla poikkeava Lokikirjakaan tee sen suhteen poikkeusta. Olen aiemmin lukenut kirjan ja tutkinut sen piirrokset huolella, ja tänä vuonna juhannusviikolla kuuntelin sen äänikirjana keittiössä samalla puuhastellessani. Kirja koostuu lyhyistä, käsin kirjoitetuista päiväkirjamerkinnöistä, ja niiden kautta lukijalle muodostuu hauska ja hurmaava kuva kahden jatkuvasti merihädässä olevan naisen seikkailuista aluksi Lounais-Suomen rannikkoseudulla, Turun saaristossa, Ahvenanmaalla ja Helsingin edustalla, sekä myöhemmin myös iloisen Itä-Suomen sisävesistössä.

Veneilemässä ovat aina Saikki ja Honksu, useimmiten Elsa, ja monesti lisäksi pariskunnan ystäviä ja tuttavia erilaisilla kokoonpanoilla. Veneellä on usein kodikasta ja mukavaa: Vietetään iloisia iltoja, joista ei herkkuja, viiniä ja hauskanpitoa puutu. Sopivissa hetkissä muistellaan taistolaisaikoja, lauletaan paljon, pelataan korttia, joku lausuu Edith Södergranin runoja ääneen. Päivisin koetaan melkoisia seikkailuja ja tehdään mielenkiintoisia retkiä, uidaankin paljon. Erityisesti syöminen on tärkeää, ja Kengu toteaakin, että kun Saikki laihduttaa, ne syövät koko ajan keveitä aterioita raskaiden lomassa.

Aina ei veneily ja yhdessäolo ole kuitenkaan helppoa. Diana on jatkuvasti rikki jostain päin, sen moottori sammuu alvariinsa ja jättää veneilijät pulaan milloin missäkin. Kun ulkona sataa, sataa pian myös sisällä veneessä, ja sateisten öiden ja huonojen unien jälkeen kajuutasta nousee aamulla pahantuulisia veneilijöitä. Tällaisia hetkiä Saikki kuvaa tavattoman hauskasti, suorastaan lempeän ironisesti. Erityisesti hän hymyilee itselleen ja puolisolleen, ja teksti onkin hykerryttävän itseironista.

Yöpaikka löytyi sopivalta paikalta: jyrkkä kallioranta suuren veden ääreltä, vilkkaasti liikennöidyn reitin varrelta. Mutta kaunista oli.
Illan ensimmäiset erimielisyydet koskivat leipää, teetä, maksamakkaraa, maitoa ja Wetabixia. Tulos oli aika hyvä, kun ottaa huomioon, Honksulla ja Hampulla oli "ne", Ristolla kolme naista mukana, Saikilla vaikea luonne, Sannalla murrosikä, Elsalla liikaa seuraa, Saaralla liian vähän korppuja, Jakella liikaa rajoituksia, Nipalla liian vähän kaikkea.

Veneily tarkoittaa hauskan ja leppoisan lomailun lisäksi lukemattomia mustelmia, naarmuja, märkiä vaatteita, surmansyöksyjä ruorissa ja usein toistuvaa merihädässä olemista, mutta vastoinkäymiset tuovat touhuun oman (ainakin jälkikäteen ajatellen) hauskan mausteensa: joskus Saikkia pelottaakin se, että joku matka Dianalla sujuisi niin tavanomaisesti, että mitään kirjoittamista ei olisi. Ja kun palelevat ja läpimärät veneilijät välillä ottavat lämmikkeeksi whiskyä, kuin itse Muumipappa konsanaan, tulee lukijalle sellainen olo, kuin olisi jonkin Tove Janssonin ihanan meriaiheisen kirjan sivuilla, jossa seikkailevat Janssonin piirtämät hahmot nimeltä Saikki ja Honksu.

Rannikkoseudulla syntyneenä ja kasvaneena osa omaa sielunmaisemaani on meri, siitäkin huolimatta, että lapsuudenkodistani matkaa merenrantaan on ollut useampi kymmenen kilometriä. Meren rannalla ja merellä koen kuitenkin olevani omassa paikassani, ja siksi Lokikirjaan olennaisesti kuuluva meren kuvaus tuntuu aivan erityisen sykähdyttävältä. Meri tuoksuu, lokit kirkuvat. Myrskyn lähestyessä tuuli soittaa uhkaavaa urkumusiikkia purjeveneiden mastoissa, ja yöllisellä, musteensinisellä merellä on mystinen valo: pilvien reunat ovat puhdasta kultaa, meri sulaa hopeaa. Hurmaavinta merellä on illalla: Aurinko laski maitomaiseen, tyhjään horisonttiin. Suovillat heiluivat tuulessa, vastavalossa, ja ilma muuttui ruusunpunaiseksi. Keitimme kahvia kivisuojuksessa, jonka luultavasti muinaissuomalaiset olivat rakentaneet linnustukseen.

Lokikirjaan on melkein mahdotonta olla rakastumatta. Sitä lukiessaan hymyilee melkein koko ajan, ja tekstiä ja kuvia rauhassa tutkiessaan tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Ihana, ihana kirja! ♥ Myös mm. ystäväni Kirjainten virran Hanna on ihastunut kirjaan kovasti.

Tuulilasinpyyhkijähän ei toimi, joten Saikki joutui työntämään päänsä ulos, jotta edellä seilaavan nauvolaisveneen ajovaloista olisi näkynyt edes pilkahdus.
Sateinen tuuli hakkasi kulmakarvat päästä.
Moottori alkoi yskiä, ja sitten se sammui. Se tuntui siinä määrin uskomattomalta, että moottori käynnistettiin uudelleen ja unohdettiin koko juttu.
Sitten alkoi sataa rakeita.
Ne hakkasivat Saikin paljasta päätä, koska hattua ei voinut pitää, koska etupressun aukko oli pakko pitää mahdollisimman pienenä, ettei kojetaulu olisi kastunut, ettei Dianan moottori olisi taas pysähtynyt.
Ja silloin, pakko myöntää, Saikki ajatteli ensimmäisen kerran Karibian risteilyjä, joita Dianaan upotetuilla rahoilla olisi saanut jo useita.

HelMet-lukuhaaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani maalla ja kaupungissa" sopiva kirja (minun maisemani = meri! ♥ )

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015. 91 sivua.)

Näin Eino Leinon päivänä, joka on samalla myös runon ja suven päivä, on aika kaivaa esille omat lempirunokirjat ja uppoutua runojen ihanaan maailmaan. Yksi omista suosikkirunoilijoistani on tamperelainen Pekka Kytömäki, jonka esikoisrunokokoelma Ei talvikunnossapitoa ilmestyi viime syksynä, ja jolta on onneksi jo tulevana syksynä odotettavissa seuraava runoteos. ♥

Valo räjähtää esiin,
tunkee läpi verhojen
ja silmäluomien,
sulattaa varpaat,
kiipeää kehoa karva kerrallaan,
kuplii nenään, kihahtaa päähän,
tanssii kirkkaina nuotteina
korvakäytäviin,
avaa maailman terälehdet
ja hetken ymmärrän kaiken.

Kytömäen runot ovat aivan hurmaavia! Ensilukemalta suuri osa runoista antaa vaikutelman huolettomista ja vaivattomista mietelmistä tai mietelauseista, mutta lähemmin tarkasteltuina aforistiset runot ovat viimeistä särmää myöten tyylikkäiksi hiottuja timantteja. Nimittäin ensinnäkin Kytömäki kirjoittaa paljon haikuja, joiden muoto on kurinalainen ja millintarkka: runossa on kolme säettä ja 17 tavua, lisäksi säkeet on jaoteltu niin, että ensimmäisessä säkeessä on viisi tavua, toisessa seitsemän, ja kolmannessa jälleen viisi. Näennäisen vaivattomuuden takaa löytyy siis puhdasta matematiikkaa ja melkoista ajatustyötä, ja jo siksi runot tekevät suuren vaikutuksen.

Ystävän kanssa
vaihdetaan kuulumiset,
huonot hyviksi.

Haastavan runomitan lisäksi runojen älyllisyys hurmaa. Kytömäen teksteille on tyypillistä, että ne sisältävät lukijalle riemastuttavia oivalluksia tarjoavia sanaleikkejä ja omaakin pohdiskelua ruokkivaa symboliikkaa. Kokoelmasta löytyy myös pieniä, hieman ilkikurisiakin kannanottoja, jotka runoilija on ilmaissut ilahduttavalla lempeydellä ja myötätunnolla.

Ihminen hyvä,
älä jyrää heikkoja.
Suvaitse vaisuus.

Samaa lempeyttä ja ilkikurisuutta löytyy runoista, joissa Kytömäki tarkastelee kirjoittamista ja runoilijuuttaan. Tekstit ovat kujeilevia ja itselleen hymyileviä, mutta toisaalta myös itseanalyyttisia. Runoilija itse on aloittanut matkansa runouden parissa vasta 37 vuoden herkässä iässä, ja monista runoista on luettavissa kirjoittamisen ja itsensä ilmaisun riemu ja jano - se tunne, kun runous suorastaan kuohuu suonissa.

Runot nauloja:
parhaat saa uppoamaan
kertaiskulla.
Tämä pääsi vääntymään.

tai:

Mitä enemmän kirjoittaa,
sitä helpommin löytää
vähemmän sanoja.

Kytömäki tarkastelee teksteissään sympaattisesti ihmisenä kasvamista, ihmisyyttä ja elämän ohikiitävyyttä. Isyyttä ja sen iloja ja haasteita pohdiskelevat runot ovat siinä määrin syvästi liikuttavia, että näin lapseton lukijakin tuntee paitsi suurta lämpöä, myös kosteutta silmänurkassaan.
Runot ovat minimalistisia tuokiokuvia, joissa läsnä ovat yhtä lailla onni ja ilo, haikeus ja melankolia, ja Kytömäen sanoissa on parhaimmillaan jopa alastalomaista viisautta: on ihmeellistä, miten kolmeen riviin ja pieneen hetkeen voi mahtua kokonainen elämä.

Seison valoissa.
Busseissa elämät
kiitävät ohi.

Runoihinsa Kytömäki ammentaa paljon luonnon ikiaikaisesta kauneudesta ja viisaudesta. Näin lukijana kokoelman sivuilla viipyillessään tulee tunne, kuin pääsisi itsekin kauas maailman sykkeestä ja humusta. Sielunsa silmillä näkee syksyisen järven äärettömyyden tai rantakallion lämpimän harmauden, ja miltei kuulee ympärillään humisevien ikihonkien kohinan. Ei talvikunnossapitoa on monella tapaa hyvää tekevä ja rauhoittava kokoelma, jonka tunnelmiin tekee usein mieli palata. Kirjahyllyni ehdoton helmi. ♥

Peittyy harmaaseen
peilityyni, hiljaisuus
kietoo pumpuliin.
Joku soutaa tyhjyyteen.
Kynän napsaus kuin laukaus.

Kytömäen kauniiseen ja koskettavaan runoteokseen on ihastunut moni, lisäkseni mm. Elina, Kaisa, Leena Lumi ja Liisa.

Colm Tóibín: Nora Webster (Tammi, 2016. 410 sivua. Alkuteos Nora Webster, 2014. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

Tällä hetkellä ainut aihe, mistä hän saattoi puhua, oli hän itse. Ja hänestä tuntui että kaikki olivat kuulleet hänestä aivan kylläkseen. Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. Miten sen selittäisi kenellekään, joka tahtoi tietää, miten hän voi, tai kyseli, joko hän alkoi päästä yli tapahtuneesta.

Neljän lapsen kotiäiti Nora jää leskeksi 46-vuotiaana, kun hänen opettajamiehensä Maurice kuolee vaikean sairauden uuvuttamana. Kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, on surusta kulunut pois kaikkein terävin kärki, mutta yhä Nora kulkee kuin sumussa. Hänen pitäisi selvittää itselleen miten aikoo elää, ja miten elämä voi jatkua ilman rakasta puolisoa. Perheen taloudellinen tilanne on vaikea, ja Nora joutuu paitsi luopumaan perheelle rakkaasta kesäpaikasta meren rannalla, myös palaamaan työhön konttoriin, jossa hän on työskennellyt viimeksi nuoruusvuosinaan, ennen avioitumistaan.

Täysin käsittämättömästi muu maailma ympärillä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eletään 1960-luvun Irlannissa ja saaren pohjoisosasta kuuluu kaikuja yhteiskuntarauhan horjumisesta. Nora kaipaa rauhaa, mahdollisuutta vajota jonnekin oman päänsä sisälle hiljaisuuteen, ja uutisten lisäksi myös kaikki tuttu ahdistaa: arjen huolet ja murheet väsyttävät, samoin iltaisin perheen luona vierailevat hyvää tarkoittavat, mutta kutsumattomat naapurit. Noran tekisi mieli jättää pieni Enniscorthyn kaupunki, jossa kaikki tuntevat hänet ja jossa jokainen tuleva vuosi on hänelle valmiiksi kartoitettu. Jopa omat lapset tuntuvat vierailta, eikä Nora jaksa seurata miten he omasta surustaan selviytyvät - vai selviytyvätkö? Miten elää eteenpäin, kun on jäänyt yksin ja koko tuttu elämä menee kokonaan uusiksi?

Jos minun pitäisi listata suosikkejani nykykäännöskirjallisuuden saralta, nousisi kärkisijalle mitä luultavimmin tämän irlantilaisen Colm Toíbínin tuotanto. Rakastin mieheltä ensimmäiseksi suomennettua Brooklyniä (jolle Nora Webster alkusivuillaan vinkkaa silmää!) ja novellikokoelma Äitejä ja poikia vain syvensi rakkauttani Toíbínin tekstejä kohtaan. Nora Webster on kuitenkin vielä jotakin aivan omanlaistaan - kirja, jota lukiessani tunsin puhdasta kiitollisuutta ja onnea, sillä juuri tällaisten kirjojen vuoksi minä luen. ♥

Nora Websterissä Colm Toíbín tavoittaa aivan käsittämättömän taitavasti kaksi asiaa: Ensinnäkin on miltei mahdotonta uskoa, että romaanin on kirjoittanut vuonna 1955 syntynyt irlantilaismies, sillä niin täydellisen uskottavasti hän sukeltaa keski-ikäisen naisen ja perheenäidin sielunmaisemaan. Noran ääni on hämmästyttävän aito naisen ääni. Toiseksi Toíbín tavoittaa täydellisesti sen tilanteen kaikkine nyansseineen, kun perheestä kuolee isä. Romaanissa koti täyttyy poissaolosta ja talon joka kolkassa on läsnä yhteinen elämä. Perheen kuollut isä on myös läsnä jokaisessa sanassa joka lausutaan, vaikka jokainen varoo ottamasta häntä puheeksi. Toíbín kuvaa hienosti sitä miten menetetty rakas on kaikkein eniten kaikkialla juuri silloin, kun häntä ei enää ole, siis läsnä samalla tavalla kuin ilma huoneessa. Rakkaan kuolema yhdistää, mutta Noran tapauksessa se myös erottaa, sillä nainen sulkeutuu surussaan itsensä sisälle, kuin kuoreensa vetäytynyt simpukka.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Aiemmista suomennoksista tuttuun tapaan Toíbín kertoo Noran tarinaa hillityn vähäeleisesti. Pinnalta kaikki on pientä ja rauhallista, ja arki soljuu eteenpäin, mutta pinnan alla ja rivien väleissä on niin suurta kipua ja surua, että sen ymmärtäminen puristaa rintaa. Päähenkilö Nora kertoo jo alussa patoavansa tunteitaan: ei ole hyvä, että hän esimerkiksi itkisi kouluikäisten poikiensa nähden ilman näkyvää syytä, sillä heitä pelottaa ja hermostuttaa äitinsä suru. Hänen on myös vaikeaa ajatella, miten paljon on menettänyt ja mitä kaikkea jää kaipaamaan. Kaikki on jotenkin hyvin hillittyä ja tavanomaista, ja juuri siksi tarina on niin aito ja elämänmakuinen. Aika kuluu ja Nora selviytyy tavallaan - kun muita vaihtoehtoja ei ole.

Nora Webster on herkkä, hienovireinen ja tavattoman kuulas romaani. Se on kauttaaltaan surun sävyttämä ja silti ihmeellisen lohdullinen: se hohtaa samanlaista lempeän harmaata valoa kuin taivas pilvisenä päivänä Irlanninmeren yllä. Kirjasta on kirjoitettu jo lukuisissa blogeissa, mutta linkkaan nyt Arjan, Leena Lumin, Ompun ja Tuijatan hienoihin arvioihin. Heidän tekstiensä lopuista löytyy linkkejä moniin muihin blogijuttuihin. ♥

Tässä on kuulkaa sanalla sanoen huikea kirja! Nyyh! ♥

Kalle Lähde: Happotesti (Otava, 2016. 269 sivua.)

Kaksi pinttia olutta seisoo keskimmäisellä hyllyllä. Niiden alapuolella on unohtamani avattu tölkki. Alan epäillä juoppouttani, kun avatut tölkit säilyvät niinkin hyvin jääkaapissa. Otan kuitenkin täyden tölkin ja saan vaivoin rapsautettua sen auki. Käsi tärisee, kun nostan tölkin huulilleni. Krapula on alkanut kiristää otetta. Nämä tärinät kestäisin kyllä, mutta psyykkinen puoli pelottaa. Arvioin kokemuksen perusteella promillemääräksi vähintään kaksi vielä. Hirvittävin aika alkaisi aamuyön pimeinä tunteina. Näidenkin oluiden merkitys olisi sama kuin parilla käsikranaatilla maailmansodassa, mutta ne antavat turvallisuudentunnetta. Menen olutryypyn rohkaisemana keittiön ikkunan ääreen ja tuijotan Turun valoja sälekaihtimen raosta. Paha maailma siellä, kurja minä täällä.

Tarinan minäkertoja on irtisanonut itsensä, sillä edellisen työpaikan esimies on kehdannut epäillä, että miehellä olisi ongelma. Puolitoista kuukautta työttömyyttä on kulunut, ensimmäiset viikot ryyppyputkessa ja seuraavat vaimon ja sivilisaation painostuksesta selvin päin. Eräällä kauppareissulla mies ostaa pari olutta ihan vain "rentoutuakseen saunan jälkeen", mutta saunaoluet korkataan jo takki päällä eteisessä, ja saunominen vaihtuu "iltapäivälehtien lukemiseen lähibaarissa" kera muutaman oluen. Muutaman viikon kuiva kausi vaihtuu kosteaakin kosteampiin päiviin ja syöksykierre on valmis.

Sain Kalle Lähteen Happotestin kustantajalta pyytämättömänä arvostelukappaleena, ja ajattelin aluksi pitkään, etten todellakaan välitä lukea romaania alkoholistin arjesta. En halua lukea kirjoja, joissa kuvataan mukahauskaa ryypiskelyä ja renttuilua, ja joissa alkoholismia romantisoidaan ja siitä yritetään tehdä huumorin keinoin salonkikelpoista, kun todellisuus on jotain aivan toista: helvetillinen kiirastuli yhtä lailla juopon läheisille kuin hänelle itselleenkin. Mieleni kuitenkin muuttui luettuani tämän Lähteen haastattelun. Jutun kuvasta katsoo kiltin ja lempeän näköinen kaljupää, ja itse haastattelu on rehellisyydessään niin karua tekstiä, että melkein sydämestä ottaa. Päätin antaa Lähteelle mahdollisuuden.

Onneksi niin, sillä Happotesti on kaikkea muuta kuin kaunisteltu, romantisoitu ja glorifioitu kuvaus alkoholismista. Se on nöyrä, suorastaan raadollisen rehellinen ja ennen kaikkea kaunistelematon puheenvuoro, joka näyttää lukijalle ansiokkaasti millaista elämä on, kun viinapiru on ottanut ihmisestä tiukan niskalenkin. Ja voi pojat, se ei todellakaan ole kaunista katsottavaa! Kustantajan mukaan teos pohjaa vahvasti Lähteen omiin kokemuksiin, ja se on niin hyytävä ajatus, että lukiessa kylmää.

Happotestin päähenkilö ei ole omasta mielestään todellakaan mikään alkoholisti, vaan kunnon mies, joka vaatettaa itsensä hyvällä maulla, kertoo jättävänsä palapaistin uuniin hautumaan, kun poikkeaa lähipubiin "yhdelle", ja käyttäytyy aina herrasmiehen tavoin. Suotuisan mielikuvan antaminen ihmisille on ehdottoman tärkeää, vaikka totuus olisikin aivan toinen. Pitkän putken aikana arki on yhtä kuin vapisevat kädet ja tutiseva pää, motoriikkaa kuin lampaalla, silmissä kirvelevää tuskanhikeä, ja ruumissa vellovia voimia, jotka saavat aikaan holtittomia oksenteluja, märkiä pieruja ja vesiripuleja housuissa tai milloin missäkin. Pulloruokintapäivinä syöminen unohtuu kokonaan, hammaspesut korvataan minttushoteilla, vuorokaudenajat sekoittuvat ja ajantaju katoaa. Huonoa omaatuntoa voi yrittää pestä suihkussa vedellä ja palasaippualla, ja Opamoxista ja Diapamista saa hetkellistä helpotusta niihin päiviin, kun ryyppyputken velka lankeaa maksettavaksi. Elämänhallinnasta lienee turhaa yrittää puhua silloin, kun mies ei kykene hallitsemaan edes omia sulkijalihaksiaan.

Moni on kehunut kirjaa hauskaksi, mutta minusta siinä ei oikeastaan ole mitään hauskaa. Lähteen kertojanääni on itseironinen ja oikeastaan melko armoton - hän ei säästele itseään tippaakaan. Lähde havainnollistaa myös alkoholistin itsekkyyden: syy juomiseen löytyy aina mistä tahansa muualta kuin peilistä, ja ryyppyputkien aikana juoppo on lähimmäistensä tuskalle täysin sokea. Kirjaa lukiessa alkaa väkisinkin ihmetellä myös vaimon pitkää pinnaa, joka venyy lähes sietämättömiin mittasuhteisiin ennen katkeamistaan. On vaikeaa käsittää miten vaimo kestää ja jaksaa moista helvettiä, mutta se lienee jo toinen tarina.

On ehkä väärin sanoa, että olisin varsinaisesti viihtynyt kirjan parissa, sillä niin karmaisevaa ja miltei inhorealismia lähentelevää teksti monin paikoin on (ja pieneksi vinkiksi kerrottakoon, ettei kirjaa välttämättä kannata lukea ruokapöydässä, kuten itse tein, huoh!). Ilahduttavaa on kuitenkin se, että Happotesti on oikeasti hyvin kirjoitettu romaani, sen teksti on sujuvaa ja elävästi kuvattu tarina kaikessa puistattavuudessaankin tavattoman koukuttava. Luin kirjan käytännössä miltei yhdeltä istumalta, sillä sitä ei kerran aloitettuaan meinannut malttaa laskea käsistään.

Happotesti jättää jälkeensä pienen pahoinvoinnin tunteen, sekä aidon ilon siitä, että Kalle Lähde on nykyisin raitis mies, joka kykenee kirjoittamaan tämmöisiä kirjoja! Hänen esikoisteoksensa parissa ovat viihtyneet myös mm. Annika, Kirsi, Pihi nainen ja Tuijata.

HelMet-lukuhaaste 2016: 45 - Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Riikka Pelo: Taivaankantaja (Teos, 2014. 1. painos 2006. 191 sivua.)

Romaani kuvaa 1960-luvun eteläsuomalaista kyläyhteisöä, jossa vanhoillislestadiolaisuudella on vankka jalansija. Keskiössä ovat yhden perheen naiset ja tytöt kolmessa sukupolvessa. Laukan talon tytär Pieta on ollut perheensä ja yhteisönsä häpeätahra, sillä hän on pukeutunut värikkäisiin vaatteisiin, maalannut kasvojaan ja kulkenut tansseissa syli auki. Syntisestä ilonpidosta on syntynyt äpärätytär, Vendla, jonka Pieta on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi, kun Paappa on ajanut tyttärensä pois kodistaan, maailmalle.

Nyt Vendla on kuusivuotias. Laukan ankara Paappa on kuollut, ja jäljellä on enää vain puolisokea, voimaton ja uupunut Maammo, jolla on naavaiset hiukset ja huulilla väsynyt, ryppyinen hymy tai raskas, kuristunut huokaus. Maammo on kasvattanut Vendlaa Jumalan sanan ja Siionin laulujen voimalla, mutta nyt hän odottaa Tuomiopäivää ja iäistä autuutta, eikä hänestä ole enää lapsen, sen paremmin kuin lehmiensäkään, hoitajaksi. Seurakuntalaisten kanssa on sovittu, että Isojen seurojen jälkeen Vendla otetaan sukulaisten huostaan.

Silloin Vendla näkee, että Maammo itkee. Kyyneleet valuvat huulille, kaulalle ja mekolle. Ne ovat karpalon kokoisia, vierähtävät mekolta kengille ja lattialle, vierivät vetenä alas portaita, kasvavat puroiksi ja joiksi, tulvavesiksi.
Sitten Maammo kääntää päänsä pois, nousee ja lähtee sanaa sanomatta pois ja menee sisälle taloon. Maammo käy piilottamassa itkunsa salaiseen paikkaan. Maammolla on salaisia kätköjä niin kuin Vendlallakin on. Mutta sitten he lähtevät, ilman itkuja, hiukset kammattuina ja parhaissaan, sillä tänään on seurapäivä, Jumalan valittujen suuri juhla.

Tytölle kukaan ei puhu tai selitä mitään. Vendla haaveilee äidistään ja Hameidenmaasta, ja kuljeskelee ja tanssii salaa niityillä äidiltä saadussa punaisessa hameessa ja linttakengissä. Hän on tavallisesti hiljainen ja omaan mielikuvitusmaailmaansa helposti luiskahtava lapsi, joka ei vastaa kun kysytään, ja joka puhuu vain Maammolle ja rakkaalle Uuna-lehmälleen. Seurapäivän oudossa ja painostavassa ilmapiirissä ilmestyy naapuriin kuitenkin tuntematon mies, Ihmisenpoika, joka onnistuu myös rikkomaan tytön hiljaisuuden. Kauniin kesäisen seurapäivän ylle laskeutuu toinenkin syväntumma varjo, kun kolme lasta katoaa läheisen Maitojoen rantaan. Päivän painuessa mailleen lapsia naaraavat joesta yhtä lailla uskovaiset kuin syntisetkin, kadotuksen tielle suistuneet.

Ajattelin tuosta vain ohimennen lukaista tämän Riikka Pelon sivumäärältään pienen esikoisromaanin sopivasti Riikan päiväksi, eikä minulla ollut kirjaa kohtaan oikeastaan mitään odotuksia. Mutta Taivaankantajapa yllätti minut täysin, sillä solahdettuani pienen alkukankeuden jälkeen kirjan ihmeellisen kauniiseen ja aistivoimaiseen kieleen ja sen suorastaan mystisellä tavalla lumoavaan tunnelmaan voin kertoa, että nyt ollaan aika lähellä sitä pistettä, jossa on mahdotonta lukea hetkeen mitään muuta, sillä olen niin lukemastani pakahduksissani.

Unen tuntu tulee taas, ei mene pois. Unessa lumi imeytyy saveen, kun se koskettaa maata. Tyttö seisoo joen rannassa. Lumi sataa hänen hiuksiinsa. Ne ovat palmikoimatta. Hän seisoo savessa paljain jaloin. Valkoinen paita on mustikantahrainen. Joki on harmaa taivas, se saa taivaasta värinsä niin kuin taivas joesta. Taivas on huuruinen lasi, siihen voi piirtää kuvan. Tyttö kääntyy Vendlaa kohti. Hän on kasvoiltaan ja ruumiiltaan tyhjä. Puu kasvaa tytön lävitse niin kuin koivut kasvavat palaneen saunan raunioissa. Unessa Vendla ei ymmärrä sanoja, joita tyttö puhuu. Ne ovat raskaita ja vettyneitä ja painuvat veden alle.

Pelo sukeltaa pienen tytön kokemus- ja mielikuvitusmaailmaan niin vastuttamattomalla tavalla, että kirjaa lukiessaan uppoaa osin omaan lapsuusmaisemaansa - se punaisessa hameessa niityllä tanssiva ja laulava tyttö, joka rakastaa eläimiä ja puhuu niiden kanssa omaa salaisuuskieltään, voisi yhtä lailla olla pieni minä kuin pieni Vendlakin. Mutta Taivaankantajan tytöllä on musertavan raskas taakka kannettavanaan: hän kuulee usein olevansa äpärä, toivoton, joka ei kelpaa Jumalan lapseksi, vaan jonka kohtalona on joutua kadotukseen äitinsä jälessä, ikuiseen tuleen, sillä Vendla on paha paha paha. Kun Vendlan tarina sivu sivulta alkaa avautua, vyöryy lukijan silmille äärettömän taitavasti ja tyylikkäästi kuvattuna sellainen määrä pienen tytön yksinäisyyttä, pelkoa, ikävää ja hätää, että kurkkua kuristaa koko ajan. Mielikuvitusmaailma, eläinten läsnäolon tarjoama lohtu ja laulut pitävät surua ja pahaa mieltä loitommalla ja lasta kiinni elämän syrjässä, sillä esimerkiksi: "Kun laulaa on olemassa enemmän, eikä ole olemassa muuta kuin laulu. Kun ei laula, on vaikea erottaa mistä alkavat vedet ja metsät, minne itse loppuu." Kun Vendla pohtii, että kun hymyilee, pahat sanat eivät osu, tekisi mieli ottaa lapsi tiukkaan halaukseen. Niin surullista, niin lohdutonta.

Taivaankantaja on myös todella mielenkiintoinen kuvaus viidenkymmenen vuoden takaisesta Suomesta, maaseutupitäjän elämästä ja ennen kaikkea vanhoillislestadiolaisyhteisön tiukoista ja (näin ulkopuolisen silmin myös) ahdasmielisistä elämänopeista. Kirja herättää paljon kysymyksiä ja saa pohtimaan sitä, miksei lapsi voisi itsenään kelvata ja olla hyväksytty, tai miksi lapsen pitäisi jotenkin ansaita osakseen koituva hyvä? Milloin lapsi on aikuisen rakkauden arvoinen? Tarinan edetessä kysymys kääntyy toisinpäin: milloin aikuinen on lapsen rakkauden arvoinen?

Pelon esikoisromaania en voi kuvata käyttämättä ylisanoja, sillä niin lumoava, taianomainen, pakahduttavan hieno ja ihmeellinen romaani se on - kuin uni tai vuolaana virtaava ajatus, tai kuin askel todellisuuden ja mielikuvitusmaailman väliseen rajamaastoon. Taivaankantaja on teos, joka ei tyhjene kertalukemalla, vaan jonka haluaisin lukea heti uudestaan, jotta löytäisin siitä uusia vivahteita ja merkityksiä. Se on myös teos, jonka maailmasta on vaikeaa palata takaisin. Ja se on aina erinomaisen kirjan merkki.

Taivaankantajasta lisää täällä: Annelin kirjoissa, Kirjapolkuni, Kirsin kirjanurkka, Nannan kirjakimara ja Ullan luetut kirjat.

Naistenviikko alkaa tänään, ja se näkyy tietenkin myös kirjablogeissa. Kannattaa seurata Tuijata-blogin emännöimää lukuhaastetta, sillä viikon aikana luvassa on varmasti hyviä lukuvinkkejä laidasta laitaan. Tänään onnea kaikille Riikoille! ♥

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, 2016. 230 sivua.)

Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

On vuosi 1943, ja uuden kevään kynnyksellä Rovaniemen kauppalassa herää nuori lempi, kun Pursuojan nuori isäntä Viljami kohtaa kauppiaantytär Lempin. Eletään sota-aikaa ja asiat etenevät nopeasti kevyistä puheista suuriin ja vakaviin päätöksiin. Kahden kirjeen jälkeen nuorelleparille soivat jo hääkellot ja Lempi asettuu emännäksi pieneen järvenrantapirttiin kauas pohjoiseen. Lempi on hyvälle tottunut, kouluja käynyt ylioppilastyttö, ja koska Viljami haluaa tehdä nuorikkonsa elämästä helpompaa, palkkaa hän taloon aputytön, Ellin.

Viljami ja Lempi saavat kokonaisen ihanan kesän ja loppuvuoden. Elämä on hyvää, on onnea ja rakkautta ja täysinäisiä hetkiä, perhekin alkaa kasvaa. Maailman kauheudet eivät pursuojalaisia kosketa - kunnes talvella tulee kirje, ja koittaa Viljamin aika lähteä rintamalle. Kotiin jäävät lasta odottava vaimo ja nuori aputyttö. Sota ja rakkaus repivät rikki tuoreen perheen, eikä Lapin sodan päätyttyä kenenkään elämä ole enää ennallaan.

Katsoin peilistä, miten sormeni silitti poskeasi ja sitten seurasi huultesi ääriviivoja, ja ilmeesi vakavoitui, silmiisi syttyi tumma hehku, se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää.

Minna Rytisalo on Sodankylässä syntynyt ja sittemmin kuusamolaistunut lukion äidinkielenopettaja, kolumnisti ja tämän syksyn esikoiskirjailija - ja yksi minun rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Minnan esikoisromaanin syntyä olen saanut seurata aitiopaikalta, ja se on ollut valtava ilo ja kunnia. Olen lukenut kaikki käsikirjoitusversiot, olen saanut nähdä miten jo valmiiksi upea teksti muokkautuu, hakee muotoaan ja hioutuu entistäkin hienommaksi. Olen elänyt mukana, yrittänyt kannustaa ja tsempata (vaikka välillä on tuntunutkin ettei mitään sanoja löydy, kun olen vain niin ihastuksesta mykkyrällä), olen vaikuttunut ja liikuttunut kerran toisensa jälkeen. Kaikkein eniten olen kuitenkin ollut pakahtua ylpeydestä: minun ihana, kaunis, rakas ja viisas ystäväni on osannut tehdä jotakin näin huikeaa. ♥

Tässä vaiheessa sanottakoon, että vaikken normaalistikaan halua ajatella omia blogijuttujani kirja-arvioina, vaan pikemminkin kuvauksina omasta lukukokemuksestani ja toivottavasti eräänlaisina kirjavinkkauksina, on tämä teksti jo lähtökohtaisesti kauempana arviosta kuin ehkä mikään muu. :) Mutta tätä kirjaa haluan vinkata ja esitellä, sillä Lempille toivoisin paljon, paljon lukijoita!

Kuvassa kirjailijatar Helsingin Kirjailijanpuistossa viime viikolla. Minna istuu luonnollisestikin Antti Hyryn penkillä, sillä hiljattain edesmennyt Hyry on yksi hänen rakkaimmista suosikkikirjailijoistaan. Itsekin kiitän juuri Minnaa rakkaudestani Hyryn tuotantoon, sillä ilman Minnaa en monellakaan tapaa olisi lukijana sellainen kuin nyt olen.

Lempi on rakenteeltaan kiehtova teos. Sen päähenkilö on nainen, jota ei enää ole ja joka ei itse sano sanaakaan, mutta joka on silti väkevästi läsnä jokaisessa lauseessa ja jokaisella sivulla. Lempistä kertovat kolme häntä lähellä elänyttä henkilöä: kaiken menettänyt aviomies Viljami, pariskunnan aputyttö Elli, ja Lempin sisar Sisko. Kuva Lempistä syntyy mielenkiintoisessa ristivalotuksessa, eikä lukija siltikään tiedä millainen Lempi oikeasti oli, sillä jokainen muistelee häntä omasta subjektiivisesta näkökulmastaan. Romaanin takakannessa mainitaan Lempin osoittavan, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, sillä meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään. Tämä on mielestäni yksi romaanin kiehtovimpia ja keskeisimpiä ajatuksia.

Romaanin kolme kertojaa ovat aivan hämmästyttävän omaäänisiä. Tarinan aloittava Viljamin osio pakahduttaa: sen sielukkaan lyyrinen kieli lumoaa ja miehen suru on niin painavaa ja kaikennielevää, että teksti kouraisee syvältä sydämestä. Tuskaisen Viljamin jälkeen kohotaan aivan toisenlaisiin sfääreihin, kun topakka ja katkera Elli pääsee ääneen. Elli on hurjassa vimmaisuudessaan todella herkullinen hahmo, ja hänestä muodostui ehdoton suosikkini jo ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa. Ellillä ei ole ollut helppo elämä, ja jotenkin koin lukiessani vahvoja samaistumisen tunteita. Romaanin päättää ainoa nykyaikaan sijoittuva osio, jossa Lempin sisar kokoaa tarinan langat yhteen ja kertoo mitä rovaniemeläisille kauppiaantyttärille todella tapahtui. Siskon kieli on Viljamin ja Ellin osioiden jälkeen kuin tyyntä vettä, rauhallista, selkeää ja toteavaa - juuri sellaista kuin Sisko itsekin.

Yksi Lempin kiehtovimmista elementeistä on rikas ja aistivoimainen luontokuvaus, sillä Lapin luonnossa todella on outoa taikaa. Etenkin Viljamin osiota lukiessaan haistaa nenässään pohjoisen suomaiseman kirpeänselkeän hajun, pihkan, turpeen, lähestyvän kylmän. Suussa maistuvat puolukat ja iholla valuu viileä järvivesi uinnin jälkeen. Romaani saa kaipaamaan lappalaiseen maisemaan, vaeltelemaan tuntureille, maistelemaan makeaa mehua valuvia hilloja ja istumaan kirkasvetisen tunturijärven äärelle. Lempin luontokuvauksessa tiivistyy jotakin ikiaikaista ja ihmistä suurempaa: yksilön pienuus luonnon iäisen kiertokulun mittakaavassa.

Tuossa kasvaa heinää. Se on jo kellastunut, kohta sitkistyy, hapertuu ja mätänee, jää lumen alle. Ensi keväänä sama juuri työntää uutta kortta tämän tilalle entisiä muistelematta ja niitä surematta, mikään ei muutu vaikka jokainen asia muuttuu. Kuusi, oksat, sinisen taivaan valo siellä välissä, kahinat ja kauempana veden ääni, jossain linnun kirahdus, oravan kevyt loikka, hirven hengitys, ihmisessä kaikki toisin.

Lempi ilmestyy virallisesti ensi viikolla. Se on upea ja vakuuttava esikoisromaani, ja olen onnellisena seurannut, miten ihastuneen vastaanoton teos on jo ehtinyt saada kirjablogeissa. Siitä on kirjoitettu jo vaikka missä, mutta linkkaan nyt vain toisen rakkaan ystäväni Elinan Luettua elämää -blogiin. Elina kirjoitti Lempistä aiemmin tänään, ja hänen postauksensa lopusta löytyy kattava linkkilista muihin romaania koskeviin blogikirjoituksiin. Minnalle toivon onnea ja menestystä Lempin kanssa, ja pitkää ja tuotteliasta uraa kirjailijana. Kiitos upeasta kirjasta! Olen niin ylpeä, että ihan itkettää. ♥

HelMet-lukuhaaste 2016: 3 - Kirjassa rakastutaan

Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene julkaisi viime viikonloppuna blogissaan sellaisen postauksen ja kirjoitushaasteen, että olin seota sukkiini. Kulttuuria! Iik! ♥ Olen senpäiväinen kulttuurin rakastaja ja himokuluttaja, että Irenen idea tuntui aivan täsmähaasteelta minulle. Itse asiassa olin kehitellyt jotain vastaavanlaista musa- ja kulttuuripostausta jo viime syksystä lähtien, ja luonnoskansiossa lojuvasta aihiosta oli hyvä lähteä kirjoittelemaan aiheesta enemmänkin. Tästä tekstistä tuleekin valtavan pitkä, tiedän sen jo nyt, joten pahoittelut. :D Haasteen idea on siis yksinkertaisuudessaan tämä:

"Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista."

Lähestyn aihetta kertomalla aluksi itsestäni kulttuurin kuluttajana, ja lopuksi listaan niitä viimeisimpiä viipaleita. Kirjallisuudesta kirjoitan blogissani jatkuvasti, joten sen jätän nyt tekstini ulkopuolelle. Ennen kuin aloitan, laitan haasteen eteenpäin. Haluaisin oikeastaan haastaa kaikki mahdolliset, mutta haastan nyt seuraavat: Ensinnäkin haluaisin lukea kulttuuribloggaaja Linnean mietteitä kulttuurista, samoin Hennan, jonka kanssa usein Kansallisteatterin käytävillä törmäilemme. :) Haastan myös vastavuoroisuuden nimissä Tuijatan, jonka Naistenpäivä-lukuhaasteeseen otin osaa viime viikolla. Lopuksi haastan armaat lukupiiriläiseni, joiden kanssa yhdessä harrastamme kulttuuria monella tapaa, eli Elina, Kaisa ja Kaisa V., täältä pesee! :)

Kansallisoopperan orkesterimontussa.

Kulttuuri on minulle kuin ilmaa, jota hengitän ja tarvitsen joka päivä. Lukemisen ohella kuuntelen musiikkia päivittäin, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman Spotifyta. :) Kodin ulkopuolisia kulttuurirasteja tulee viikoittain vähintään pari, sillä käyn todella paljon teattereissa, konserteissa ja oopperassa. Rakastan myös elokuvia, museoita, valokuva- ja taidenäyttelyjä, ja nykytanssia ja balettiakin pyrin käymään katsomassa muutaman kerran vuodessa.

Televisiota katson varsin vähän, mutta välillä tulee kausia, jolloin haluan katsoa laadukkaita tv-sarjoja maratoninomaisella intensiteetillä, useita jaksoja päivässä. Suurin ja rakkain sarjasuosikkini on ehdottomasti brittiläinen Downton Abbey (jonka kaikki kaudet olen katsonut moneen kertaan), mutta muita sarjamaratoonaamiseen viime vuosina koukuttaneita ovat olleet mm. Sillan kaikki kolme tuotantokautta, Sons of Anarchy, American Horror Story, ja monet brittiläiset murhasarjat, etunenässä Hercule Poirotit, Midsomerin murhat ja vanhat ja uudet Morset. Yksi suuri kestorakkauteni ovat vanhat, mustavalkoiset Suomi-Filmit, joita voisin myös katsella vaikka kuinka! ♥

Viime vuosi oli Bach-juhlavuosi, kun säveltäjän syntymästä tuli kuluneeksi 330 vuotta. Ravasin Bach-konserteissa ympäri Tamperetta. Kyllä kannatti!

Musiikkia olen rakastanut aina ja olen teinivuosistani lähtien käynyt paljon erilaisissa konserteissa, mutta näin nelikymppisenä huomaan, että nykyisin saan hyvin vähän mitään irti uudemmasta musiikista. Kuuntelen välillä kevyempääkin musiikkia, lähinnä bluesia, countrya ja jazzia sekä omia vanhoja kotimaisia ikisuosikkejani (J. Karjalaista, Miljoonasadetta, Heikki Silvennoista, Dave Lindholmia ja sellaisia), mutta se mitä todella rakastan, on klassinen musiikki ja ooppera. Viime vuosina olen alkanut käydä enenevässä määrin klassisissa konserteissa (kuten myös oopperassa), ja ainakin minun kohdallani on pätenyt se sanonta, että nälkä kasvaa syödessä. Nykyisin minulla on Tampere Filharmonian kausikortti, ja kausarikonserttien lisäksi käyn vielä paljon muissakin konserteissa siten, että keskimäärin käyn kuuntelemassa elävää taidemusiikkia pari kertaa viikossa.

Klassisessa musiikissa ja oopperassa on kaikki. Siinä ovat kaikki ihmisen tunteet, syntymä, elämä, kuolema ja ihmisyys. Musiikin kautta ainakin minä käsittelen paljon ajatuksiani ja tunteitani, ja parasta on, jos tiedän edes vähän sävellyksen taustoja - on ihanaa yrittää kuulla musiikissa joitakin niistä tunteista, joita säveltäjä on siihen ladannut. Musiikin voima on valtava, lähes käsittämätön. Se puhdistaa ja ravitsee, ja on tunnustettava, että jopa itken usein kuunnellessani klassista musiikkia, sillä tunnelataus voi olla niin väkevä. Etenkin viulu ja sello ovat minulle takuuvarmoja, ne soittavat sielussani sellaisia kieliä, joihin ei ehkä mikään muu maailmassa pysty. Myös kauniit ja puhtaiksi koulitut lauluäänet koskettavat ja liikuttavat hyvin syvältä, ja jo pelkästään siksi ooppera on lähes poikkeuksetta hyvin voimakas ja kokonaisvaltainen elämys. Pakahduttavaa, suurien tunteiden musiikkia. ♥

Tampere Filharmonian huikea ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Olen fani! :)

Taidemusiikin saralla suurimpia säveltäjäsuosikkejani ovat Jean Sibelius, Arvo Pärt, J. S. Bach, Felix Mendelssohn, Gustav Mahler ja G. F. Händel. Oopperan puolella suurin rakkauteni on ehdottomasti Giacomo Puccini, mutta myös Giuseppe Verdi, Ruggero Leoncavallo, Pietro Mascagni, Antonín Dvořák sekä bel canto -mestarit Vincenzo Bellini ja Gaetano Donizetti ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Richard Wagnerista on myös tulossa yksi uusi suosikkini.

Ihailemani Pekka ja Jaakko Kuusisto harvinaisessa yhteiskonsertissa Kangasala-talolla viime marraskuussa. Konserttia edeltävänä päivänä Pariisissa oli tapahtunut terrori-iskujen sarja, ja kyseisten tapahtumien vuoksi mieli oli konserttiin mennessä varsin synkkä ja surullinen. Aluksi veljekset soittivat Bartokia ja Prokofieviä. Väliajan jälkeen Jaakko soitti Bachin Partitan ja Pekka sähköviuluimprovisaatioita, joiden perustana olivat Bachin koraalit. He soittivat siis vuorotellen, ja siitä muodostui aivan uskomattoman kaunis vuoropuhelu, jossa soivat suru ja hiljaisuus, mutta myös valo ja toivo. Mietin jo siellä konsertissa ja etenkin sen jälkeen, että tuon Kuusiston veljesten konsertin sielunhoidollinen merkitys juuri sinä päivänä oli niin suuri ja tärkeä, ettei sille ole sanoja. En usko olleeni ajatuksineni yksin. ♥

Sitten niihin viimeisimpiin viipaleisiin...

Kolme viimeisintä kokemaani konserttia:

J. Karjalainen Tampereen Keskustorin teltalla Tammerkosken Sillalla -tapahtumassa heinäkuun alussa. Olen kuunnellut Karjalaista vuodesta 1981, eli ihmisiän! ♥ Keikalla kuultiin biisejä uudelta Sinulle, Sofia -albumilta, mutta hc-fania ilahduttivat myös mm. Kolme cowboyta, Hän, Ankkurinappi ja Doris. Ihan mahtava keikka!

Heikki Silvennoinen ja Erja Lyytinen Kangasala-talolla kesäkuun alussa. Kaksi Suomen ehdottomasti parhaimpiin kuuluvaa kitaristia ja huippuhyvää musiikkia - siinä täydellisen konsertin resepti. ♥

Italialainen klassinen kitaristi Emanuele Buono Finlaysonin kirkossa kesäkuun alussa. Konsertti kuultiin osana vuosittaista Tampere Guitar Festival -tapahtumaa. Maagista!

(Konserttilistani näyttäisi muuten koko lailla toisenlaiselta, ellei elettäisi kesää ja ellei Tampere Filharmonia olisi kesälomalla. :)

Santtu-Matias Rouvali täytti viime syksynä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi Tampere-talolla kuultiin osin Rouvalin valitsemaa kevyempää musiikkia. Tampere Pops -orkesterissa soittaa iso joukko Tampere Filharmonian jäseniä.

Kolme viimeisintä näkemääni oopperaa:

Wagnerin Tristan ja Isolde Kansallisoopperassa toukokuussa. Kävin katsomassa esityksen kahdesti, ja kirjoitin siitä täällä. Toteutus oli hieno, ja erityisesti Johanna Rusanen-Kartano teki elämänsä roolityön. Aivan huikeaa, ehdottomasti kuluvan oopperavuoden parhaimmistoa!

Mozartin Taikahuilu Kansallisoopperassa. Todella raikas ja piristävä toteutus, joka jätti vahvan ja lämpimän muistijäljen. Erinomaisia laulusuorituksia, erityisesti sopraano Tuuli Takala ja baritoni Ville Rusanen jäivät mieleen. (No okei, Rusanen on sisarensa lailla suurin kotimainen oopperalaulajasuosikkini, joten hänen suorituksensa olisi painunut mieleen joka tapauksessa. :D ) Taikahuilusta aion vielä kirjoittaa blogiini jossain vaiheessa, vaikka se onkin jo "vanha juttu".

Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen Indigo Kansallisoopperassa helmikuussa. Moderni ja scifihenkinen nykyooppera, joka kuitenkin kumartaa vanhoille klassikoille ja yllättää romanttisuudellaan. Indigossa oli hurjasti sellaista, johon ihastuin - metallinsävyinen, huikean hieno musiikki, kekseliäs tarina, Markus Nykäsen suoritus tähtitenorina, ja mikä parasta, kapellimestarina suursuosikkini Jaakko Kuusisto - , mutta täysin varauksetta en oopperaan rakastunut. Olen tosin oopperan katsojana sen verran vanhaan kallellaan oleva dinosaurus, että suhtaudun nykyoopperoihin aina pienellä varauksella ja nihkeydellä. :D

Erikseen on vielä mainittava, että olen jo jonkin aikaa käynyt Finnkinolla katsomassa miltei kaikki siellä nähtävät taltioinnit New Yorkin Metropolitan Operasta. Tämä on kuulkaa aivan loistava maailmanlaajuinen palvelu: on mahtavaa päästä näkemään laatuoopperaa maailmalta (ja niitä maailman parhaita laulajia!) mukavasti leffateatterin penkissä istuen. ♥ Näin kesällä olemme ystäväni kanssa käyneet katsomassa kaikki kesäencore-esitykset, ja olemme saaneet nauttia Bizet'n Helmenkalastajista, Puccinin Toscasta ja La Bohèmesta, sekä Donizettin Lemmenjuomasta. Tänään on vuorossa Mozartin kepeä iloittelu Cosi fan tutte.

Tykkään kuunnella myös kuoroja. Joulukuussa 2014 pääsin kuulemaan legendaarisen tamperelaisen Campanella-kuoron adventtikonserttia Tampereen Tuomiokirkossa. Oli hieno konsertti.

Kolme viimeisintä näkemääni teatteriesitystä:

Viime viikolla kävimme katsomassa Tampereen Komediateatterin tämänvuotisen kesäteatterin, Reinikaisen. Esitys oli hauska, ja etenkin näyttelijöiden pokan pettäminen on vaan aina yhtä ratkiriemukasta. Reinikaista esittävä Risto Korhonen oli jopa enemmän Reinikainen kuin edesmennyt Tenho Saurén, joten Korhoselta aivan nappisuoritus. :) Tästä kirjoitan blogiin lähipäivinä lisää.

Heinäkuun puolivälissä kävimme kahden ystäväni kanssa katsomassa Ryhmäteatterin version Shakespeare-klassikosta Kesäyön uni Suomenlinnan kesäteatterissa. Esitys oli todella hyvä, ja esityspaikka antoi illalle vielä oman, taianomaisen säväyksensä. Tästäkin tulossa blogiin lisää!

Kesäkuun alussa kävin katsomassa Tampere-talossa Sibeliusten tarinan kertovan esityksen Janne ja Aino. Se oli Pispalan Sottiisi -kansantanssifestivaalin päätöskonsertti, jossa yhdistyivät musiikki, kansan- ja nykytanssi sekä puheteatteri. Kokonaisuus oli pakahduttava, ja niin monella tavoin sielua hivelevä ja liikuttava, että itkin katsomossa kuin vesiputous. Onneksi en ollut ainoa, vaan nenäliinoille oli tarvetta aika monella muullakin. Tästäkin pitäisi kirjoittaa blogiin, ettei unohdu. ♥

Yksi pitkäaikaisista suosikeistani, Samuli Edelmann. Konsertti Tampere-talolla viime syksynä. ♥

Ihan parasta: Heikki Silvennoisen keikalla Tampereen Mustanlahden satamassa viime elokuussa. ♥

Kolme viimeisintä kuuntelemaani Spotify-albumia:

Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Kiestinki (2011). Tämä on minulle aivan hirveän tärkeä ja rakas albumi, jota olen kuunnellut paljon. Kuusisto on viulistina suursuosikkini, ja Paula Vesalan ääni on niin täydellinen. Kiestinki on eräänlainen tarinakokoelma, joka kertoo erilaisista naiskohtaloista jatkosodassa ja sen jälkeisessä elämässä. Äänen saavat mm. pieni tyttö, lotaksi lähtevä nuori nainen, miehensä takaisin sodasta saava vaimo, entinen lotta, kotinsa menettänyt evakkonainen... Myös sodan vaikutusta jälkipolvien elämään käsitellään. Kiestinki on kaunis ja todella koskettava albumi, jota pystyn harvoin kuuntelemaan kuivin silmin. Minulle rakkaimmat kappaleet ovat Lapsena, Lähden, Häävalssi, Hiljaiset vuodet ja nimikappale Kiestinki.

The Very Best of Maria Callas. (2003) Kaikista maailman oopperatähdistä Callas on aina se ykkönen. Mm. Puccinin, Verdin ja Bellinin kauneimpia aarioita Callaksen esittämänä - täydellistä! ♥

Heikki Silvennoisen Miehet kaatuu (2003). Yksi viime vuosikymmenen hienoimmista albumeista. Silvennoisella on koko lailla kaikki kohdallaan: mies on maailmanluokan kitaristi ja hänellä on todella sielua hivelevän samettinen ääni. Miehet kaatuu on mielestäni Silvennoista parhaimmillaan.

Tässäkin huomaan muuten kesän vaikutuksen: syksystä kevääseen saattaa kulua useita viikkoja tai jopa kuukausia, etten kuuntele oikeastaan mitään muuta kuin klassista ja oopperaa, mutta aina kesäisin kaipaan muutakin, kevyempää.

Löydän nykyisin ääriharvoin uusia artisteja, joiden musiikki kolahtaa, mutta tässä on yksi: Matti Johannes Koivu, jolta löytyy roppakaupalla ihan mahtavia biisejä. Upea ääni ja loistava live-esiintyjä.

Tästä aiheesta kirjoitettavaa riittäisi vaikka kuinka, mutta nyt on aika suunnata suihkuun ja illan oopperaan. Ehkä on hyvä lopettaa tässä vaiheessa, sillä en jaksa uskoa yhdenkään ihmisen lukeneen tekstiäni juuri alkua pidemmälle. :D

Ensi viikosta alkaen kulttuuririntamalla on taas odotettavissa kaikenlaista ihanaa aina Tampereen Teatterikesästä Savonlinnan Oopperajuhliin, ja ihan pian alkavat taas Tampere Filharmonian ja suurten teattereiden syyskaudet. Oi onnea! ♥

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta ( Otava, 2011., 1. painos 1933. 826 sivua (1. osa 421 sivua ja 2. osa 405 sivua).)

Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka?

On jumalan valkea arkipäivä keskellä syksyistä viikkoa, kun pitäjän isännät kokoontuvat Alastalon saliin. Talon isäntä, Herman Mattsson, on kutsunut miehet koolle, sillä meininkinä on keskustella Alastalon kolmimastoiseen parkkilaivaan sijoittamisesta. Tähän kokoukseen kuluu kuusi tuntia - ja 826 sivua.

En ollut koskaan vakavissani ajatellut, että lukisin Alastalon salia, sillä en ole pitänyt itseäni niin raskaan sarjan lukijana, että lähtisin edes yrittämään liki tuhatsivuista tajunnanvirtatekniikkaa soveltavaa kotimaista klassikkoa, jota pidetään yhtenä kirjallisuushistoriamme merkittävimmistä teoksista. Väärinpä luulin. Kiinnostus kirjaa kohtaan alkoi toden teolla herätä puolisentoista vuotta sitten. Ensin ystäväni Minna alkoi lukea kirjaa, ja häneltä alkoi kantautua kommentteja, joiden mukaan Alastalon salissa onkin tosi hyvä ja hauska (!) kirja. Teemme joka kesä kolmen hengen kirjallisuusretken jonnekin päin Suomea, ja Minnan innoittamana päätimme lähteä heinäkuussa 2015 Kustaviin, Volter Kilpi -kirjallisuuspäiville, Kilven jalanjäljille ja Alastalon maisemiin. Kun vielä samana keväänä luimme lukupiirissä Juha Hurmeen romaanin Nyljetyt ajatukset, jossa Alastalon salissa on vahvasti esillä, tiesin että klassikkojärkäle on nyt vain luettava. Olin innoissani - ja ostin jopa Kustavista t-paidan (joka kirjankansikuvassa lepää ryppyisenä ja käyttämättömänä kirjan alla) etukäteen. Päätin, etten saa kotiuduttuani koskea paitaan, ennen kuin kirja on luettu.

Lukeminen alkoi hyvin, ja olin Alastalon maailmaan aivan ihastunut. Sitten koitti arki ja lukuaika oli kortilla, ja kun lukutahti alkoi hiipua sellaiseksi, että luin Kilpeä päivässä sivun tai kaksi, alkoi lukuintokin hiipua. Vaikkei kirjassa oikeastaan varsinaisesti _tapahdu mitään_, tuntui että olen täysin pudonnut kärryiltä. Tänä kesänä päätin aloittaa Alastalon kanssa puhtaalta pöydältä, poistin kirjanmerkin jostain neljänsadan sivun paikkeilta ja aloitin uudelleen alusta - ja huh: kun minulla oli kunnolla lukuaikaa ja mahdollisuus keskittyä rauhassa, löytyi kirjan lukemisen suhteen heti aivan erilainen flow-tila. Vaikka lukeminen toviksi jumittui 70-sivuisen piipunvalintakohtauksen puolivälin paikkeille, sain selätettyä jumin pienellä kikalla (eli alkamalla lukea tekstiä ääneen!) ja siitä eteenpäin luin kirjaa miltei malttamatta laskea sitä välillä käsistäni. Alastalon salissa on kuitenkin monella tapaa todella hidaslukuinen kirja, joten hyvänäkin päivänä sain luettua sitä hieman reilun satakunta sivua päivässä. 826 sivun jälkeen oli kyllä melkoinen voittajaolo!

On totta, että Alastalon salissa on kaikkea sitä, mistä siitä pelotellaan: se on pitkä, työläs ja paikoin uuvuttavakin, ja erityisesti ehdotonta keskittymistä vaativa kirja. Tajunnanvirtainen kerronta vaatii lukijalta omanlaistaan heittäytymistä, ja erikoinen kieli (paljon vanhahtavaa murresanastoa, ruotsin kielestä lainattuja sanoja, sekä merenkulkuun ja laivoihin liittyvää erikoissanastoa) ja etenkin megapitkät virkkeet tekevät tekstistä hidasta lukea. Kaikki tämä varmasti säikyttää pois monta potentiaalista lukijaa. Mutta miksei missään sanota, että Alastalon salissa on oikeasti aivan älyttömän hauska kirja?? Siinä on niin mainiota ja ihanan pisteliästä huumoria, että kirjaa lukiessa nauratti vähän väliä. Myös Kilvellä itsellään on tainnut kirjaa kirjoittaessaan olla hauskaa: siitä kertoo jo se, että kirjan kuudes luku on nimetty luvuksi, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Ihan hillitöntä!

Myös romaanin näennäinen tapahtumaköyhyys on silkkaa silmänlumetta, sillä kirjassa tapahtuu vaikka mitä: sen kuudessa tunnissa käydään läpi koko elämä syntymästä kuolemaan, perehdytään merenkulun historiaan, saaristolaisarkeen ja rannikon huumaavaan luontoon - jonka kuvaus on parhaimmillaan yhtä hurmaavaa kuin Kilven aikalaisella, F. E. Sillanpäällä. Kerronta on näennäisen verkkaista tuumailua ja pysähtyneitä, odottavia hetkiä, mutta samalla kulloisenkin kertojan (tai tuumailijan) mieli liikkuu ajasta ikuisuuteen ja aina tuonpuoleiseen saakka. Ennen kaikkea Alastalon salissa on aivan älyttömän hieno tutkielma ihmismielestä sen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen ja taipumuksineen.

Alastalon salissa on paikalla useampi kymmentä isäntää, mutta kerronnassa keskitytään seitsemään keskeiseen. Teos on varsin miehinen: se keskittyy vahvasti miehiseen kokemusmaailmaan, sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä ja kaikkea tarkastellaan suomalaisen miehen mielenmaisemasta käsin. Sivuhenkilöissä on kaksi naistakin, Alastalon Annastiina-vaimo ja heidän 17-kesäinen tyttärensä Siviä, mutta naisten roolina on lähinnä olla somisteena: kaataa isännille kahvia ja näyttää viehättäviltä. Minulle romaanista nousi tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi kolme henkilöä: Alastalon isäntä, totta kai, sekä ihanaakin ihanampi Härkäniemen isäntä ja Petter Pukkila, jonka epäilen olleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan isoisä.

Alastalon isäntä kuvataan melkoiseksi jämyksi: hän on pyylevä ja vatsakas lupsakka mies, jonka silmäkulmissa kasvavat pensasmaiset kulmakarvat. Hän on kohtelias ja vieraanvarainen, mutta myös itsepintainen ja itsevarma - menestyjä ja eteväksi tunnustettu tolkun mies, joka herättää muissa isännissä joko kateutta tai ihailua. Ihailijoiden joukossa on ehdottomaksi suosikkihahmokseni kohonnut Malakias Afrodite (!) Härkäniemi, joka kirjan kolmannessa luvussa valitsee piippua Alastalon piippuhyllystä pidemmän kaavan mukaan. Härkäniemi on Alastalon ystävä ja naapuri, sangen oikeudenmukainen ja rehti mies, joka osoittautuu hyllyn edessä seistessään paitsi huolellisen harkitsevaksi, verkkaiseksi ja juurtajaksaiseksi, myös melkoiseksi esteetikoksi ja romantikoksi. Kun poikamiehenä tunnettu Härkäniemi vertaa kaunistekoista piippua naiseen, joka on kuin enkelien pesuvesissä pesty, olen kohtalaisen myyty. Piipunvalintakohtaus saa miltei meditatiivisia piirteitä, ja kun luvun viimeisillä sivuilla saadaan piippu valittua ja vähitellen täytettyäkin, on tulitikun raapaisu ja tupakan sytyttäminen lopulta miltei hengästyttävä kliimaksi. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä piipun sytyttämisessä. Piippuhyllyllä mies tekee tarkkaa analyysia paitsi piipuista, myös niiden sopivuudesta muiden isäntien suihin, ja kun kirjan loppuvaiheilla päästään parkkikirjan kirjoittamisesta eteenpäin, pääsee Härkäniemi toteamaan olleensa aikaisemmissa aprikoinneissaan oikeassa.

Härkäniemen vastakohta on kirjan kolmas päähenkilö, Pukkilan isäntä. Mies on kaikessa kateudessaan ja katkeruudessaan niin myrkyllinen, että aluksi inhosin häntä. Pukkilan osiot ovat etenkin alkuun varsin raskaslukuisia, sillä hän lietsoo itseään yltävalkeaan ja täyttää mielensä karvasta maljaa, ja tämä ilmenee kielellisesti rasittavana toistona. Miehen ajatukset tuntuvat pyörivän kehää itsensä ympärillä ja hän itsekin myöntää, että alituinen kateus ja harmitus pistelevät kurkussa kuin kiiskin ruoto. Jos Alastalon salissa olisi sarjakuva, Pukkilan korvista tulisi savua ja hänen kasvonsa olisivat kiukusta punaiset. Pukkilan rasittavuudessa piilee kuitenkin myös hahmon hauskuus: hänen kateutta tihkuvat ja kaunaiset ajatuksensa ovat paikoin niin pisteliäitä ja yliampuvia, ettei niille voi kuin nauraa.

Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla!

Teos sijoittuu 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja sen ajankuvaus on hyvin kiehtovaa. Ollaan pienessä merenrantapitäjässä, mutta kustavilaisisännät ovat maailmaa nähnyttä porukkaa. Kauppa muualle maailmaan käy, ja kerronnassa vilahtelee kaupunkeja, joihin kaksimastoisilla on seilattu viemään tavaraa. Tutuiksi ovat tulleet mm. Tukholman, Lontoon, Lübeckin ja Antverpenin satamat, ja Alastalon kahvikupitkin ovat kultakranssein koristeltua Englannin valkoista posliinia, vaimolle maailmalta tuliaisina tuodut. Yhdestä maailmanmatkasta kertoo kolmannessatoista luvussa suosikkini Härkäniemi eräänlaisen tarinan tarinan sisällä. Kyseisestä kertomuksesta merillä vuosikausia viipyvästä fregatti Albatrossista näimme viimevuotisilla Volter Kilpi -kirjallisuuspäivillä Juha Hurmeen ohjaaman ulkoilmanäytelmän, jota vieläkin muistelen lämmöllä. (Juttuni muut kuvat ovatkin esityksen jälkeen näytelmän rekvisiittaa vasten otettuja.)

Omalla kohdallani huomasin, että Kilven teksti toimii erinomaisesti, kun sitä lukee ääneen. Pitkätkin virkkeet löytävät oikean rytmin ja poljennon ääneen luettuna, ja lukunautinto nousee vielä moneen potenssiin. Alastalon salia on verrattu mm. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä. Jos näin Proust-lukupiiriin kuuluvana itse teen pientä vertailua, on pakko sanoa, että Proustin teksti on mielestäni selvästi helppolukuisempaa, mutta Kilven teksti taas huomattavasti hauskempaa ja vetävämpää. Teoksia yhdistää moni asia, mutta ehkä eniten tajunnanvirtaisuuden ja filosofisen otteen lisäksi tietynlainen kerronnan ja pienten hetkien kauneuden ymmärrys.

Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin helmaina täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, [--]

Kirjan lukemisen jälkeen mieli jää pitkäksi aikaa leijailemaan Alastalon salin hyrisevään rauhaan. Sali on nyt tyhjä, Langholman keinutuoli keinahtelee vielä hiljaa ryysymattojen peittämällä valkoisella lautalattialla, ilmassa tuoksuvat kahvin rippeet ja piipputupakka, ja akkunan takana syksyinen merituuli kopisuttelee omenapuun oksia lasiin. Tänne haluan palata vielä joskus. ♥ Salissa ovat viimeksi viipyilleet myös Arja ja Margit.

HelMet-lukuhaaste 2016: 25 - Kirjassa on yli 500 sivua

***

Osallistun Kilven Alastalon salilla Kirjabloggaajien kolmanteen klassikkohaasteeseen, jota emännöi tällä kertaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile. Tarkoitukseni oli osallistua jo tammikuiseen (järjestyksessä toiseen) klassikkohaasteeseen tällä samalla teoksella, mutta silloin kirja oli vielä pahasti kesken. Mutta nyt: hurraa! ♥

Minna Canth: Köyhää kansaa

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

Vihtorin kirjaston kirjamessut 2016

Tampereen Työväen Teatteri: Desirée

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Tampereen Teatteri: Päätepysäkki

Mukamas Festivaali: Plexus Polairen Ashes

Kansallisooppera: Tristan ja Isolde

Omenankukkien aikaan (sieluni hymyt -haaste)

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä

Annikin Runofestivaali 2016 (ja vähän juhannustakin)

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Pirkko Saisio: Lokikirja

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Colm Tóibín: Nora Webster

Kalle Lähde: Happotesti

Riikka Pelo: Taivaankantaja

Minna Rytisalo: Lempi

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Volter Kilpi: Alastalon salissa