P. S. Rakastan kirjoja

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot autiot pihat (Otava, 2014. 357 sivua. 1. painos 1982.)

Helmi Elisa katsoi kylää, sen jokaista tuttua kohtaa, jokea, siltaa, rauniotaloja jotka kuvitteli ehjiksi. Hän sulki ne kaikki sisimpäänsä ja pakotti kyyneleet pois. Jos tämä kylä jäisikin, niin unohtuisi ei. Tämä maa, Kannas, maa jonka pellot kasvoivat ylvästä viljaa, jonka puut huojuivat jyhkeissä metsissä, jonka vaaroja kiemurtelivat ihmisten tallaamat polut, rakas tämä oli.

Eletään vehreää alkukesää 1944 pienessä Suontaan kylässä Karjalan kannaksella. Ilma on harvinaisen lämmin, kehäkukat kohottavat nuppujaan aurinkoon, syreenit tuoksuvat jo aavistuksen ja pääskyset leikkaavat ilmaa tekemällä väsymättömiä kaarroksiaan talojen pihapiireissä. Kesän kauneutta himmentävät kuitenkin painostava tunnelma, jatkuva pelko ja suru: kuolinuutisia kuulee rintamalta yksi jos toinenkin, pommilaivueiden kaukainen jyrinä muistuttaa sodasta joka päivä, ja kylällä kulkiessaan saa pelätä desantteja ja käpykaartilaisia. Kylästä on tullut naisten kylä, kun kaikki miehet ovat rintamalla tai kaatuneita. Työt on tehty evakosta palanneiden naisten ja lasten voimin: naiset ovat kyntäneet pellot, istuttaneet perunat ja yrittäneet kunnostaa talvisodassa tuhoutuneita mökkejä asuttavaan kuntoon. Useimpien talojen kohdalla kivijalat kertovat talvisodan tarinaa, ja uutta elämää on pitänyt rakentaa sodan raunioille.

Helmi Elisa on menettänyt miehensä, ja kasvattaa pientä Laura-tytärtään yksin. Martta odottaa sulhastaan, kapteeni Aarne Heikkilää lomalle, sillä heidän on määrä mennä vihille. Martalla on sulhaselleen myös yllätys - hän odottaa lasta. Samoin odottaa Hilkka, jonka raskaus on ollut hyvin vaikea. Kun Aarne saapuu lomalle, vihitään pari koruttomassa tilaisuudessa kirkonkylän kunnantoimistolla. Todistajina on kaksi pihalta sisään käskettyä sotamiestä, ja morsiamen hääkimppuna on muutama kukkapenkistä taitettu pelargonian oksa. Häälomaankaan ei ole mahdollisuutta, sillä samana päivänä rajalla on alkanut suurhyökkäys, kapteeni Heikkilä joutuu palaamaan rintamalle, ja suontakalaiset joutuvat lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Jo toisen kerran lähdettiin lopullisesti, jätettiin Suontaan kylä, Hilma ajatteli, ja tutut pihat ja mäet, tuuhettuvat koivikot, lehtojen satakielet, suuri ja avara maa, niin oma ja rakas. Kuluisi taas aikaa, ja kaiken voisi alkaa jälleen alusta, tulla takaisin, olla ja asua täällä, josta oli osana niin kuin muukin luonto. Ja yhtäkaikki jokin sanoi hänen sisällään, että uutta kertaa ei enää tulisi, ei hänelle, ei kenellekään heistä. Ja hän pyyhki silmiään ja antoi kyynelten sumentaman katseensa levätä maisemassa joka hetki hetkeltä muuttui yhä vieraammaksi ja jäi taakse. - Kiitos siul kotiseutu, Hilma kuiskasi ja sulki sitten silmänsä.

Laila Hirvisaari on ollut minulle rakas kirjailija koko aikuisen elämäni ajan. Rakkauteni Hirvisaaren (ent. Hietamiehen) teksteihin on suoraan äidiltä perittyä, sillä vaikkei aina hurjasti töitä tehnyt äitini useinkaan jaksanut tai ehtinyt lukea, oli Hirvisaari hänen suursuosikkinsa - ainoa kirjailija, jonka kirjoja äiti lainasi kirjastosta yhä uudelleen ja uudelleen. Aloin itsekin lukea Hirvisaarta parikymppisenä, ja olen aina ollut syvästi vaikuttunut siitä miten eläytyen hän kirjoittaa historiallisia romaaneja: hänen teoksissaan sota tulee iholle, ja henkilöhahmojen surun ja tuskan tuntee omanaan. Niin tälläkin kertaa. Itsenäisyyspäivä on minulle vuoden rakkain ja merkityksellisin juhlapäivä, ja joka vuosi haluan lukea muutenkin rakastamaani sotaan sijoittuvaa kirjallisuutta erityisesti juuri itsenäisyyspäivän tienoilla. Tänä vuonna oli aika palata Hirvisaaren mittavan tuotannon pariin.

Hylätyt talot autiot pihat on itse asiassa viisiosaisen Kannas-sarjan keskimmäinen kirja, mutta sen voi hyvin lukea myös itsenäisenä teoksena. Kirjan pohjalta on myös tehty samanniminen elokuva (ohjannut Lauri Törhönen vuonna 2000), joka sekin on yksi suursuosikeistani. Romaani kuvaa koskettavasti kylän naisten sodanaikaista arkea sekä etenkin vaikeaa evakkomatkaa ja sitä tuskaa, jota lähtijät sydämessään tuntevat, kun koti on jätettävä ja on lähdettävä jo toistamiseen kohti tuntematonta. Hirvisaari tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse syntynyt Viipurissa, menettänyt isänsä jatkosodassa ja joutunut lähtemään perheensä kanssa evakkoon, kun rakas kotikaupunki on täytynyt jättää venäläisille.

Suontakalaisten evakkomatka ei suju ongelmitta. Jo lähdön hetkellä mutkia matkaan aiheuttaa vastasynnyttäneen Hilkan lapsivuodekuume - sairas äiti olisi saatava lääkärin hoitoon ennen kuin on liian myöhäistä. Viipurin suuntaan riittää menijöitä, ja maantiellä katsojaa on vastassa lohduton näky: silmänkantamattomiin hevosia ja kärryjä, kuorman vieressä taivaltavia väsyneitä kulkijoita, naisia ja lapsia taluttamassa eläimiään. Lukiessa silmät kostuvat vähän väliä. Koskettavaa on myös se, miten Hirvisaari kuvaa sotaa lapsen näkökulmasta. Kun seitsemänvuotias Laura pohtii pelkoa, surua ja usein itkevää äitiään, tuntuu lukijan rinnassa raskas paino.

Hylätyt talot autiot pihat on syvästi koskettava, inhimillinen ja elämänmakuinen romaani. Se nostatti minulle taas hienoisen Laila-kuumeen, ja uskonkin tulevani lukemaan lähiaikoina lisää Lailan teoksia. Ainakin tämän Kannas-sarjan muut kirjat haluan lukea pian, sillä haluan tietää miten suontakaisten elämä jatkuu.

Muualla: Kirjaurakka, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

*****

Hyvää ja juhlavaa itsenäisyyspäivän iltaa!!

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta (Karisto, 2015. 147 sivua.)

Vuonna 2013 toimittaja ja kirjoittaja Marika Riikonen autoilee lumisessa illassa tallilta kotiin. Hän on edeltävien kuukausien aikana tullut suorastaan kylvetetyksi Sibelius-tiedossa, ja äkkiä hänen mielessään alkaa itää ajatus Sibelius-novelliantologiasta. Sibeliuksesta kertovaa kirjallisuutta on paljon - elämäkertoja, tutkielmia, analyyseja, Sibeliusten kirjeenvaihtoa -, mutta onko miehestä kirjoitettu tuoretta fiktiota? Riikonen ottaa yhteyttä ystäväänsä, sanataideohjaaja ja kirjoittaja Päivi Haanpäähän. Näin sibeliaanisen antologian syntysanat on lausuttu.

Toimittajat halusivat mukaan erilaisia genrejä ja tyylejä, ja antologiaa onkin ollut kirjoittamassa hieno joukko kotimaisia kirjailijoita: Emmi Itäranta, Olli Jalonen, Anneli Kanto, Maritta Lintunen, Jarkko Martikainen, Miina Supinen, Petri Tamminen ja Jyrki Vainonen. Teos koostuu toimittajien alkupuheenvuorosta, kahdeksasta hienosta novellista ja kirjailijaesittelyistä, ja lopusta lukija löytää vielä pienen Sibelius-tietopaketin. Novelleissa Sibeliusta tarkastellaan läheltä ja kauempaa, teksteistä löytyy mainiota huumoria ja toisaalta miltei kipeää tekevää itsetutkiskelua, ja niissä tasapainottelevat fantasian ja realismin elementit.

Petri Tammisen avausnovelli Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa on aivan mainio. Hän paljastaa siinä aiemmin julkaisemattomia otteita Sibeliuksen päiväkirjoista, joissa säveltäjä pohtii tuuheiden hiustensa merkitystä luomistyönsä kannalta. Päiväkirjamerkinnät ovat kerrassaan riemastuttavia sekä kieleltään että sisällöltään: Kullervon kantaesityksen jälkeen Janne peilailee itseään Kämpin käymälässä ja toteaa, että aamulla tukkani oli hyvin ja illalla tukkani on hyvin aina vaan. Kolmekymppisenä hän on kiitollinen edelleen kuohkeasta etutukastaan, mutta sivujen alkava oheneminen saa elämän tuntumaan tyhjältä. Vanhetessaan hän ajattelee paljon Rossinin luomiskauden kulminaatiopistettä, Sevillan parturia, ja neljännen sinfonian tummuus ja syvä surunsävyinen melankolia selittyvätkin pään kaljuuntumisen aiheuttaman tuskan heijastumisesta säveltäjän sielunmaisemaan. Ihan mahtavaa - Tammisen novelli nousikin lopulta antologiasta suurimmaksi suosikikseni. ♥

8.12.1915

Koko Helsinki elää Sibelius-kuumeen vallassa: juhlitaan 50-vuotispäivääni ja viidettä sinfoniaani. Satamäärin lahjoja, joukossa flyygeli ja kymmenittäin tauluja. On tässä juhlahumussa se hyvä puoli, että kukaan ei ehdi katsoa minua pahalla silmällä, päivänsankaria ihaillaan joka tapauksessa. Toista on, kun arki palaa, silloin vaaditaan kampaukseltakin taas paljon.

(Petri Tammisen novellista Hiukset kuin kultaista kauraa)

Maritta Lintusen hienossa novellissa Rapallo Sibelius pohtii ja muistelee Italiaa ja kipeää vuotta 1901, jolloin perheen pieni tytär oli kuolemaisillaan lavantautiin, oli kulunut vain vuosi edellisen lapsen kuolemasta. Janne on jättänyt perheensä Rapalloon ja lähtenyt itse Roomaan, ja vuosia tapahtuneen jälkeen on tullut aika kohdata mennyt. Olli Jalonen vie lukijan novellissaan Ihmisten ja Luonnon Ystävät ry. kierrokselle Hämeenlinnaan. Hänen tarinassaan pääosassa ovat äiti ja tytär, ja Sibelius on vain yksi palanen kaupungin historiaa. Jarkko Martikaisen novellissa Jossain ruoho on vihreämpää säveltäjämestari potee öistä unettomuutta ja luomisen tuskaa, ajattelee houreisia ajatuksiaan ja suree rahahuoliaan, sillä hänen käsistään setelit pyrähtelevät taivaan tuuliin, kuin linnut matkoilleen. Eräänä unettomana yönä hän keksii ratkaisun tukalaan tilanteeseensa, ja päättää ottaa elämässään uuden askeleen.

Jyrki Vainosen surusävyisen kaunis novelli Lintu kuvaa läheisen kuolemaa ja surua, sekä luonnon ja musiikin voimaa surusta selviytymisen keskellä. Miina Supisen novellissa Kadonnut sinfonia kahdeksas sinfonia löytyy ja saa ensiesityksensä sattumalta juuri juhlavuonna 2015. Anneli Kannon Syvä iskumme on nousi kokoelmasta toiseksi suosikikseni. Se sijoittuu osin Suomen kansalaissodan vuosiin, ja siinä tarkastellaan usean eri katsojan silmin enemmänkin Toivo Kuulaa, joka puolestaan on pitänyt Sibeliusta mestarinaan. Antologian päättävä Emmi Itärannan Luukanteleen kantaja on luonnollisesti kokoelman mystisin ja fantasiasävytteisin kertomus. Se sijoittuu vieraaseen maahan 1800-luvulle, ja on eräänlainen mysteeri ja perinteikäs kummitusjuttu.

Sanasinfonia on monipuolinen, ihastuttavan moniääninen ja riemastuttavan laadukas novellikokoelma. Siitä ovat pitäneet myös Kirsi, MarikaOksa ja Paula.

*****

Jean Sibeliuksen syntymästä tuli tänään kuluneeksi 150 vuotta. ♥ Tämä on ollut hieno juhlavuosi, sillä kansallissäveltäjäämme on juhlittu tammikuun alusta lähtien monilla tavoin ympäri maata: Sibeliuksen musiikkia on päässyt kuulemaan toinen toistaan hienommissa konserteissa, Ylen kanavat ovat lähettäneet Sibelius-dokumentteja, monessa paikassa on ollut nähtävillä hienoja valokuvanäyttelyitä ja juhlavuoden kunniaksi Jannesta on kirjoitettu näytelmiä, kaunokirjallisuutta sekä monta uutta komeaa tietoteosta. Kaltaiselleni Sibelius-fanille tämä vuosi on ollut melkoista herkkua.

Olen kiertänyt ahkerasti konserteissa - eniten tietenkin kotikaupungissani Tampereella, jossa on Tampere Filharmonian ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla esitetty koko vuoden ajan laajalti Sibeliuksen tuotantoa. Musiikkitoimittaja Harri Hautala totesikin viime viikonloppuisessa Aamulehdessä seuraavaa: "Voi hyvin perustein sanoa, että Tampere on tänä syksynä ollut maailman Sibelius-pääkaupunki". Olen kuullut Rouvalin ja Tampere Filharmonian huikeat tulkinnat kaikista sinfonioista (osan kahteenkin kertaan), Kullervosta, Myrskystä, Pohjolan tyttärestä ja Lemminkäisestä, sekä tietenkin Finlandiasta ja Valse tristestä, itkettävän ihanan viulukonserton pääsin kuulemaan kahdesti (Tampereella sen esittivät latvialainen Baiba Skride ja Tampere Filharmonia johtajanaan jälleen Rouvali, Turussa taas amerikkalainen suursuosikkini Sarah Chang ja Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Leif Segerstam), kävin katsomassa Kansallisoopperassa Tero Saarisen upean Kullervon ja Hämeenlinnan teatterissa näytelmän Sibelius - Kohtalonyhteydet. Olen tietenkin myös kuunnellut Sibeliusta enemmän kuin koskaan, ja hankkinut hyllyyni komean pinon Sibelius-kirjallisuutta.

Tarkoitukseni oli pitää tällä viikolla blogissa Sibelius-teemaviikko, mutta tämä sattuu olemaan koulupuuhien suhteen ruuhkaisin viikko koko syksynä, enkä siksi ehdi paneutua Janneen juuri nyt syntymäpäiväviikolla. Mutta olen lukenut hienoja kirjoja, ja kunhan tästä kouluruuhkastani selviydyn, alan tuoda niitä blogiin pikkuhiljaa. :) Luvassa ainakin Bo Carpelania ja Jenni Kirvestä, sekä ah, niin hienoja tietoteoksia.

Hienoa Sibeliuksen 150-vuotispäivän myöhäisiltaa! ♥ ♥

Eilen kirjabloggaajien joulukalenterin viidennessätoista luukussa Tarukirja-blogin Margit muisteli lapsuutensa joululahjakirjoja. Huomenna luukun on määrä avautua Kirjasfäärissä. Kaikki kaksikymmentäneljä luukkua linkkeineen löytyvät täältä.

Jouluun on enää noin viikko, ja viimeistään nyt on syytä alkaa miettiä joulunpyhien lukemisiaan. Moni varmasti korkkaa heti joulupaketista paljastuneet kirjayllätyksensä, mutta koska edessä on pitkät pyhät ja mukavasti lukuaikaa, voi käydä niinkin ikävästi että lahjakirjasta loppuvat sivut heti kättelyssä. Himolukijan pitää olla varautunut: lisää luettavaa on löydettävä käden ulottuvilta, ja siksi joulukalenterissa on nyt aika vinkata hyviä kirjoja joulunpyhiksi. Vielä ehtii kirjastoon!

Ja kirjastolaisiin luotin tämän luukkunikin suhteen. Pyysin rakkaan lähikirjastoni, tamperelaisen Sampolan kirjaston, henkilökuntaa vinkkaamaan itselleen mieluisia kirjoja, ja neljä ihanaa sampolalaista antoi minulle todella hyviä, kiinnostavia ja paneutuneita lukuvinkkejä. ♥ Nyt mennään kirjakauppojen top10-listojen ulkopuolelle, olkaa hyvät!

Sampolan Annukan vinkit:

Ryan Gattis: Vihan kadut

Jäätävän taidokas kuvaus Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista paljastaa enkelten kaupungin runnellut kasvot. 6 päivää, 17 päähenkilöä, terävänäköistä kerrontaa ilman kikkailua. Lukeminen tuntuu siltä kuin katsoisi todella laadukasta TV-sarjaa - ja sellainen onkin kirjan pohjalta suunnitteilla.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Yhdenpäivänromaani rakentaa kaoottisen kudelman São Paulon asukkaiden elämästä. Luiz Ruffato on itse asunut perheensä kanssa kodittomana suurkaupungin kaduilla, ja tämä näkyy etenkin huono-osaisuuden kuvauksissa. Hengästyttävää, kuumeista tajunnanvirtaa, brasilialaisen nykykirjallisuuden kulmakiviä.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Kirjan iloinen ulkoasu on yhtä aikaa harhaanjohtava ja paljastava. Jussi Valtosen suositus etukannessa tuntuu aina vain osuvammalta tarinan edetessä, varsinkin jos on lukenut Finlandia-palkinnon voittaneen "He eivät tiedä mitä tekevät". Tästä romaanista ei halua luoda muille ennakkokäsityksiä. Perhe on paras, pahin ja poissaolevanakin läsnä.

Hanna vinkkaa matkoja myytteihin ja menneisyyteen:

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy – matkoja kalliotaiteen maailmassa, 2014 (suom. Leena Vallisaari)

Intohimoisen kalliotaiteen harrastajan ja kirjailijan matkakertomuksia maailman muinaisten kalliotaiteen aarteiden äärelle Afrikkaan, Espanjaan, Ranskaan, Venäjälle ja Pohjolaan. Millaisia ovat metsästäjä-keräilijöiden jälkeensä jättämät kuvat ja millainen oli heidän samanistinen maailmankuvansa kirjailijan vaikutelmien ja tieteen pohjalta tulkittuna? Kallio- ja luolamaalausten mahdolliset merkitykset riittien osana aukaisevat välähdyksiä menneeseen maailmaan ja samalla ihmisen perimmäiseen luontoon.

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus, 1980 (suom. Annikki Suni)

Keitä olivat itämaiset ylimykset Gaspar, Baltasar ja Melkior ja millaiset olivat heidän motiivinsa matkustaa ihmeellisen pyrstötähden perässä Herodes Suuren hovin kautta kurjaan karjasuojaan? Tarina tulkitsee syvällisesti yhä perinteenäkin elävää kulttuurimme ja kristinuskon suurta kertomusta lahjantuojien, ajan suuren hallitsijan sekä aasin ja härän näkökulmista. Mitä vaeltajat saivat vastaukseksi elämänsä kiperiin kysymyksiin, ja mitä tapahtui neljännelle prinssille, joka myöhästyi yhteisestä kumarruksesta?

Ilari Aalto, kuvitus Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen, 2015

Millaista oli keskiajan todellisuus ja arki vuoden 1400 Ruotsin Itämaassa eli Suomessa? Arjen tavat, uskomukset ja selviytymiskeinot aukeavat helposti matkaoppaan muotoon kirjoitetussa ja kodikkain piirroksin kuvitetussa historiateoksessa. Verratonta aikamatkailua läpi värikkään ja rikkaan ajan ja kulttuurin, vetää vertoja moderneimmillekin kaukomatkojen elämyksille.

Sampolan Heidi suosittelee seuraavia:

Kari Keräsen ja Marjaliisa Pitkärannan Joulupukin jäljillä -kuvakirja kuuluu lapsuuteni jouluperinteisiin. Virkku ja Vikkelä, kaksi eksynyttä tonttua, etsivät Joulupukkia ympäri maailmaa ja tutustuvat samalla joulunviettotapoihin meillä ja muualla. Jouluaattoon asti jokaiselle päivälle on oma lukunsa ja seikkailunsa. Ilman tätä kirjaa ei joulu vieläkään tule!

Jouluna on aikaa lukea pitkiäkin romaaneja, ja silloin haluaa myös hemmotella itseään. Siksi olen monena vuonna juuri joulun aikaan lukenut uudelleen yhden minulle rakkaimman kirjan, J.R.R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta. Yleistäen voisi sanoa, että hyvä seikkailuromaani on painonsa väärti juuri jouluna!

Tänä jouluna aion tarttua Emmi Itärannan uutuuteen, Kudottujen kujien kaupunkiin– Teemestarin kirja oli niin huikea lukukokemus, etten malta odottaa, mitä Itärannan toinen kirja tuo tullessaan. Kun joltain lempikirjailijaltani on juuri ilmestynyt uusi teos joulun alla, säästän lukunautinnon niille rennoille joulun ja uudenvuoden välipäiville, jolloin on aikaa uppoutua kirjan maailmaan koko sielulla.

Runotuntija ja superlukija Ulla antoi komean listan hyviä vinkkejä:

Marjo Kirjavaisen runokirja Varovasti, ovet sulkeutuvat (Palladium Kirjat, 2015) vie lukijan 1950-luvun Messukylään, ranskalaiseen pikkukylään, Pietariin, syöpäsairaalaan, kesämökille; järvelle ja metsään. Kirjavainen kirjoittaa koskettavasti lapsuudesta, äitiydestä ja naisen elämästä, hän kirjoittaa älykkäästi ja humoristisesti. Toivon pilkahdus on läsnä vakavissakin runoissa. Kirjan haluaa pitää metrin päässä, että voi palata siihen uudelleen.

Ote runosta:

Raskaiden hoitojeni aikana minä opin piirtämään

omat rajani. Ja ymmärtämään, että keskeneräisyys

antaa tilaa. Vapauden ajatella. Kysyä kysymyksiä,

joihin ei välttämättä saa vastauksia.

Ihmisen osa on epätäydellinen. Se jo itsessään

sisältää lohdun ja armahduksen.

Patti Smithin pohdiskeleva teos M Train Elämäni tiekartta (suomentanut Antti Nylén, Siltala 2015) alkaa koukuttavalla lauseella "EI OLE HELPPOA kirjoittaa ei-mistään". Patti Smith kirjoittaa muistikirjaan, lukee, valokuvaa, matkustaa, pitää puheita, katsoo rikossarjoja televisiosta, tapaa ihmisiä, muistelee elettyä elämää, istuu kahviloissa ja juo loputtomasti kahvia. Kiehtova ja hieman surumielinen kirja, joka teki mieli lukea heti uudelleen.

Erlend Loen Volvon kuorma-autot (suomentanut Outi Menna, Johnny Kniga 2006) on riemukas tarina 92-vuotiaasta aktiivisesta naisesta, joka asustaa metsän keskellä pientilallaan. Kirjailija punoo tarinaa ja juttelee samalla lukijan kanssa. Hyväntuulen kirja, jota lukiessa huomaa nauravansa ääneen.

Ville Hytönen & Ville-Juhani Sutinen ovat kirjoittaneet hauskan ja vauhdikkaan matkakirjan, jossa kaverukset kertovat matkoistaan. Ismailiitti ja lännenmies (Savukeidas 2015) on mainio matkakirja vieraista kulttuureista kiinnostuneille. Kohteet eivät ole perinteisiä turistikohteita. Vai oletko käynyt Vuoristo-Karabahissa, Udmurtiassa tai Kalmukiassa?

Esseisti ja suomentaja Tero Tähtisen ensimmäinen julkaistu runoteos Kuunkulkema yö (Basam Books, 2015) sisältää 108 hienoa haikua. Kirjassa on matka- ja luontohaikuja sekä itämaista filosofiaa sisältäviä haikuja.

"Tuulee, satelee.

Jos kysyt mitä kuuluu,

niin hyvää, hyvää."

Enkä malta lopuksi olla vinkkaamatta itsekin! :) Oma jouluni kulunee Antti Hyryn novellien, John Williamsin Stonerin ja Göran Tunströmin Jouluoratorion parissa, ja varmasti siinä ohessa edistän luku-urakkaani myös Volter Kilven järkälemäisessä Alastalon salissa ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan tuhansilla sivuilla. Päätalon Kalleakin on ikävä, joten voipa olla että ehdin vielä Iijoellekin, ja Eeva Joenpellon Lohja-sarjakin on minulla nyt hyvässä vaiheessa.

Mutta lukijoilleni voisin vinkata näistä:

Pekka Kytömäen tuore esikoisrunokokoelma Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015) on aivan ihmeellisen hieno. Kypsää, leikkisää, painavaa ja samanaikaisesti ihastuttavan ilmavaa tekstiä, älykkäitä aforistisia runoja, jotka tarjoavat lukijalle oivalluksen toisensa jälkeen. En ole itse ehtinyt vielä blogata kirjasta, joten vinkkaan tutustumaan suoraan itse kirjailijan blogiin.

Charles Dickensin Saiturin joulu on ihan ehdoton jouluklassikko. Kärttyiseen Ebenezer Scroogeen ei voi olla rakastumatta, ja lämmin joulumieli valtaa lukijan sydämen samaan tahtiin kuin saita ja piikikäs Scrooge alkaa ymmärtää joulun perimmäistä sanomaa. Tarinan kulisseina toimii luminen ja sumuinen, kynttilöiden valaisema menneen ajan Lontoo mistelinoksineen, kastanjoineen ja hanhipaisteineen.

Eowyn Iveyn Lumilapsen parissa lukija saa nauttia loputtomasta lumesta, Alaskan jylhänkauniista luonnosta sekä aikuisten sadusta, joka lumoaa ja sopii mielestäni erityisen hyvin joulunpyhiin ja alkavan sydäntalven pimeisiin hetkiin. Suositellaan nautittavaksi takkatulen ääressä, villasukat jalassa ja kädessä mukillinen kuumaa kaakaota.

Näillä lukuvinkeillä siis kohti joulunpyhiä!

Sampolan kirjastolle ja erityisesti ihanille Annukalle, Hannalle, Heidille ja Ullalle

supersuuret kiitokset!

♥ ♥ ♥ ♥

Markku Keisala: Sinisilmät (Reuna, 2015. 243 sivua.)

Kuu sen näkee.
Se katselee puolikkaana myöhäissyksyn sumuista maisemaa kirpenevässä yössä.
Kylä nukkuu pimeänä.
Varjo häilähtää seinustan kupeessa, kuuluu rapinaa ja ovi kolahtaa vaimeasti.
Usean tuokion jälkeen kuu alkaa jo pitkästyä, kunnes pieni valonkajo aloittaa leikin ylhäällä mustissa ikkunoissa.
Se jännittyy seuraamaan, mitä tuleman pitää.

Syksyllä 1944 Lapin sodassa haavoittunut ja kiinni jäänyt saksalainen sotilas kuljetetaan Somerniemen vankileirille. Mies on Heino Lauste ja syntyjään suomalainen, mutta syystä tai toisesta hän ei halua tehdä taustaansa tiettäväksi, vaan teeskentelee olevansa suomea ymmärtämätön sakemanni. Sotavangit komennetaan somerolaisille tiluksille maa- ja metsätöihin. Heinon kohtaloksi koituu Pohjoismäen tila, josta isäntä on yhä rintamalla ja taloa pitää pystyssä nuori Rakel-emäntä kahden pienen lapsensa kanssa. Ei kestä kauaakaan, kun Rakel hoksaa Heinon olevan "omia", nämä kaksi rakastuvat, ja salaisen suhteen seuraus on nähtävissä yhdeksän kuukauden kuluttua.

Suhteella on muitakin seurauksia: seuraavien vuosikymmenten aikana surmansa saavat toisella kymmenellä oleva tyttölapsi ja eläkeikää lähestyvä perheenisä. Nykyajassa Heinon aikuinen poika, pastori Anssi Lauste, löytää isänsä jäämistöstä tämän saksalaisen sotilaspassin ja sen välistä merkillisen paperilapun, joka saa hänet selvittämään isänsä tuntemattomaksi jäänyttä historiaa. Pienet vihjeet ohjaavat hänet Somerolle "Hansun kaupunkiin", jossa hän tutustuu lukkari Astrid Behmiin, ja kaksikko alkaa kaivella menneisyyden salaisuuksia yhteistuumin.

Luin kolmisen vuotta sitten Markku Keisalan esikoisdekkarin Aika ei anna anteeksi (Mediapinta, 2007), joka tämän Sinisilmien lailla sijoittuu osin Lapin sotaan ja osin nykyaikaan. Esikoisessa oli kiinnostava ja kekseliäs tarina, mutta koska kirja oli omakustanteeseen verrattavissa oleva palvelukustanne, näkyi tämä tietynlaisena kielellisenä kömpelyytenä - teos olisi selvästi hyötynyt kustannustoimittajan hellästi ohjaavasta kädestä. Sinisilmiä lukiessani ilahduinkin juuri tästä: tämä kirja oli hyvin toimitettu ja sujuvalukuinen kelpo dekkari.

Tarinan alkuasetelma on herkullinen: Lapin sota, saksalainen sotavanki, joka onkin kenenkään tietämättä syntyjään suomalainen, somerolainen vankileiri ja sotavangin ja nuoren suomalaisen maatalonemännän salainen suhde. Kaikesta tästä olisin halunnut lukea paljonkin enemmän, etenkin kun Keisala on selvästi tutkinut historiaa ja tietää mistä kirjoittaa. Mutta alun tapahtumat etenevät vauhdilla, ja ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana ehditään käydä läpi vuodet 1944-1981, josta siirrytäänkin jo nykyaikaan.

Eipä sillä, nykyajassakin tapahtuu kiinnostavia asioita ja Keisalan tarinaan ujuttamat juonenkäänteet geokätköilyineen ja dna-testeineen pitävät lukijan otteessaan alusta loppuun asti. Vaikka dekkari on jännitysromaaniksi varsin kesy, ja murhaajan henkilöllisyydenkin päättelin jo melko alkutaipaleella, oli lukukokemus silti miellyttävä. Koko ajan pinnalla säilyi halu saada tietää, miten ja miksi kaikki oli tapahtunut, oli kiinnostavaa seurata miten juoni alkoi pala palalta avautua, ja aivan erityisesti ihastelin tarinan tutkinnallista etenemistä - sitä, miten johtolangat seurasivat loogisesti toisiaan ja miten juttua tutkiva poliisi niihin reagoi. Koiraihmisenä ja menneisyydessäni paljonkin poliisin työtä sivusta seuranneena minua ilahdutti myös poliisin ruumiskoiran työn tarkka ja mainio kuvaus, johon dekkareissa en ainakaan muista koskaan aikaisemmin törmänneeni.

Keisalan henkilöhahmot ovat enimmäkseen sympaattisia, etenkin päähenkilöiksi nousevat jäyhä pastori ja jotenkin neitimarplemainen lukkari ja leskirouva. Vaikka välillä asiat tuntuvat tapahtuvan vähän liiankin helposti (esimerkiksi se, miten ihmiset törmäävät toisiinsa, kappas vain), pysyy tarina vaivatta kasassa loppuun asti, ja lopussa erään vainajan muistoksi tämän haudan äärellä sellolla soitettu Armas Järnefeltin pakahduttavan kaunis Berceuse nostaa jopa liikutuksen palan kurkkuun. Kirja tarjosikin mukavan ja viihdyttävän mielikuvitusmatkan sateisesta joulunalussunnuntaista kesäisen Someron maisemiin.

Sinisilmistä ovat kirjoittaneet myös Minna Vuo-Cho ja Krista.

Kannesta kanteen -blogin ihana Kaisa haastoi minut miettimään kolme älytöntä joululahjatoivetta. Siis sellaisia, joiden toteutuminen on käytännössä mahdotonta, mutta ainahan sitä sopii toivoa. :) Haaste on kiertänyt kirjablogeissa ahkerasti näin joulun alla, ja omalta lahjatoivelistaltani voisi hyvin löytyä esimerkiksi juuri toive Kaisan teleportista tai Kaisa Reetan aikakoneesta, Elinan haave kyvystä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, Linnean mainio ajatus kulttuurivuodesta tai Katjan haave ullakkohuoneistosta Lontoossa. Voisin mieluusti haluta myös maailmanrauhaa, lukutaitoa maailman jokaiselle lapselle ja ilmastonmuutoksen peruuntumista, mutta hetken mietittyäni päädyin kuitenkin omanapaisesti seuraaviin toiveisiin:

Monen muun tavoin ensimmäinen lahjatoiveeni liittyy musiikkiin. Rakastan klassista musiikkia ja erityisesti jousisoittimien jumalaisen kaunista ääntä. Toivonkin joululahjaksi vaatimattomasti sellon ja viulun täydellistä soittotaitoa, enkä pistäisi pahakseni jos kylkiäisenä saisin aidot 1700-luvun Stradivariukset, joilla voisin sitten onnellisena soitella.

Toiseksi toivon omaa kotitonttua. Se siivoaisi kodin ja pitäisi sen aina järjestyksessä ja tahrattoman puhtaana. Se tiskaisi astiat ja vaihtaisi lakanat, ja leipoisi tuoreita sämpylöitä silloin kun olen itse liian väsynyt. Se pitäisi myös seuraa koiralleni silloin, kun emäntä on töissä. Kaiken tämän lisäksi se olisi tietenkin näkymätön!

Kolmanneksi toivon mahdollisuutta siirtyä vapaavalintaisen romaanin sivuille. Tiedättekö hupsun minisarjan Lost in Austen? Siihen tapaan siis. Haluaisin kokeilla, miltä oikeasti tuntuisi olla Elizabeth Bennett! Tai vaikkapa Kjell Westön Lucie Lilliehjelm (Missä kuljimme kerran), Joel Haahtelan Inês (Tule risteykseen seitsemältä), tai Ulla-Lena Lundbergin Mona Kummel (Jää). Olisi aika ihanaa! ♥

*****

Oikeasti vietän jouluni jälleen kerran töissä, joten mitään noin lennokasta ei ole luvassa. :) Joulutunnelmia kävin aistimassa alkuviikosta Tampereen Tallipihalla, ja jos joulumieli tuntuikin olevan mustassa maisemassa vähän hukan teillä, löytyi se suloisen Ukko-aasin pehmoisen otsatukan alta, tai iloisena heiluvista lampaansaparoista, kun Onneli, Anneli ja Lissu -nimiset lampaat nauttivat tallissa lukuisista rapsutuksista. Söpöjen eläinten myötä toivotan kaikille blogini lukijoille

oikein hyvää joulua! ♥ ♥ ♥

Ihana herra Ukko. ♥ En tiennytkään, että aasin otsatukka on niin älyttömän pehmeä!

Onneli, Anneli tai Lissu (en ole varma kuka hän on :D). Hän oli kuitenkin varsin tyytyväinen oloonsa lämpöisessä tallissa.

Hän ei ole oikea. :D Suloinen lammaspatsas löytyi viereisen Finlaysonin kirkon rappusilta.

Outi Pakkanen: Helle (Otava, 2015. 317 sivua.)

Graafikko Anna Laineen asunnossa tapahtuu massiivinen vesivahinko sillä välin, kun hän on Lohjalla viettämässä mökkijuhannusta ystävänsä Mervin ja mäyräkoiransa Justuksen kanssa. Oma asunto menee kesäksi remonttiin, ja Anna joutuu evakkoon Mervin sairaalassa olevan sukulaistädin töölöläiskaksioon. Väliaikaisasunto sijaitsee pohjakerroksessa sellaisessa syvennyksessä, jonne aurinko ei paista eikä kuu kumota, ja ikkunoista avautuu näkymä pihan roskakatokseen. Kissanhajuinen kaksio on muutenkin kuin museo: se on ikivanhan ihmisen pölyttynyt pinttynyt koti, jossa aika on pysähtynyt. Annaa ahdistaa, ja mäyräkoiraherra Justuskin kaipaa kotiinsa niin, että se vain murjottaa eteisen kynnysmatolla. Kaiken muun lisäksi Helsinkiä hellii läkähdyttävä helle.

Myös kerrostalon tunnelmassa on jotakin outoa, naapurit ovat erikoisia ja heidän väleillään tuntuu omituisia jännitteitä. Sosiaalinen Anna tutustuu kuitenkin nopeasti uusiin naapureihinsa ja saa kutsun jokakesäisiin rappujuhliin. Juhlia odotellessa Annan ennen niin hiljaisella miesrintamallakin tapahtuu: hänen elämäänsä astelee mies, joka vaikuttaa jopa liian hyvältä ollakseen totta. Lopulta koittaa odotettu pihajuhlapäivä. Päiväkausia paahtanut helle on enteillyt ukkosta, ja juhlat päättyvätkin vuosisadan ukkosmyrskyyn. Juhlien päätyttyä myös monen rapun asukkaan elämä on ehtinyt järkkyä ennalta arvaamattomalla tavalla.

Äkkiä valtaisa salama halkaisi taivaankannen ja valaisi koko korttelin kylmänvalkoiseksi. Pian kuului uusi jyrähdys, äskeistä huomattavasti lähempää, ja sitten lisää salamoita ja jyrähdyksiä, ja lopulta niin tiheään tahtiin, että oli mahdotonta sanoa, mikä seurasi mitäkin. Äänet ponnahtelivat kiviseinistä yhtenä luonnon kakofoniana. Pöydän ylle viritetty värillinen lamppurivistö alkoi värähdellä kunnes sammui kokonaan.

Tämän Pakkasen uusimman dekkarin lukemisesta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta halusin kirjoittaa kirjasta kovassa kevään ja kesän kaipuussani juuri tänään, vaikka kasa jouluna luettuja ja muitakin kirjoja odottaa bloggausvuoroaan. No, kirja kerrallaan. Luin Helteen joskus marraskuun lopulla, kun ulkona oli pimeää, märkää ja kalseaa, ja kirja toi sellaisen ihanan tuulahduksen kesää kaiken synkkyyden keskelle, että jo pelkästään siksi se jätti varsin positiivisen lukumuiston.

Olen lukenut Outi Pakkasen tuotantoa melko paljon etenkin ennen blogiaikoja. Pakkasen Anna Laineesta on tullut minulle vuosien varrella mieluinen ja omalla tavallaan tärkeäkin hahmo: hän on niin mainiolla tavalla samanaikaisesti tavanomainen ja omaperäinen, ja yksin elävänä, itsenäisenä aikuisena naisena ja koiranomistajana myös itselleni helposti samaistuttava. Ja ne reseptit, oi että! Anna Laineen rakkaus ruokaan on yksi hänestä kertovan sarjan kantavista teemoista, ja itsekin ruokaa ja kokkaamista rakastavana ihmisenä nautin erityisesti niistä hetkistä, joissa ollaan Annan keittiössä, tai ruokaostoksilla hänen mukanaan. Helteessäkin kokattiin vaikka mitä ihanaa - viininmakuista ratatouillea, herkkutattirisottoa, porkkanalantteja ja parmankinkkupestopullia - ja mikä parasta, reseptit herkkuihin löytyvät kirjan takaosasta. Aion kokeilla ainakin muutamaa ihanalta kuulostavaa reseptiä!

Hellettä aloin lukea perusdekkarina, mutta sainkin lopulta jotain aivan erilaista - parempaa. Helle on kyllä lopulta myös dekkari, sillä aivan kirjan loppumetreillä tapahtuu rikos, mutta oikeastaan se on paljon enemmän psykologinen ihmissuhderomaani. Nautin sujuvakielisestä ja vaivattomasti etenevästä tarinasta, ja Anna Laineen henkilökohtaisen elämän uusimmissa käänteissä oli niin paljon sähköä ja säpinää, että Helle oli pakko ahmia nopeassa tahdissa. Ja se kesä, aah! Helsingin keskusta hehkuu auringossa, Storyvillen kesäterassilla kuunnellaan vanhaa kunnon jazzia, ja torien rauhalliset aamukahvihetket kuulostavat taivaallisilta. Pakkasen Hellettä voikin ilolla suositella lääkkeeksi pahimpaan kesänkaipuuseen. Kirjan lukemisesta jäi kutkuttavan hyvä mieli.

Helteestä löytyy arvioita myös Kirjavinkeistä ja Suomi lukee -Kristalta.

(Kuvassa kirjan alla on jonkin joulun alla ilmestyneen lehden resepti. Uskon, että noiden kaltaisia antipastotikkuja Anna Lainekin saattaisi omille vierailleen tarjota. :) )

On jälleen aika luoda viimeinen katsaus kuluneeseen vuoteen, ennen kuin uusi vuosi alkaa ja tuo mukanaan uudet kirjat ja elämykset. Vuosi 2015 on ollutkin sikäli erikoinen, että omassa elämässäni on tapahtunut suuri muutos: aloitin syksyllä opiskelut täyden työajan ohessa, ja vapaa-aikaa on saanut välillä kaivaa kiven alta. Olen kyllä lukenut paljon, mutta iso osa luetuista (ja harmillisesti etenkin vuoden 2015 uutuuskirjoista!) odottelee edelleen bloggausvuoroaan, kun virtaa bloggaamiseen ei ole aina löytynyt. Olen kuitenkin lukenut paljon hyvää ja mielenkiintoista, ja haluan blogata monista lukemistani vielä vähitellen jälkikäteen. Alkavana vuonna opiskelut työn ohessa toki jatkuvat, mutta ainakin haaveissani aion yrittää olla blogin puolella aiempaa reippaampi. :)

Vuonna 2015 julkaistujen parhaimmistoa käyn läpi parin viikon päästä, kun kirjablogeissa äänestetään vuoden parhaista kirjoista. Tänään listaan sen sijaan kymmenen parasta tänä vuonna lukemaani kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 2015. Jottei postauksesta tulisi kilometrin mittainen, en ala perustella jokaista kirjaa erikseen. Mutta jokaisesta alle listaamastani kirjasta voi sanoa: Että näin hienoa ja ihanaa kirjallisuutta voikin olla! ♥

Kymmenen parasta vuonna 2015 lukemaani kirjaa:

- Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa
- Bo Carpelan: Axel (bloggaus tulossa)
- Lars Saabye Christensen: Velipuoli (bloggaus tulossa)
- Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
- Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (bloggaus tulossa)
- Antti Hyry: Maatuuli
- Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
- Thomas Mann: Taikavuori (bloggaus tulossa)
- Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja
- Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Kun nyt näen vuoden parhaani noin listattuna, olen ehkä vähän järkyttynyt: yhdeksän kymmenestä on mieskirjailijoiden teoksia! Missä ovat kaikki naiset? No, vuonna 2015 julkaistujen parhaimmissa, tietenkin! Viimevuotiseen tapaan haluan mainita vielä erikseen pari kirjaa, eli minulle vuoden paras runokirja on ollut Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa, ja vuoden paras dekkari Bo Carpelanin Kulkeva varjo.

Kun Kirjan vuosi 2015 oli aluillaan, oli minulla monia hienoja lukusuunnitelmia. Suunnittelin lukevani yhteensä sata kirjaa ja yhden klassikon kuussa, halusin päästä kunnolla alkuun Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa ja perehtyä etenkin Eeva Joenpellon, Mika Waltarin ja Marja-Liisa Vartion teoksiin. No, sataan kirjaan en tainnut aivan päästä, klassikoiden kanssakin on vähän niin ja näin, ja Iijoki-sarjan kanssa jumitan edelleen ihanasti Huonemiehen pojassa, mutta Joenpellon, Waltarin ja Vartion kanssa kävi hyvin: Luen tällä hetkellä Joenpellon Lohja-sarjaa ja olen aivan koukussa, Waltari tekee tasaista nousua suurimpien kirjailijasuosikeideni joukkoon, ja Vartiotakin ehdin yhden teoksen (Kaikki naiset näkevät unia) verran.

Vuodelle 2016 lukusuunnitelmani taitavat olla aika samansuuntaisia - sata kirjaa, mahdollisimman paljon etenkin kotimaisia klassikoita, ja lisää etenkin Joenpeltoa ja Waltaria - mutta noiden lisäksi haluaisin alkavana vuonna lukea paljon etenkin suomalaisia naisia: hiljattain edesmennyttä Eeva-Kaarina Arosta, Pirjo Hassista, Laila Hirvisaarta, Eeva Kilpeä, Leena Landeria, Pirkko Saisiota, Eeva Tikkaa ja Kaari Utriota.

Lukuhaasteetkin himottavat taas, vaikka tämä päättyvä vuosi on mennyt niiden suhteen aivan surkeasti. :) Haaveilen vuonna 2016 osallistuvani ainakin uuteen Helmet-lukuhaasteeseen, Pinon päällimmäinen -blogin Itä-Aasia -lukuhaasteeseen, ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.

En olisi minä, ellen haluaisi listata ja laittaa itselleni muistiin muitakin vuoden 2015 parhaita elämyksiä. Olen aina ollut innokas ja ahkerasti erilaisissa riennoissa viihtyvä kulttuurinystävä, mutta kuluneena vuonna minusta on kuoriutunut varsinainen kulttuurin suurkuluttaja. Olen käynyt vaikka missä ja kokenut kaikenlaista ihanaa, ja nyt haluankin merkitä muistiin vuoden parhaat hetket muunkin kulttuurin kuin kirjallisuuden saralla. Jos kuitenkin pysytellään vielä pieni hetki kirjallisuuden kentällä, on syytä listata...

vuoden 2015 parhaat kirjatapahtumat (aikajärjestyksessä):
- Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali Helsingissä 22.-23.5.2015
- Annikin Runofestivaali Tampereella 6.6.2015
- Volter Kilpi -kirjallisuuspäivät Kustavissa viikolla 29
- Helsingin kirjamessut 23.-25.10.2015

Tänä syksynä aloin lisäksi blogata myös teatterista, ja olen tästä uudesta "aluevaltauksesta" aivan innoissani! Olen äkkiseltään laskettuna käynyt kuluvana vuonna teatterissa yhteensä 23 kertaa, joka on minulle vähän keskiarvoa parempi tahti. Ensi vuodelle haluaisin saada lukeman likimain tuplattua, joten tavoitteenani olkoon nelisenkymmentä teatterikäyntiä vuodelle 2016.

Vuoden parhaat teatterielämykset ovat olleet:
- Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta
- Kansallisteatterin SLAVA! Kunnia (jos olisi aivan pakko valita vain yksi näytelmä, valitsisin tämän!) ♥
- Tampereen Teatterin Ihmisen osa
- Tampereen Teatterin Skavabölen pojat
- Q-teatterin Jotain toista
- Q-teatterin Jälkeenjäävät

Lisäksi on vielä mainittava Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kattona tähtitaivas, jonka näin osana Tampereen Teatterikesää, ja joka oli jotenkin vahvasti katharttinen teatterielämys.

Muutakin kulttuuria, etenkin musiikkia, on ollut elämässäni tänä vuonna ihanan ja ihastuttavan paljon. Haluan lopuksi merkitä lähinnä itselleni muistiin...

vuoden parhaat klassiset konsertit:
- Tampere Filharmonian Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, aah! Puhdasta musiikkirakkautta toukokuulta itsenäisyyspäivään. Ja johtajana tietenkin Santtu-Matias Rouvali! ♥
- Kuusiston viulistiveljesten yhteiskonsertti Kangasala-talossa 14. marraskuuta, voi rakkaus! ♥
- Sarah Changin ja Leif Segerstamin johtaman Turun filharmonisen orkesterin Sibeliuksen viulukonsertto syyskuussa.
- Bachianas Brasileiras: Martti Rousin sello-orkesteri solistinaan sopraano Piia Komsi, Tampere-talon pienessä salissa 3. marraskuuta.
- Arvo Pärtin Passio pääsiäisenä Tampereen Kalevan kirkossa.
- PianoEspoon päätöskonsertissa norjalainen pianovirtuoosi Leif Ove Andsnes Kansallisoopperalla sopivasti kirjamessuviikonlopun päätteeksi 25. lokakuuta.

... ja oopperat:
- Tampereen Oopperan Nabucco (Verdi)
- Finnkinon Metropolitan-oopperoista Cavalleria Rusticana (Mascagni) & Pajatso (Leoncavallo) ja La Traviata (Verdi)
- Kansallisoopperan leffabrunssin Saul-oratorio (Händel), taltiointi kesän 2015 Glyndebournen oopperajuhlilta
- Myös Tero Saarisen Kullervo (Sibelius) Kansallisoopperalla on aivan pakko mainita, vaikkei se olekaan varsinaisesti ooppera, vaan sinfoninen runo - mutta joka tapauksessa yksi vuoden parhaista elämyksistä! ♥

... ja kevyen musiikin parhaat:
- Vuoden paras keikka on ollut Verneri Pohjola Quartetin levynjulkkarikeikka Tampere-talon pienessä salissa 19. marraskuuta. ♥
- Ihania ovat olleet myös Irina Björklundin molemmat konsertit Tampere-talon pienessä salissa tammikuussa ja joulukuussa.
- Matti Johannes Koivu oli Tampereen Klubilla 11. maaliskuuta aika huikean hyvä.
- Samoin vanha suosikkini Heikki Silvennoinen Tampereen Mustanlahden satamassa elokuun 21. päivänä.

Parhaita näkemiäni leffoja ovat olleet:
- Klaus Härön Miekkailija
- Pawel Pawlikowskin Ida
- Asif Kapadian Amy Winehousesta kertova dokumenttielokuva Amy
- Woody Allenin Irrational Man ja
- Morten Tyldumin The Imitation Game

Taidenäyttelyissäkin olen toki käynyt. Vuoden parhaat näyttelyt ovat olleet nämä:
- Tanskalaisen Vilhelm Hammershoin (1864-1916) näyttely Amos Andersonilla
- Ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) valokuvanäyttely Ateneumissa
- Tarujen kansat -näyttely Ateneumissa ja
- Ranskalaisen Jacques Henri Lartiguen (1894-1986) Riviera -valokuvanäyttely Turun taidemuseossa

*****

Olisikohan nyt kaikki mahdollinen listattu? :D Eipä siis kai muuta kuin avoimin ja iloisin mielin kohti uutta vuotta!
Siispä: Onnellista ja elämyksellistä vuotta 2016 kaikille teille ihanille,
ja suurkiitos kuluneesta vuodesta!

♥ ♥ ♥

Ida Simons: Tyhmä neitsyt (Gummerus, 2015. 190 sivua. Alkuteos Een dwaze maagd, 1959. Suomentanut Sanna van Leeuwen.)

Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse enää käydä koulua", sanoin Milille, kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminenkin vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, rahahuolia ja mahakipuja.

12-vuotias Gittel elää ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Hollannissa eripuraisten vanhempiensa kanssa, jotka tappelevat usein kuin kissa ja koira. Kun kiistat ja erimielisyydet äityvät tavanomaista rajummiksi, ottaa äiti Gittelin mukaansa ja kaksikko matkustaa äidin lapsuudenkotiin Belgian Antwerpeniin. Äidin perhe on värikäs ja meluisa, isöäidin talossa lauletaan ja huudetaan ja gramofonit soivat, päivällispöydässä ruokitaan milloin alkukantaiset pöytätavat omaavia ammattikulkureita, milloin köyhiä puolalaisia timantinhioja-opiskelijoita. Gittelistä nämä sukulaisvierailut ovat rasittavia, kunnes hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, varakkaan perheen vanhapiikatyttäreen. Mardellien talossa on Steinwayn flyygeli, jota lahjakas Gittel pääsee soittamaan niin paljon kuin haluaa. Hän haaveilee konserttipianistin ammatista, koska ei voi kuvitella mitään ihanampaa kuin saada aina soittaa.

Elämästä, maailmasta ja ihmissuhteiden monimutkaisista kiemuroista ei ole aivan helppoa ottaa selkoa, etenkään jos on 12-vuotias tyttö. Elämä kuitenkin opettaa, ja sen Gittelkin saa karvaasti kokea.

Juutalaisen Ida Simonsin (1911-1960) esikoisromaani Tyhmä neitsyt oli suuri menestys hollanninkielisellä kielialueella ilmestyessään vuonna 1959. Jostakin syystä teos on kuitenkin painunut vuosien myötä täysin unholaan, kunnes muuan hollantilainen kustantaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä, luki sen ja ihastui, ja päätti julkaista sen uudelleen vuonna 2014. Kirjasta on tullut jättimäinen kansainvälinen ilmiö, mikä todella ilahduttaa, sillä kyseessä on aivan kertakaikkisen komea ja ajaton teos.

Kypsästä viidenkymmenenviiden vuoden iästään huolimatta Tyhmä neitsyt on ihastuttavan raikas ja tuore romaani. Sen tarina on kiinnostava, ja kerronta samanaikaisesti hyvin mutkatonta ja sujuvaa, ja toisaalta lukijan mukavasti haastavaa. Tekstissä tasapainottelevat kepeys ja vakavuus, ja kun Simonsin purevan tarkkanäköinen ihmiskuvaus yhdistyy leikkisyyteen ja taidokkaaseen ironiaan, on lopputulos hurmaava. Lukija kiinnostuu romaanin omalaatuisista persoonista jo tarinan alkulehdillä, ja sivu sivulta teos imaisee maailmaansa niin, että tuntuu kuin katsoisi jotakin laadukasta menneeseen maailmaan sijoittuvaa tv-sarjaa tai elokuvaa. Päähenkilökin vertaa elämäänsä näytelmään: vierailut isoäidin luona Antwerpenissä noudattavat aina samaa kaavaa tai käsikirjoitusta, joka huipentuu aina samaan viimeiseen näytökseen - äidin ja tyttären kotiinpaluuseen, vaikka kotoa on lähdetty vakavat avioeroharkinnat mielessä.

Romaanin ajan- ja juutalaisen kulttuurin kuvaus synagogakäynteineen ja kosher-aterioineen on hurjan viehättävää - lukijana pääsee ikään kuin kurkistamaan mannereurooppalaisen tapajuutalaisuuden verhon taakse. Parasta taitaa kuitenkin lopulta olla ihailtavan taidokkaasti toteutettu kertojaratkaisu - tarinan minäkertoja on 12-vuotias teini-ikää ja aikuisuutta kohti kurkottava Gittel. Rakastan hyvin kirjoitettuja ja tavalla tai toisella sydämeenkäyviä kasvutarinoita, ja Tyhmä neitsyt on kyllä juuri sellainen! Siinä tavassa, jolla Simons lapsen ajatusmaailmaa kuvaa, on samanlaista lämpöä ja lempeyttä, kuin viime vuonna lukemassani Michael Fraynin Vakoojissa, johon tämän kirjan lailla myös ihastuin suuresti. Kuulin mielessäni kaikuja myös maailmaa tarkasti havainnoivasta Anne Frankista.

Tavallisuuden ympärille kietoutuvat mielikuvitusmaailma ja leikit, ja aikuisten maailma on kiehtova ja käsittämätön: lapseen kohdistuva isojenihmistennauru tuntuu ärsyttävältä, inhottavalta ja pelottavaltakin, ja aikuisten puheissa on kummallisia piilomerkityksiä ja outoa huumoria, joka ei nuorelle tyttölapselle avaudu. Katkeransuloisella tavalla ihastuttavaa on myös se, miten Tyhmässä neitsyessä elämä ikään kuin rinnastuu taiteeseen: Gittel opettelee katsomaan maalauksia siten, että hän kykenee muodostamaan niistä omat, kenenkään sanelemattomat mielipiteensä. Samalla tavoin hänen silmänsä aukeavat oman elämän suhteen - hän oppii katsomaan mitä kuvassa oikeasti näkyy.

Hieno kirja tämä Tyhmä neitsyt! Muutkin ovat ihastuneet, mm. näissä lisää: Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Järjellä ja tunteella.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Belgia

Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaista uutuuskirjoista. Itselläni on nyt se ikävä tilanne, että vaikka olen lukenut monta aivan huikeaa viimevuotista romaania ja tietokirjaa, en ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Siksi en anna ääniä kuin yhdessä kategoriassa, eli Blogistanian Finlandiassa.

Minun ääneni menevät tällä kertaa näin:

3 pistettä: Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

2 pistettä: Leena Krohn: Erehdys

1 piste: Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kirjapalkintojen voittajat julkistetaan huomenna 14.1.2016 klo 10 seuraavissa blogeissa:

Blogistanian Finlandia: Kulttuuri kukoistaa -blogi

Blogistanian Globalia: Kirjallisena -blogi

Blogistanian Tieto: les! lue! -blogi

Blogistanina Kuopus: Luetaanko tämä -blogi

*****

Vaikken voikaan antaa enempää ääniä, en malta olla kertomatta, kenelle olisin niitä antanut, jos olisin voinut. :)

Finlandia-kategoriassa äänestäminen oli nyt helppoa kuin heinänteko. Minulla oli bloggaukset vain kolmesta varteenotettavasta ehdokkaasta, vain järjestys piti päättää. Mutta kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa, jos olisin ehtinyt blogata Katja Ketun Yöperhosesta, Leena Landerin teoksesta Kuka vartijoita vartioi, Laura Lindstedtin Finlandia-palkitusta Oneironista, Asko Sahlbergin Irinan kuolemista ja Petri Tammisen Meriromaanista. Siinä viime vuoteni kovimmat kotimaiset noiden äänien saaneiden lisäksi, eli kärkikolmikkoon olisi todella ollut tunkua.

Globalia-kategoriassa olisin halunnut antaa ääneni George Saundersin Joulukuun kymmenennelle, Mihail Shishkinin Neidonhiukselle ja John Williamsin Stonerille. Saunders ja Williams ovat minulla vielä keskenkin, mutta tiedän jo nyt, että käsissäni on niin kuumaa kamaa, että äänien päättämisessä ei olisi tehnyt tiukkaakaan.

Tieto-kategoriaan sopivia teoksia luin melko vähän, mutta ääniä antaisin ehdottomasti ainakin Helena Ruuskan Eeva Joenpelto -elämäkerralle sekä Satu Rämön mainiolle teokselle Islantilainen voittaa aina. Samoin juuri aloittamani Teemu Keskisarjan Kirves olisi ehdottomasti ansainnut löytyä listalta, niin hyvältä kirja vaikuttaa.

Kuopukseen minulla ei olisi kuin yksi ehdokas: Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita sarjan uusin teos, Merenkulkija.

Nämä kaikki loistavat teokset aion blogiini toki ennemmin tai myöhemmin tuoda, vaikkeivät postaukset äänestyksiin enää ehdikään. :) Sitä odotellessa siis.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (S & S, 2016. 494 sivua. Alkuteos A God in Ruins, 2015. Suomentanut Kaisa Kattelus.)

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Teddy Todd syntyy keskiluokkaiseen, mutta arvonsa tuntevaan ja kirjallisuutta ja taidetta rakastavaan perheeseen vuonna 1914. Hän on sisartensa ja vanhempiensa - ja etenkin Sylvie-äitinsä - suosikki, herkkä runoilijasielu, joka rakastaa luontoa ja eläimiä ja vannoo pasifismin nimeen. Elämä etenee vääjäämätöntä uomaansa: lapsuus maaseudulla Fox Cornerin talossa, opiskelu sisäoppilaitoksessa ja sittemmin Oxfordissa, syvä ystävyys naapurintytön, Nancyn, kanssa ja sitä seuraava kyseenalaistamaton ajatus avioliitosta aikuisuuden koittaessa, ja isän järjestämä työ pankissa, joka tuntuu nuoresta miehestä kuitenkin siltä, kuin elämä olisi ohi ja elinkautinen tuomio aluillaan.

Kun toinen maailmansota syttyy, on Teddy suunnattoman helpottunut. Hän värväytyy ilmavoimiin, saa kansainyhteisön lentäjäkoulutuksen Kanadassa ja sotii sotansa ilmassa pommittaen natsi-Saksaa maan tasalle. Sodan aikana miehen mieli sopeutuu ajatukseen väistämättömästä kuolemasta, mutta kun hän lopulta selviääkin sodasta hengissä, on kyettävä sopeutumaan uudelleen - siihen, että edessä onkin elämä ja tulevaisuus.

Nyt sota oli Teddylle satunnaisten kuvien sekasotku, joka vainosi häntä unessa: Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellinsiipi, kalpeat kasvot vedessä. Onnea matkaan teille. Joskus syreenien väkevä tuoksu, joskus taas kauniisti laulettu tanssikappale. Aina painajainen päättyi vääjäämättömään loppuun, tuleen ja kuvottavaan syöksyyn kohti maata. [--]
Sodan aikana hän oli päässyt sopuun kuoleman kanssa, mutta yhtäkkiä sota oli ohi ja koitti seuraava päivä ja sitten seuraava ja sitten taas seuraava. Hän ei koskaan kunnolla sopeutunut siihen, että hänellä oli sittenkin tulevaisuus.

Kate Atkinsonin teos Elämä elämältä oli minulle ilmestymisvuonnaan 2014 paras lukemani tuore käännösromaani. Se oli aivan mahtavan hyvä kirja: rakenteeltaan raikkaalla tavalla erikoinen, peribrittiläinen tiiliskivi, jonka jokaisen sivun lukeminen oli suurta lukemisen juhlaa. Kun kuulin, että Atkinson on kirjoittanut sille tämän itsenäisen sisarteoksen, olin onnellinen. Hävityksen jumala on ollut yksi kevätkaudelta eniten odottamistani teoksista, ja olikin nautinto päästä aloittamaan lukemista: romaanin maailmaan ja ennestään tuttujen henkilöhahmojen elämään oli helppoa solahtaa.

Elämä elämältä kertoo vanhemman Ursula-sisaren elämästä, ja tekee sen niin, ettei lukija täysin tiedä, mikä lopulta on totta ja mitä oikeasti tapahtuu. Hävityksen jumala taas on pikkuveli Teddyn tarina ja romaanina perinteisempi - sen kerronta rikkoo vain kronologiaa. Tarina polveilee aikatasolta toiselle, se kieputtaa lukijaa sujuvasti Teddyn lapsuusvuosista sotaan ja aina vuoteen 2012 saakka, ja hallitusti rönsyilevästä kerronnasta, loputtomista yksityiskohdista ja fragmenteista sekä useamman sukupolven ketjusta muodostuu ehjä ja kokonainen tarina. Hävityksen jumala on sukukronikka ja kuvaus 1900-luvun muuttuvasta Iso-Britanniasta, mutta ennen kaikkea se on koskettava ja syvästi humaani henkilökuva Teddy Toddista. Miehestä, johon ei voi lukiessaan olla syvästi kiintymättä.

On kiehtovaa tarkastella miehen elämänkaarta, ja sitä miten eletty elämä ja etenkin sota ihmistä muuttavat ja muovaavat. Nuori Teddy on urheilullinen ja ystävällinen poika, joka rakastaa luontoa, eläimiä, kirjallisuutta ja runoutta, ja jolla on erityinen kyky ymmärtää maailman kauneutta. Oxfordin jälkeen elämänjano ajaa miehen matkustelemaan ja kokemaan asioita, hän tekee raskasta ruumiillista työtä ranskalaisilla maatiloilla. Päivisin aurinko paahtaa ihon ruskeaksi, iltaisin viini virtaa ja joskus öisin vierestä saattaa löytyä nainen. Elämä on yhtä suurta nautintoa - ja jatkuvaa syyllisyyttä todellisen elämän väistelystä. Sota lyö Teddyyn sellaisen vakavuuden leiman, joka ei hellitä otettaan enää koskaan. Se tappaa hänen halunsa kirjoittaa runoja, ja tuo tullessaan painajaiset. Sodan jälkeen koittaa toisenlainen elämä, ja Teddystä tulee vakaa ja tasainen aviomies, ja isä, joka oman tyttärensä mielestä on konservatiivinen ja pidättyväinen puritaani, jonka järkevyys on vinouttanut hänen lapsuutensa. Koskettavinta on lukea vanhasta leskeksi jääneestä Teddystä, joka asuu vanhusten palvelutalossa ja rakastaa kahta lapsenlastaan.

Lukiessani mietin, ettei Hävityksen jumala ole yhtä taianomainen romaani kuin Elämä elämältä. Niissä on paljon samaa: ihanan kuivakkaa brittihuumoria, sujuvaa ja koukuttavaa kerrontaa, joka tekee kummastakin melkoisen lukunautinnon, sekä sellaista peribrittiläisyyttä, joka jo itsessään sulattaa anglofiiliksi tunnustautuvan lukijan sydämen. Hävityksen jumala on kuitenkin romaanina yksioikoisempi ja tavanomaisempi kuin edeltäjänsä, ja se seikka hämäsi minua tarinan loppusuoralle saakka. Kirjan loppu on aivan erityisen hieno, ja romaanin arvo ja ansiot alkavat kirkastua vasta parien nukuttujen yöunien jälkeen.

Hävityksen jumala on vakava, hienostunut, älykäs ja viimeistä piirtoa myöten taidokkaasti kirjoitettu (ja käännetty!) romaani. Se on ylistyslaulu kirjallisuudelle ja taiteelle, ja sen tarjoamat ajatukset taiteen merkityksestä ovat niin riemastuttavia, että niitä haluaa tallettaa jonnekin sydämen seutuville: esimerkiksi kun kaikki muu on mennyttä, taide jää, tai ettei taiteen tehtävä ole opettaa, vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ymmärryksen lähde. Oih! Romaani kuvaa kauniisti tunnelmia ja hetkiä, jotka ovat luonnostaan ohikiitäviä, ja kerronnan yllä leijuu kaiken aikaa hienoinen melankolian harso. Elämä on jatkuvaa luopumista ja kaipuuta, ja sitä korostaa se vääjäämättömyys, jolla elämä puskee tietään eteenpäin, ja jolla kaikki koettu jää taakse. Hävityksen jumala on hieno romaani, joka jättää vakavan ja hieman surumielisen olon. Mieleen jää soimaan Ralph Vaughan Williamsin The Lark Ascending.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Ulla ja Krista.

HelMet-lukuhaaste: 44 - kirjassa joku kuolee

(Kuvassa Tuire Salenius. Kuva TTT.)

Papparaisen uni 20.1.2016 (ennakkonäytäntö)
Käsikirjoitus: Sirkku Peltola (perustuu Fjodor Dostojevskin romaaniin Vanhan ruhtinaan rakkaus)
Ohjaus: Sirkku Peltola
Ensi-ilta TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 21.1.2016
Kesto n. 2 tuntia 55 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Hannu Lindholm, puvustus Matti Seppänen, valosuunnittelu TJ Mäkinen, video- ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Rooleissa: Tuire Salenius, Esko Roine, Maija Koivisto, Tuukka Huttunen, Mika Honkanen, Jaana Pesonen, Eeva-Riitta Salo, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juha-Matti Koskela, Jaana Oravisto

Iäkäs ja vanhuudenhöperö ruhtinas (Esko Roine) joutuu rekionnettomuuteen hyisessä pakkassäässä. Hänen sukulaispoikansa (Tuukka Huttunen) löytää hätääntyneen vanhuksen ja vie tämän venäläiseen maalaiskaupunkiin tuttaviensa taloon. Nuorukaisen taka-ajatuksena on päästä samalla tapaamaan talon kaunista tytärtä (Maija Koivisto), jota hän on lukuisia kertoja kosinut saamatta koskaan vastausta.

Vanha ruhtinas on sekava, mutta höpsö ja turhamainen, hän käyttää ihomaalia, näyttäviä tekohampaita ja peruukkeja. Hän on myös korkeasta iästään huolimatta yhä perso naiskauneudelle, ja siitä talon rouva (Tuire Salenius) saa idean: hän alkaa keinoja kaihtamatta juonitella naimakauppoja, joiden tarkoituksena on naittaa talon tytär varakkaalle ruhtinaalle ja jäädä sitten odottelemaan muhkeaa perintöä. Kapuloita rattaisiin ovat kuitenkin laittamassa talon palvelijatar, joka ehtii itsekin mieltyä ajatukseen ruhtinattaren roolista, ruhtinaan sukulaispoika, joka onkin arvaamattaan saanut ruhtinaasta itselleen kilpakosijan, ja itse naimakauppojen kohde, tytär, jolla on niin korkea moraali, ettei hän suostu alistumaan suureen huijaukseen höperön vanhuksen kustannuksella.

(Kuvassa etualalla Jyrki Mänttäri. Kuva TTT.)

Teatterivuosi 2016 alkoi hieman samankaltaisissa tunnelmissa, kuin mihin vuosi 2015 päättyi: Viimeinen viime vuonna näkemäni teatteriesitys oli Kansallisteatterin huikea ja perivenäläinen SLAVA! Kunnia (josta juttuni tulossa), ja eilisiltana pääsimme näkemään tämän uuden dramatisoinnin Fjodor Dostojevskin klassikosta Vanhan ruhtinaan rakkaus. Venäläisyyteen kahden produktion yhtäläisyydet päättyvätkin, sillä siinä missä SLAVA! Kunnia oli minulle varsinainen napakymppi ja koko teatterivuoden paras elämys, oli Papparaisen uni toista maata: en ikävä kyllä kokenut sitä millään lailla itselleni sopivaksi näytelmäksi.

Olemme seuralaiseni kanssa osin melko erilaisia teatterinkatsojia: ystäväni nauttii hyvästä komediasta, kun itse en taas ole ollenkaan komedian ystävä - mutta minä taas nautin klassikoista ja mielestäni venäläisissä teksteissä on jotakin perin hurmaavaa. Ennen teatteri-iltaa ajattelinkin, että Papparaisen uni saattaisi toimia meille kummallekin: ystäväni saisi katsoa hyvän komedian ja minä voisin keskittyä nauttimaan Dostojevskin hengestä ja venäläisestä klassikosta. Jostakin syystä emme kuitenkaan kumpikaan saaneet näytelmästä irti sitä mitä lähdimme hakemaan. TTT:n kevään ohjelmalehtisessä näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola lupaa kohtuutonta, yliampuvaa, mautonta ja farssimaista näyttelijöiden teatteria, klassikkotarinan, joka on kuin aikuisten satu tai ilveily. Ohjaajan kuvaus osuu kyllä hyvin kohdilleen, mutta katsojina jouduimme toteamaan, että Papparaisen uni ei meidän kohdallamme osunut ikävä kyllä ollenkaan maaliinsa, vaan lensi ohi kovaa ja korkealta. Harmi.

Toki näytelmässä hyvääkin oli. Nautin loistavista musiikkivalinnoista, valtavan hienoista kulisseista ja oivallisesta puvustuksesta, sekä niistä lyhyistä kohtauksista, joissa köyhät kyläläiset tekivät töitään - niissä hetkissä tavoitettiin mielestäni jotakin hyvin aidosti venäläistä. Ja vaikken komedian ystävä olekaan, oli näytelmässä kohtaus, jonka aikana huomasin hymyileväni: Kun lavalla vietettiin ruhtinaan ja talon tyttären kihlajaisia, ja paikalle saapui joukko pikkukaupungin seurapiirien kermaa muassaan naiseksi pukeutunut Jyrki Mänttäri, jopa minulla oli hauskaa. Höpsö naiseksi pukeutunut mies on toki klisee, mutta ah miten hyvin se toimi taas tälläkin kertaa. :)

Jos minun pitäisi suositella Papparaisen unta jollekin, voisin kuvitella että näytelmästä saisivat eniten irti ei-tiukkapipoiset Dostojevski-tuntijat, ja ne Tuire Saleniuksen ja Esko Roineen fanit, jotka haluavat nähdä näyttelijäsuosikkinsa revittelemässä hieman toisenlaisissa rooleissa. Vaikkei tämä meidän juttumme ollutkaan, saa näytelmästä varmasti tämän kevään aikana moni katsoja irti iloa ja hyvää mieltä. Jään odottamaan näytelmän virallisia lehtiarvosteluja ja -kritiikkejä innolla ja mielenkiinnolla.

(Kuvassa Tuire Salenius ja Esko Roine. Kuva TTT.)

(Kuvassa Esko Roine ja Maija Koivisto. Kuva TTT.)

Pääsimme katsomaan Papparaisen unen ennakkonäytännön Tampereen Työväen Teatterin kutsuvieraslipuilla. Kiitos!

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016. 213 sivua.)

Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. Kun katson Pietarin konservatoriota, näen tutun ensimmäistä kertaa. Kävelen sisään sen huoneisiin ja olen tervetullut.
Ihmiset ottivat kristinuskon tuttuna vastaan, vaikka sen tarina on konstikas.
Haluaisin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa. Tämä voisi olla onnistuneen julkisen rakennuksen öinen määritelmä.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestataan Helsingin kaupunginarkkitehdiksi, ja hänen harteilleen lankeaa suunnaton urakka: hänen tulee suunnitella Suomen suuriruhtinaskunnan tuore pääkaupunki uudelleen, tehdä keisarille uutta maisemaa. Helsinki on syrjäinen, kylmä, pimeä ja luotaantyöntävä paikka, jonne Engelin perheen on vaikeaa kotiutua. Keväällä 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että perhe viettää kaupungissa vain kuusi vuotta - sen ajan, jonka hän uskoo uudelleenrakentamisen vievän. Toisin käy: Engelit jäävät Suomeen lopullisesti. Helsingistä ei tule heille koskaan oikeaa kotia, mutta perheenpäälle siitä tulee elämäntyö, jonka henkilökohtaista hintaa hän pohtii kuolemaansa saakka.

Näitä mietteitään, muistojaan, mielialojaan ja havaintojaan tämä hiljainen, köyhä ja töistään lopen uupunut mies kirjaa ylös yöpäiväkirjaansa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan.

Kun katsoo ulos, miten lumi sataa uusien rakennusten päälle, voisi kuvitella olevansa Berliinissä. Suuressa kaupungissa. Ihmiset vain puuttuvat. Lumi sataa tyhjään kaupunkiin. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä. Toisaalta lumen peittämänä keskeneräinenkin näyttää valmiilta. Kristityn on iloittava tulevasta, mutta tässä ja nyt. Kaikki hyvä seuraa ihmisen mukana, minne hän meneekin. Ja kaikki mikä ei seuraa on tarkoitettukin putoavaiseksi.

Runoilijana ja dramaturgina tunnetun Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on alusta loppuun aivan pakahduttavan hieno. Teoksen rakenne ja muoto ovat ihastuttavat: mietelmänomaiset päiväkirjamerkinnät, kirjan verkkainen tunnelma ja kuulaan kaunis kieli luovat yhdessä sellaisen kokonaisuuden, että Viikilän lauseisiin haluaisi jäädä asumaan. Pariasataa sivua ei kykene ahmimaan, vaan tekstiä haluaa lukea rauhassa ja nautiskellen.

Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa. Yöpäiväkirjamerkinnät kattavat kaksikymmentäneljä vuotta. Ne pitävät sisällään yhden miehen elämän: vuoroin onnea ja tuskaa, hapuilevaa pyrkimystä mielenrauhaan, sekä suurta yksinäisyyttä. Kaiken yllä leijuvat kaipaus ja ainainen vierauden tunne. Akvarelleja Engelin kaupungista toikin etäisesti mieleeni erään lempikirjoistani, Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean, sillä näissä kahdessa on samoja sävyjä.

Tässä iässä kaikki toistuvat asiat kantavat mukanaan miltei liiaksi elämää. Neljän vuodenajan maassa saa olla koko ajan pakahtumaisillaan, ja vuodenaika kestää juuri sen ajan, mikä siltä kuluu muistojen kiinnittämiseen.

Viikilän 1800-luvun Helsingin kuvaus synnyttää vahvoja, lähes maalausten kaltaisia mielikuvia, vaikka kuvailu onkin melko niukkaa ja usein sivulauseissa tapahtuvaa. Helsinki on samanaikaisesti karu ja idyllinen: Kaupungissa tuulee aina, kylmä meri paiskaa kaikki ajatukset takaisin, päivät ovat kireänkylmiä ja armottomia, ja pimeys miltei läpipääsemätöntä. Luonnon armottomuus toistuu maaperässäkin, sillä kaupunki on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta, yhtä suurta kalliota. Ja kuitenkin Helsinki on Itämeren löytämätön helmi, jonka pimeitä katuja valaisee öljylamppujen pehmeä kajo, ja jonka maisemista pakkanen tekee maalauksen. Engelin huoneissa kaikuvat Beethoven ja Bach, ja hänen puutarhassaan leijuvat tuoksut, joiden sisällä on ilo. Arkkitehtinsä käsissä kaupunki myös muuttuu koko ajan, ja Engelin arkkitehtuuri toisintaa taidetta, musiikkia ja sivistystä.

Parasta romaanissa ovat kuitenkin aivan taivaallisen kauniit virkkeet ja ajatelmat, jotka ovat niin timanttisen hienoja, että ne kaikki haluaisi tallettaa sydämeensä ikiajoiksi. Kun tuuli puhaltaa keskeneräisten rakennusten läpi ja elämä ja uni ruumiittemme läpi, kun onni on joskus ainoastaan sietämättömän kärsimyksen poissaoloa, tai kun talviauringon terävä veitsi leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet, olen pakahtua. Tuntuikin miltei mahdottomalta tehtävältä valita sitaatteja omaan tekstiini, sillä olisin halunnut siteerata melkein jokaista sivua. Nyt eletään vasta helmikuun alkua, mutta tiedän jo nyt lukeneeni yhden kuluvan vuoden hienoimmista kotimaisista romaaneista.

HelMet lukuhaaste 2016: 49 - vuonna 2016 julkaistu kirja

(Kuvassa Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen ja Teija Auvinen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Yksi halusta toinen rakkaudesta 5.2.2016
Käsikirjoitus: Kari Heiskanen
Ohjaus: Kari Heiskanen
Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä 17.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Markku Hakuri, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Sami Rautaneva, äänisuunnittelu Niklas Vainio, kampaukset ja maskeeraukset Sari Rautio

Lapseton keski-ikäinen pariskunta, Aaro ja Hanna (Aimo Räsänen ja Teija Auvinen), on kutsunut pienen joukon ystäviä luokseen illanviettoon. Tarinan miljöönä toimii parin yhä keskeneräinen omakotitalo, on kaunis kesäinen ilta, ja tarkoituksena on lämmittää saunaa, syödä hyvin, kenties humaltuakin hiukan. Ensin paikalle saapuvat Martti ja Katariina (Janne Kallioniemi ja Suvi-Sini Peltola), joiden väljähtänyt avioliitto pysyy kasassa enää lähinnä lapsen vuoksi. Seuraan liittyy kansanedustajana tunnettu Joonas (Pentti Helin), joka haluaa esitellä muille uuden naisystävänsä, sisustussuunnittelijana työskentelevän Ellan (Karoliina Kudjoi), johon mies on koulupoikamaisesti rakastunut.

Väki saunoo, syö ja humaltuu, ja välillä katsotaan kohtauksia Martin uudesta elokuvakäsikirjoituksesta. Kostean illan edetessä juhlijoista alkaa paljastua yllättäviä salaisuuksia, heidän tarinansa ja menneisyytensä linkittyvät ennalta arvaamattomin tavoin, ja yhdet jos toisetkin kulissit kaatuvat kolisten.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Olen ihaillut Kari Heiskasta liki kolmenkymmenen vuoden ajan ja seurannut mielenkiinnolla hänen töitään ja uraansa. Näinä aikoina meillä Heiskasen tamperelaisilla faneilla onkin varsinaiset onnenpäivät, sillä miehen ohjauksia pääsee katsomaan parissakin paikassa: Tulevana lauantaina Tampereen Oopperassa saa ensi-iltansa Heiskasen ohjaama Verdin Kohtalon voima, ja Tampereen Työväen Teatterilla pyörii vielä viimeisten näytösten verran tämä Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama Yksi halusta toinen rakkaudesta. Oopperaan olen menossa, totta kai, ja näytelmän kävimme katsomassa Runebergin päivänä.

Yksi halusta toinen rakkaudesta käsittelee teemoja, joita on teatterissa ja kirjallisuudessa puitu kyllästymiseen asti: parisuhteita, ystävyyttä, rakkautta, uskottomuutta, seksiä ja vapauden kaipuuta. Teemojensa puolesta näytelmä ei siis tarjoa mitään uutta, mutta Heiskasen tapa tarkastella kuluneita aiheita on yllättävänkin raikas. Keski-ikäisyys ja keskiluokkaisuus muodostavat tarinalle oivalliset raamit, teksti on tarkkanäköistä ja parhaimmillaan suorastaan purevaa, dialogi sisältää hykerryttävän nokkelaa sanailua ja Heiskanen osoittaa taitavasti, miten ihmisten välisissä suhteissa mikään ei ole yksinkertaista tai mustavalkoista. Näytelmässä punnitaan moraalia, vapautta, ihmisen ja erityisesti naisen oikeutta itseensä ja omaan kehoonsa, sekä taiteentekijän oikeutta käyttää kanssaihmistensä kokemuksia materiaalinaan. Kaikki tämä jättää mieleen joukon kysymyksiä, joita tuntuu hyvältä jäädä itsekseen pohtimaan.

Yksi halusta toinen rakkaudesta on suloinen keitos kepeää ja vakavaa. Tunnetiloista siirrytään sulavasti toisiin, ja riehakkuutta tai ääneen naurattavaa kohtausta seuraa vaivattomasti hiljaisuus ja henkilöhahmon tunnustus jostakin hyvinkin kipeästä. Näytelmän mieleenpainuvin kohtaus koetaan esityksen loppupuolella, kun tapahtumatuottajana työskentelevä Katariina tuottaa toiselle juhlavieraalle unohtumattoman tapahtuman: kohtaus on niin mahtavan hyvä, että olisi melkein tehnyt mieli antaa näyttelijöille väliaplodit! Näyttelijäntyö on muutenkin ilahduttavan laadukasta ja perusvarmaa, ja kokonaisuus pitää katsojan hyvin hereillä. Vaikkei näytelmä ollutkaan varsinainen tajunnanräjäyttäjä, täytti se oivallisesti tarkoituksensa: Yksi halusta toinen rakkaudesta tarjosi vapaailtaan parituntisen mukavasti viihdyttävän pakomatkan arjesta, ja esityksen jälkeen poistuimme teatterilta tyytyväisinä.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Aimo Räsänen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Teija Auvinen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan näytelmän Tampereen Työväen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

(Kuvassa Martti Suosalo. Kuva: HKT)

Palvelija 10.2.2016
Käsikirjoitus: Kari Hotakainen
Ohjaus: Martti Suosalo
Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 16.4.2015
Kesto n. 2 tuntia (väliaikoineen)
Visualisointi Max Wikström, äänisuunnittelu ja musiikki Jussi Kärkkäinen

Tampereen Teatterin Suuren näyttämön ohjelmistossa on ollut tällä viikolla tarjolla melkoista herkkua, kun vierailemassa on kuuden esityksen verran Helsingin Kaupunginteatterin Palvelija. Kari Hotakaisen käsikirjoittama ja Martti Suosalon ohjaama ja esittämä monologinäytelmä on kahden mestarin yhteistyö, ja sellaisena teatteria aivan parhaimmillaan. Kävin katsomassa esityksen pari päivää sitten, ja voin kertoa, että koko päivän maisemaa ankeuttanut räntäsade ja oma flunssaisen tukala oloni unohtuivat saman tien, kun Suosalo asteli lavalle, otti sen välittömästi haltuunsa ja täytti koko salin valtavalla ja vastaanpanemattomalla karismallaan.

Luin viime syksynä Hotakaisen Finlandia-ehdokkaaksikin päätyneen romaanin Henkireikä (Siltala, 2015), josta pidin aivan valtavan paljon, sillä kirja oli taattua hotakais-laatua. Palvelija linkittyy vahvasti kyseiseen romaaniin, ja siksi etenkin kirjan lukeneena monologin maailmaan oli vaivatonta solahtaa heti ensimmäisistä repliikeistä alkaen.

Martti Suosalo esittää rikosylikomisario Arto Jylhämöä, joka saapuu yleisön eteen pitämään seminaariluentoa ihmismielestä. (Jylhämö on siis se sama tyyppi, joka Henkireiässä kertoo omaa tarinaansa, romaanissa kuulijana vain ei ole monisatapäinen yleisö, vaan... no, enpä kerro, sillä tämä yksityiskohta on yksi romaanin mehukkaimmista.) Jylhämö on tutustunut seurakunnan kuorossa erityisesti kahteen henkilöön, Suntioon ja Parturi-kampaajaan, joiden tarinat ja kohtalot linkittyvät toisiinsa ikävällä tavalla. Näiden kahden hahmon tarinan ohessa Jylhämö tarkastelee tietynlaista ihmistyyppiä - niitä, jotka työskentelevät palveluammateissa. Hän haastaa katsojan miettimään, onko palvelijuus ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus vai vain osa ammattia, ja miten käy, kun palvelijan mitta tulee täyteen.

Monologi on äärimmäisen vaativa laji - syystäkin sitä kutsutaan teatterin kuningaslajiksi. Olen elämässäni nähnyt sellaisiakin monologeja, joita seuratessa alkaa tuntea lähinnä vaivaannusta ja jopa hienoista myötähäpeää, mutta Martti Suosalon kohdalla moisesta ei takuulla ole pelkoa. Suosaloa katsellessaan unohtaa täysin katselevansa näyttelijää. Hän on niin totaalisen aito ja täysillä läsnä, ja hänen ilmiömäinen muuntautumiskykynsä ja lahjakkuutensa esiintyjänä vetää täysin sanattomaksi. Jylhämön lisäksi Suosalo marssittaa näyttämölle kavalkadin erilaisia palveluammateissa työskenteleviä henkilöitä aina kätilöstä haudankaivajaan, ja jokainen hahmo on nappisuoritus. Erityisesti Suosalon versio humalaisesta suomalaisesta miehestä (joka ei tokikaan ole vakiintunut palveluammatti, vaan Jylhämön lapsuusmuisto :D) on niin hyytävän hyvä, että se sai minut nauramaan ja itkemään samanaikaisesti. Tuonkaltainen näyttelijäntyö pakahduttaa - että joku voikin olla noin hyvä! Esityksen päätyttyä yleisö kiitti Suosaloa seisaallaan, täysin ansaitusti.

Iso osa esityksen nerokkuudesta on luonnollisesti Kari Hotakaisen tekstin ansiota. Hotakainen on ihmisluonnon kuvaajana aivan huimaavan tarkkanäköinen ja viisas, ja kun kirjailijan purevat havainnot yhdistyvät mustaan huumoriin ja millintarkkaan kieleen, on lopputulos puhdas täysosuma. Palvelija oli mainio kokonaisuus ja unohtumaton elämys. Olen avoimesti kateellinen kaikille niille, joilla esitys on vielä edessäpäin. :)

Pääsin katsomaan näytelmän Tampereen Teatterin pressilipulla. Kiitos!

Kaari Utrio: Paperiprinssi (Amanita, 2015. 463 sivua.)

Merenkulkija Sebastian Ross miehistöineen on joutunut vakavaan onnettomuuteen marraskuisella Ohotanmerellä. Hänen laivansa Stoikost, eli Kestävyys, on haaksirikkoutunut, osa miehistöstä on kuollut ja merikapteeni itse on vammautunut laivasta jäälohkareiden sekaan hypätessään. Syksyllä 1831 raajarikkoinen Sebastian palaa vuosien poissaolon jälkeen kotiinsa Lohjalle, perimälleen Suurkosken paperiruukille. Väelle esitellään tämä uusi patruuna, karhumaisen iso ja rohjo, ontuva mies, joka on apea ja sulkeutunut kuin simpukka.

Ruukilla Sebastiania on vastassa melkoinen yllätys: pitkä sukulaisneiti Wilhelmine Falkensten, riuskaotteinen, itsevarma ja tyyni nainen, joka on hoitanut ruukin asioita esimerkillisesti jo vuosien ajan. Rossin ensivaikutelma Wilhelminestä on ilkikurinen, hän pitää naista räksyttävänä humalasalkona, joka vaikuttaakin olevan neitona mahdoton - liian pitkä, liian tanakka ja liian reipas. Myös neiti Wilhelminen isä on omanlaisensa originelli persoona: kärttyisä, pilkallinen ja vilpittömän pahansuopa mies. Suurella neidillä on myös suuri koira, koira Jupiter. Omituiset sukulaiset onnistuvat kuitenkin tuomaan Sebastianin elämään ilon ja valon pilkahduksia, jotka ovat onnettomuuden jälkeen olleet harvassa.

Eletään aikaa, jolloin naisella ei ole sananvaltaa edes oman kohtalonsa suhteen, ja kun isä-Falkensten kuolee, joutuu nuori neiti Wilhelmine jättämään kotinsa, koiransa ja rakkaan ruukin muuttaakseen Helsinkiin sukulaissedän perheen luo. Kohtalo heittää myös merikapteeni Rossin helsinkiläisten seurapiirien kuohuntaan, ja tulevan talven aikana Sebastianin ja Wilhelminen Lohjalla alkanut tuttavuus syvenee entisestään. Se talvi muuttaa kummankin elämän lopullisesti.

Etelä-Esplanadin talorivistön joka ikkunalla paloi juhlavalaistuksena kaksi kynttilää. Valonäky sai Wilhelminen henkäilemään hurmaantuneena: satoja kynttilöitä tuikkimassa talviyössä valkean lumen ja mustan taivaan rajalla. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin suurenmoista, vaikka olihan se toisaalta hirveää tuhlausta. Setä von Staude naurahteli hyväntahtoisesti, ja kreivitär Helena Christina varoitti Wilhelmineä paljastamasta maalaisuuttaan.
- Minä olen maalainen, Wilhelmine tunnusti hilpeästi.

Olen lukenut Kaari Utrion romaaneja jonkin verran ennen blogiaikoja, mutta Paperiprinssiä edelsi monta Utriotonta vuotta - ja nyt ihmettelen, miksi näin. Luin kirjan joulunpyhinä, ja se oli sellainen lukunautinto ettei paremmasta väliä! Paperiprinssistä riitti luettavaa moneksi päiväksi, ja niinäkin hetkinä, kun en voinut lukea, ajattelin Wilhelmineä ja merikapteeni Rossia koko ajan. Myötäelin heidän tarinaansa niin voimakkaasti, etten edes muista milloin viimeksi jokin romaani olisi vetänyt imuunsa näin kaikellaan. Historialliset romaanit ovat lempikirjallisuuttani, ja Kaari Utrio on kyllä sen lajityypin kruunaamaton kuningatar. Teksti on rikasta ja elävää, ja huolella tehty esityö näkyy alusta loppuun: kuvattava aikakausi ja säätyläiselämä heräävät eloon runsaiden ja tarkkojen yksityiskohtien myötä, ja kun sen lisäksi Utrio kirjoittaa ihailtavan sujuvaa kieltä ja tavattoman herkullisia henkilöhahmoja, on hänen teoksiaan todella nautinnollista lukea.

Pastorista näytti, että häntä huvitti, vaikka tilanne oli delikaatti ja saattoi kääntyä skandaaliksi minä hetkenä hyvänsä: alastomia miehiä ja naimattomia neitoja.
- Toiselle neidille.
Agneta von Staude nojasi voipuneena maisteri Normaniin. Pitkä neiti rypisti otsaansa.
- Agneta, mikä hätänä?
- En ole koskaan nähnyt alastonta ihmistä, Agneta-neiti nyyhkytti.
- Edes saunassa? Wilhelmine Falkensten kysyi vilpittömän kummissaan.
- Rahvaanomaista, Agneta-neiti niiskaisi.

Paperiprinssissä Utrio kuvaa melko yksityiskohtaisesti paperin valmistusta 1800-luvulla. Sekin on mielenkiintoista luettavaa, mutta mielestäni romaanin parasta antia ovat suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ja rakenteilla olevan uuden Helsingin kuvaukset. 1830-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta on murrosvaiheessa: koulutus ja raha luovat vähitellen yhteiskuntaan uutta luokkaa yläluokkaisen aateliston ja rahvaan väliin - työtä tekevää luokkaa, joka muodostuu ylioppilaista, lääkäreistä, juristeista ja nuorista virkamiehistä. Vuosi 1831 on huono herran vuosi, maata koettelee kato sekä kansan keskuudessa jylläävä kolera. Yläluokassa ongelmista ei kuitenkaan paljoa tiedetä, seurapiirielämä on vilkasta ja Helsingin illoissa järjestetään yltäkylläisiä juhlia tavalliseen tapaan. Myös kulttuurielämä on vireää. Neiti Wilhelminen sukulaisten tuttavapiirissä on lukuisia silmäätekeviä merkkihenkilöitä, kuten rahvaan runoja keräävä tohtori Lönnrot, fysiikan dosentti ja nuori nero, tohtori Nervander, sekä kaupungin keskustasta sukulaisilleen kolerapakolaisiksi lähteneet dosentti ja runoilija Johan Ludvig Runeberg ja vaimonsa Fredrika.

Eletään samaa aikaa, jota Jukka Viikilä kuvaa tuoreessa (ihanassa!) romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Pikkukaupunkimainen Helsinki on muuttumassa: kelmeä Senaatintori on tarun mukaan laajempi kuin yksikään Suomen pelto, ja autiomaan kokoisella torilla sulassa sovussa liikkuvat heinäkuorit ja halkoreet, sotilaat ja rahvas. Torin laidoille kohoavat herra arkkitehti Engelin uudet rakennukset: toisella puolella kohoaa vastavalmistunut Yliopiston rakennus, jota parhaillaan sisustetaan, lämmitetään ja kuivataan seuraavan vuoden käyttöönottoa silmällä pitäen, ja vuorelle rakennetaan tolkuttoman suurta kirkkoa. Utrion ja Viikilän (keskenään toki hyvin erilaiset) teokset linkittyvät toisiinsa niin sulavasti, että suosittelenkin lämpimästi lukemaan molemmat, vaikka peräkkäin.

Ajankuvauksen lisäksi rakastin Paperiprinssin henkilöhahmoja, ja sitä ihanan ilkikurista huumoria, jolla Utrio henkilöistään kirjoittaa. Neiti Wilhelmine on yksi mainioimmista hahmoista pitkään aikaan, ja hänen pituuttaan korostetaan tarinassa muikeasti - oman (kitkerän!) isänsäkin mukaan hän on tuulimyllyn kokoinen nainen. Hah! Rampa Sebastian puolestaan on vammastaan huolimatta todella puoleensavetävä ja karismaattinen hahmo, ja pääparin välinen kemia on aikakauden vaatimista häveliäisyyssäännöistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) tavattoman kuumottavaa. Koin Paperiprinssiä lukiessani samanlaisia ihania väristyksiä, kuin esimerkiksi Jane Austenin Mr. Darcyn ja Elizabeth Bennetin, tai Diana Gabaldonin Jamien ja Clairen parissa. Utrion kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään (etenkään ensimmäisen sadan sivun jälkeen, jolloin tarina pääsee kunnolla käyntiin).

Poimintoja muista blogijutuista löytyy Amanitan teossivulta, käykääpä kurkkaamassa! Itse aion lukea lisää Utriota tämän vuoden aikana, niin mainion lukumuiston Paperiprinssi mieleeni jätti.

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä (WSOY, 2014. 187 sivua.)

Oli tyydyttävää, jonkinlainen voitto saada toinen uskomaan ja luottamaan, rakastumaan ja alistumaan. Mikä iloinen yllätys itsellekin, että se aina ja aina vain onnistui. Hän oli niin taitava, että uskoi itsekin niihin henkilöihin, jotka oli luonut. Hän oli tehnyt itsestään porukan, jonka jokaisen jäsenen hän tunsi läpikotaisin, tuon ikuisesti toisiinsa liittyneen kaveripiirin, jossa kaikki ymmärsivät toisiaan ja toimivat yhteiseksi hyväksi. Hän oli tehnyt elämästään taidetta, suurromaanin, jonka kaikki henkilöt ovat hän, tekijä itse.

On elokuu ja aivan helvetin kuuma. Helle saa vaatteet liimautumaan ihoon ja ilman väreilemään, kun helsinkiläinen aivan tavallisen näköinen mies - Juha, tai kuka lie - saapuu itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin etsimään naistaan - sitä ainoaa, joka on rohjennut jättää hänet. Tätä kyseistä Outia ei löydy, mutta kadulla mies tapaa sattumalta toisen naisen, täysin merkityksettömän ja yhdentekevän. Naisella on jotakin mitä mies haluaa, ja tilaisuus tekee varkaan. Nainen luottaa mukavaan ja turvallisen oloiseen mieheen - ja mies tappaa naisen.

Hänet valtasi kauhu. Ei naisen vaan itsensä takia. Nainen oli tarpeeton eläjä, huorahtava juoppo, turha ihminen. Elävä tai kuollut, ketä kiinnostaa. Mutta mitä minä tein itselleni? Miksi minä tein tämän teon? En pääse ikinä eroon, en tästä naisesta enkä tästä teosta. Tapoin ihmisen ja sidoin itseni häneen loppuiäkseni.

Viisikymppinen rikoskomisario Hanna on viettämässä kesälomaa ja syntymäpäiväänsä, kun hän saa tiedon tapahtuneesta henkirikoksesta. Lomastaan huolimatta hän ottaa taholtaan osaa murhatutkimuksiin, ja ennen kuin juttu lopulta ratkeaa, kytkeytyy hänen oma perheensäkin outojen sattumien kautta tapahtumien kulkuun.

Kuuntelin Tuula-Liina Variksen haastattelua toissasyksyisillä Helsingin kirjamessuilla, ja kirjasin siinä samalla Naisen parhaan ystävän päänsisäiselle lukulistalleni. En muista haastattelusta muuten enää mitään, mutta kiinnostavalta kuulostanut kirja on kummitellut mielessäni kaikki nämä kuukaudet, ja kun viime viikolla flunssaa potiessani alkoi tehdä mieli lukea jotakin sujuvasti kirjoitettua dekkaria, poimin pitkään lainassa olleen kirjan vihdoin luettavakseni. Sujuvaa luettavaa tämä olikin, mutta yhdistelmänä kuumeilusta ja lihassärystä johtuva kurja olo ja tämän romaanin kerrassaan visto päähenkilö aiheuttivat niin ahdistuneen olotilan, että haluan nyt vain pian kirjoittaa tästä muutaman sanan, palauttaa kirjan kirjastoon ja unohtaa koko jutun. :) Lukuvalintana juuri siihen hetkeen tämä oli melkoista kurjuuden maksimointia.

Päähenkilö Juha on todella melkoinen naisen paras ystävä, ainakin omasta mielestään. Hänen toimilleen ja käytökselleen löytyy selitys menneisyydestä, joka on pakottanut hänet löytämään oman menetelmänsä olla olemassa ja selviytyä, pitämään elämänsä kasassa. Ikävää vain, että oman selviytymisen edellytyksenä on vallan ja vähintäänkin henkisen voiman käyttö muihin ihmisiin, itsensä kohottaminen jonkinlaiseen jumalasemaan, ja kieroutunut ajatusmaailma, joka johtaa hybriksen porteille. Juhan narsistisen mielen sisään kurkistaminen tuntui jotenkin iljettävältä, eikä siinä auttanut enää edes kirjan kuumista kesäpäivistä haaveilu tai ihanalta kuulostavan uuniomenahillon resepti (jonka kyllä toki kirjoitin itselleni muistiin, hillo-ohje pääsee täällä ensi kesänä kokeiluun). Vaikkei Naisen paras ystävä ole oikeastaan ollenkaan jännittävä tai hyytävä kirja, jäi sen lukemisesta ahdistava olo.

Toisaalta sehän juuri on onnistuneen kirjan merkki! Tuula-Liina Variksen jännitysromaani toi mieleeni norjalaisen Karin Fossumin Konrad Sejer -dekkarit, sillä nekään eivät mässäile varsinaisella jännityksellä, vaan painopiste on ihmisen psykologisten pohjavirtojen tarkastelussa. Variksen viisikymppinen poliisipäähenkilö Hannakin on sympaattinen ja sellainen aito, tavallinen ihminen samaan tapaan kuin norjalainen kollegansa. Kirja toi lopulta hyvinkin vahvasti mieleeni juuri viimeisimmän lukemani Fossumin teoksen, Carmen Zita ja kuoleman. Siinäkin on paahtava helle, rikoksen tekijän mieli on jotenkin kieroon kasvanut, ja jutun ratkeamiseen vaikuttaa yllättävä, sympaattinen hahmo. Ja nyt huomaan, että kirjat ovat ilmestyneet samoihin aikoihin, olen lukenut kummatkin talvella kovassa kesänkaipuussani, ja näköjään kuvannut kannetkin miltei samassa paikassa. Hah - jotenkin hassua! Lopetankin juttuni täsmäsuositukseen (Fossumin fanit - lukekaa tämä!), ja nappaan koirani talutushihnaan. Naisen paras ystävä saa päätyä kirjaston palautusluukkuun vielä tänä iltana, ja päätyköön inha Juha ahdistelemaan jotakin toista naislukijaa.

Myös ystäväni ja lukupiiritoverini Kaisa on lukenut tämän. Häneltä löytyy linkkejä muille lukeneille.

(Kuvassa Mika Pohjonen ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva Jussi Ratilainen.)

La Forza del Destino - Kohtalon voima helmikuu 2016
Musiikki: Giuseppe Verdi
Libretto: Francesco Mario Piave (Angel de Saavedran näytelmän Don Alvaro, o la fuerza del sino (1835) mukaan)

Musiikinjohto: Santtu-Matias Rouvali
Ohjaus: Kari Heiskanen
Kuorokapellimestari: Heikki Liimola
Kantaesitys Pietarissa 22.11.1862, uudistettu versio Milanossa 1869
Ensi-ilta Tampere-talolla 13.2.2016
Neljä näytöstä, kesto n. 3 tuntia 30 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Markku Hakuri, puvut Riitta Antonen-Palo, koreografi Mari Rosendahl, valosuunnittelu Olli Lehtinen

Tampere Filharmonia
Tampereen Oopperan kuoro

Espanja, 1939. Donna Leonoran (Johanna Rusanen-Kartano, sopraano) isä ei hyväksy hänen rakastettuaan, Don Alvaroa (Mika Pohjonen, tenori), koska mies on puoliverinen muukalainen, Perun inkojen jälkeläinen. Rakastavaiset ovat päättäneet karata ja mennä naimisiin, mutta ennen kuin he ehtivät paeta, yllättää heidät Leonoran isä, Calatravan markiisi (Peter Achrén, basso). Välikohtauksessa Alvaron kädessä oleva ase laukeaa vahingossa ja markiisi saa surmansa. Ennen kuolemaansa hän kiroaa tyttärensä.

Pakomatkalla rakastavaiset eksyvät toisistaan, ja luulevat toistensa kuolleen. Leonora on täynnä katumusta ja hakeutuu fransiskaaniluostariin. Hän pyytää apua Jumalalta ja isä Guardianolta (Giorgi Kirof, basso), ja päätyy erakoksi luostarin lähistöllä sijaitsevaan luolaan. Toisaalla Leonoran veli, Don Carlo di Vargas (Kiril Manolov, baritoni) etsii sisartaan ja tämän rakastajaa, ja vannoo kostoa. Alvaro ja Carlo tapaavat sattumalta Italiassa. Kumpikin on listautunut salanimellä Espanjan armeijaan, eivätkä he tunnista toisiaan. He pelastavat vuoroin toistensa hengen ja vannovat ikuista ystävyyttä, kunnes Carlo löytää Alvaron henkilökohtaisista papereista sisarensa valokuvan, ja tajuaa kuka mies todellisuudessa on. Seuraa kaksintaistelu, joka kuitenkin keskeytetään.

Kuluu viisi vuotta. Alvaro on aloittanut uuden katumuksentäyteisen elämän ja hakeutunut munkiksi samaan fransiskaaniluostariin, jonka lähistöllä Leonora on elänyt erakkona koko tämän ajan. Rakastavaiset eivät edelleenkään tiedä toisistaan. Vihaa uhkuva Carlo löytää lopulta Alvaron, ja miehet päätyvät uuteen kaksintaisteluun, joka johtaa Leonoran erakkoluolan edustalle. Siellä Alvaro haavoittaa Carloa kuolettavasti, mutta ennen kuolemaansa tämä onnistuu kostamaan sisarelleen ja surmaamaan naisen miekalla. Leonora kuolee rakastettunsa käsivarsille.

Rakastan oopperaa ja nautin sen kuuntelemisesta etenkin livenä. Olen käynyt katsomassa Tampereen Oopperan Kohtalon voiman nyt kolmasti, ja olen niin suurta tunnetta ja pakahdusta täynnä, että vaikken normaalisti kirjoita blogiini näkemistäni oopperoista, nyt on ihan pakko tehdä poikkeus. Kun tämän produktion lipunmyynti alkoi, ostin hyvissä ajoin liput heti useampaan näytökseen, sillä tässä tuntui jo etukäteen olevan niin kaikki kohdallaan: kyseessä on yksi lempi-Verdeistäni ja tekijöiden joukossa on kolme suursuosikkiani - Santtu-Matias Rouvali, Kari Heiskanen ja Johanna Rusanen-Kartano. Minun makuuni Kohtalon voima onkin juuri oopperaa parhaimmillaan: intohimoista, kohtalokasta ja dramaattista, todella kaunista musiikkia ja erityisesti uskomattoman kauniita ja herkkiä jousiosioita, ja traagiseksi lopuksi puolet päähenkilöistä kuolee. Mitä muuta oopperan rakastaja voi kaivata? (No, jos pitää enemmän kepeästä ja hauskasta oopperasta, niin ehkä jotain aivan muuta, mutta minun makuuni tämä on täydellistä.) Tampereen Oopperan produktio täyttikin kaikki odotukseni ja antoi vielä niitäkin enemmän.

Kohtalon voiman musiikki on aivan pakahduttavan kaunista, Verdiä kauneimmillaan. Rouvalin komeasti johtama Tampere Filharmonia lumoaa kuulijan jo heti alkusoitosta lähtien, ja koko nelinäytöksinen ooppera kuulostaa alusta loppuun yhtä tasaisen vakuuttavalta, juuri sellaiselta, miltä Verdin parhaimmillaan pitääkin kuulostaa. Musiikillisesti ehdoton lempikohtaukseni kuullaan toisen näytöksen loppupuolella, kun oopperan kauneimman viulusoolon soittaa Filharmonian maaginen 1. konserttimestari Anton Chausovskii. Aamuiseen luostariin sijoittuva kohtaus on muutenkin ehkä koko illan hienoin: kun vaaleahiuksinen pieni tyttö leikkii luostarin ikkunasta paistavassa auringonläikässä ja taustalla soi suorastaan kipeää tekevän kaunis viulu, olen pakahtua joka ikinen kerta. Se hetki on puhdasta kauneutta. ♥

Heiskaselta on ollut erinomainen ratkaisu tuoda tapahtumat 1800-luvulta toisen maailmansodan aikaan. Kohtalon voiman enimmäkseen vakava ja dramaattinen libretto vaatii ohjaajalta silmää ja kykyä tuoda mukaan tarvittavaa kepeyttä, ettei yli kolmetuntisesta esityksestä tule liian raskassoutuista. Siinäkin Heiskanen on onnistunut erinomaisesti: Esimerkiksi kun palvelijatar Curra huumaantuu pääparin rakkaudesta niin, että menee lumoissaan nojailemaan Leonoralle laulavaan Alvaroon, kun Don Alvaro paiskaa kättä juuri kätensä haavoittaneen Carlo di Vargasin kanssa, tai kun munkki Melitone karsii kovakouraisesti veljiensä rakkaudella vaalimaa puuntainta, olen aidosti huvittunut ja kuulen myös ympärilläni hörähdeltävän. Pienet yksityiskohdat maustavat esitystä mukavasti, ja lavalla tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa aina juuri niissä hetkissä, kun pitääkin.

Myös laulusuoritukset ovat ensiluokkaisia, totta kai. Suotta ei Johanna Rusanen-Kartano ole supersuosikkini: hän on Leonorana ihana, niin eteerinen ja tuskainen, sopivassa suhteessa hauras ja voimakas, ja hänen äänensä on niin syvä ja lämmin. ♥ Leonoran aarioista rakastan erityisesti toisen näytöksen herkkää rukousta, joka on aivan pakahduttavan kaunis. Mika Pohjosen Don Alvarokin on mahtava. Olen kuullut Pohjosta livenä ennenkin, mutta tällä kertaa hänen suorituksensa on kokonaisuutena jotenkin erityisen vakuuttava. Pohjonen päästelee täysillä alusta loppuun, ja tätä on joissakin lukemissani lehtikritiikeissä arvosteltu, mutta minusta voima sopii tulisieluisen ja kiiluvasilmäisen Alvaron persoonaan. (Sitä paitsi on sanottava, ettei esimerkiksi edesmennyt amerikkalaistenori Richard Tuckerkaan hissuttele omassa Alvaro-tulkinnassaan siinä versiossa, jota olen itse tottunut kuuntelemaan, vaan laulaa Pohjosen tavoin enimmäkseen koko lailla täysin palkein.) Ja kyllähän vain on niin, että Pohjosen muhkeankomeaa tenoria kuuntelee enemmän kuin ilokseen. Ihastuin ja ilostuin myös siitä, että Pohjonen näyttelee hurjan hyvin. Hän eläytyy Alvaroon koko sielullaan, ja lopputulos on komeaa katsottavaa. Vau!

Myös tumma ja kookasraaminen bulgarialaisbaritoni Kiril Manolov on huikea. Hänen äänensä on pehmeä ja tumma, ja duetoissa Pohjosen ja Manolovin äänet soivat niin komeasti yhteen, että kaksikkoa voisi kuunnella loputtomiin. Erityisen ihastunut olin myös mezzosopraano Niina Keitelin suoritukseen mustalaisennustaja Preziosillana: Keitel laulaa kuin unelma, ja näyttelee ihanan kohtalokkaasti ja viettelevästi. Ne kohtaukset, joissa Preziosilla on mukana, ovatkin yksiä suurimmista suosikeistani, etenkin kun mukana on aina myös kertakaikkisen hienoa työtä tekevä ja upean muuntautumiskykyinen Tampereen Oopperan kuoro. Häijynä ja pahansuopana munkki Melitonena vuorottelevat Heikki Kilpeläinen ja Juha Uusitalo, ja kumpikin baritoni tekee erinomaisen roolisuorituksen: komeaa laulua, ilmeikästä ja hauskaa näyttelemistä. Mainiota!

Heiskasen Kohtalon voima on täynnä toinen toistaan komeampia kohtauksia: Parhaina mainittakoon esimerkiksi toisen näytöksen luostarikohtaukset kauniine aamunkoittoineen ja vaikuttavine käsienpesuineen, kolmannen näytöksen alun Italiaan sijoittuva taistelukohtaus, sekä kuoron hienosti näyttelemä seksiä tihkuva ilonpito toisen maailmansodan melskeissä. Hienosti toteutettu on myös se hetki, jolloin Alvaro muistelee Don Carlolle ensimmäisen näytöksen tapahtumia, ja markiisi Calatravan kuolema näytellään taustalla uudelleen vailla ääntä - unenomainen, hieno kohtaus. Unohtumattomia ovat toki myös neljännessä näytöksessä kuultava Leonoran surumielinen aaria erakkoluolansa edustalla, sekä loppukohtaus, jossa Don Alvaro kumartuu kuolleen rakastettunsa ruumiin äärelle, ja hänen ilmeensä on silkkaa tuskaa.

Voin helposti yhtyä musiikkitoimittaja Harri Hautalan mielipiteeseen (Aamulehti, 14.2.2016): Kohtalon voima lienee parasta oopperaa, jota Tampere-talossa on nähty. Bravo!

(Kuvassa Johanna Rusanen-Kartano. Kuva Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Tampereen Oopperan kuorolaisia. Kuva Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Mika Pohjonen, Johanna Rusanen-Kartano ja Giorgi Kirof. Kuva Petri Nuutinen.)

(Vasemmalta oikealle: Giorgi Kirof, Mika Pohjonen, Santtu-Matias Rouvali, Johanna Rusanen-Kartano ja Kiril Manolov.)

(Vasemmalta oikealle: Mika Pohjonen, Johanna Rusanen-Kartano ja Kiril Manolov.)

(Vasemmalta oikealle: Niina Keitel, Peter Achrén, Giorgi Kirof, Mika Pohjonen, Johanna Rusanen-Kartano ja Kiril Manolov.)

Sofi Oksanen: Norma (Like, 2015. 304 sivua.)

Alkuasetelmassa ollaan epäselvissä olosuhteissa kuolleen Anita Rossin hautajaisissa. Suremaan on jäänyt tytär Norma, joka onkin hyvin erikoislaatuinen ihminen, varsinainen luonnonoikku. Norman herkkävaistoisuuden ja etenkin poikkeuksellisten hiusten (!) vuoksi äiti ja aikuinen tytär ovat eläneet melko eristäytynyttä elämää.

Äidin kuoleman jälkeen Normalle alkaa hiljalleen selvitä, ettei hän ole tiennyt paljoakaan äidistään, suvustaan, tai edes itsestään. Heräävän tietoisuuden lisäksi naiselle jää perinnöksi suuri summa velkaa, sekä kummallinen vyyhti, johon liittyy hämärähommiin pohjautuvia bisneksiä tekevä Lambertin suku, äidin mielenterveysongelmainen ystävätär ja punttitolkulla Norman omia hiuksia.

Näistä hiuksista tehdyissä pidennyksissä naiset astelisivat alttarille ja matkustelisivat kavaljeerien, kihlattujen, rakastajien, aviomiesten ja lastensa isien kanssa kohti sukujuhlia ja festivaaleja, viilettäisivät juhannuskoivujen välistä kohti järven rantaa, pöyhisivät kampaustaan ja ajattelisivat kokon äärellä käytyjen myöhäisten riitojenkin aikana, että tukka sentään oli hyvin. Hänen hiuksensa loihtisivat lukuisia onnellisia juhannuksia ja onnistuneita taikoja, uusia rakkauksia ja lisää juhannuslapsia, ne uisivat järvien pinnalle levittäytyvässä keskiyön auringossa ja avautuisivat viuhkoiksi, pyörisivät juhannusyön pelloissa. Hänen hiuksillaan nuo naiset saisivat kaiken sen, mitä hän ei koskaan.

Olen varmaan Suomen ainoa kirjabloggaaja, joka ei ole ennen tätä lukenut ainoatakaan Sofi Oksasen kirjaa. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö Oksasen tuotanto kiinnostaisi - päinvastoin, mutta jotenkin lukemisen kynnys on noussut liian korkeaksi kirjailijan ympärillä pyörivän hypen myötä. Viime syksynä ilmestynyt Norma tuntuikin erikoisuudessaan hyvältä kirjalta aloittaa Oksasen tuotantoon tutustuminen. Myönnän, että minua kirjan pariin houkutteli myös sen viehko nimi, sillä kuvittelin sen sisältävän joitakin ovelia yhtymäkohtia Bellinin Norma-oopperaan (tämä tosin osoittautui kirjaa lukiessa omaksi harhaluulokseni, sillä yhteys kirjan ja oopperan välillä on aivan kirjaimellisesti nimellinen).

Norma olikin ovela kirja - niin ovela, etten vieläkään oikein tiedä mitä luin. Siinä on ehkä tapahtunut henkirikos, ja päähenkilö Norma Rossia vastassa oleva Lambertin klaani harjoittaa bisneksiä, jotka eivät kestä päivänvaloa tai lähempää tarkastelua. Kirjan tunnelma on alusta loppuun miltei selittämättömällä tavalla tiheä ja painostava, mutta vaikka kaiken yllä leijuu vahvana jatkuva vaaran ja uhan lemu, ei tarinassa kuitenkaan tapahdu paljoakaan. Periaatteessa Normaa kai voisikin kutsua rikos- tai jännitysromaaniksi, mutta ei se oikeastaan ole kumpaakaan. Kirjassa on paljon myös maagisen realismin elementtejä, ja minua juuri ne kiehtoivat eniten. Normasta jäi mystinen, häiritsevä ja juuri siksi kiehtova jälkimaku. Kirja on kuin arvoitus, jonka ei ole tarkoituskaan ratketa.

Oksanen esittelee Normassa maailman, joka on häikäilemätön ja julma, ja jossa ihminen - yleensä nainen - on vain väline vailla sen kummempaa arvoa. Jotakin sellaista, joka on helposti pois heitettävissä ja korvattavissa toisella samanlaisella. Teksti herättää puistattavia ajatuksia: mitä kaikkea ihminen voi joutua henkensä pitimiksi ja perheensä elättämiseksi tekemään? Köyhissä maissa rahapulassa elävät yksinäiset naiset joutuvat alistumaan tuotantolaitoksiksi ja kasvatusalustoiksi. Kaikki kelpaa: hiukset, kohtu, munuaiset. Kirjaa lukiessa kurkkua alkaa kuristaa, sillä koko ajan ymmärtää lukevansa jonkun ihmisen todellisuudesta, niin fiktiota kuin käsissäni pitelenkin. Myös vallankäytön kuvaajana Oksanen on hiuksia nostattavan hyvä.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikkiaan ristiriitainen. Lukiessani minua häiritsi ajoittain hienoinen laskelmoinnin maku: Kesäinen Helsinki ei tuntunut itseltään, vaan se olisi voinut olla mikä tahansa anonyymi eurooppalainen kaupunki, samoin henkilöiden nimet olivat niin kansainvälisiä, että ne toimivat vaivattomasti varmasti minkäkielisessä käännöksessä tahansa - ja jostakin syystä huomasin ärsyyntyväni näistä pikkuseikoista. Myös isojen teemojen niputtamisessa olin aistivinani jonkinlaista väkinäisyyttä. Samalla kuitenkin ihailin Oksasen rohkeutta, kantaaottavuutta ja sujuvaa lausetta. Teksti onkin jotenkin kirjoittajansa näköistä: älykästä, itsevarmaa ja pelotonta.

Norma leikittelee lukijansa kanssa, se vihjaa muttei kerro likimainkaan kaikkea, se koukuttaa lukemaan ja lopuksi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Vaikka lukemisesta on jo aikaa, en osaa vieläkään vastata edes yksinkertaisimpaan kysymykseen: pidinkö kirjasta vai en? En tiedä, mutta ei se minua ainakaan kylmäksi jättänyt. Ja se on mielestäni sellaisen lukukokemuksen merkki, että Oksasta on todellakin luettava enemmän. Ehkä seuraavaksi on jo Puhdistuksen vuoro.

Normasta ovat kirjoittaneet myös ainakin TuijaTa, MarikaOksa, Arja, Kirjakaapin kummitus, Mai Laakso ja Krista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 8 - kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Moi, täällä ollaan taas! Viime viikot ovat kuluneet joko tiiviisti töissä tai opintojen parissa, koiralenkeillä tai sairastaessa (olen pikkuhiljaa paranemassa viisi viikkoa kestäneestä flunssa-influenssa-flunssa -kierteestä). Olen ajatellut blogia joka päivä, ja lukenutkin melko paljon, mutta aika ja/tai voimat eivät vain ole riittäneet tänne asti. Mutta palailen ennalta suunnittelemattomalta blogitauoltani nyt kepeän kirjahöpön merkeissä, ja jatkan lähipäivinä tuttuun tapaan kirja- ja teatterijutuilla. :) Sain taannoin Lumiomenan Katjalta tämän Facebookissa ja kirjablogeissa ahkerasti pyörineen kirjahaasteen - kiitos vain! ♥ Nyt on hyvä hetki vastailla kivoihin kirjakysymyksiin.

1. Kirja, jota parhaillaan luen: Minulla on aina monta kirjaa kesken samaan aikaan, niin nytkin. :) Aktiivisimmin luen tällä hetkellä juuri tänään aloittamaani Elena Ferranten uutuusromaania Loistava ystäväni (joka vaikuttaa olevan nimensä mukaisesti loistava kirja), Eeva Joenpellon romaania Neito kulkee vetten päällä, uusintakierroksella olevaa Minna Canthin Köyhää kansaa, sekä Jens Andersenin kirjoittamaa hienoa Astrid Lindgren -elämäkertaa Tämä päivä, yksi elämä. Lisäksi edelleen kesken ovat mm. ikuisuusprojektini Volter Kilven Alastalon salissa ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (nyt on aluillaan toinen nide), sekä englanninkielinen Gustav Mahlerin elämäkerta, jota luen sivun silloin, toisen tällöin. Lähipäivinä on myös tarkoitus aloittaa ensi viikon lukupiirikirja, Günter Grassin Taikalaatikko, sekä Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, jonka näin eilen Hämeenlinnan teatterissa, ja se oli i h a n a!! ♥ Nyt on niin hyviä kirjoja meneillään, että tekee melkein kipeää.

2. Kirja, josta pidin lapsena: Olin kova tyttö lukemaan jo lapsena. Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat, Astrid Lindgrenin Eemelit, Melukylän lapset, Saariston lapset ja Pepit, sekä Anni Swanin sadut olivat pienelle minulle tosi rakkaita. Alakoulussa ihastuin mm. Anni Polvan Tiina-sarjaan, Merri Vikin Lotta-sarjaan ja Carolyn Keenen Dana-tyttöihin. Myöhemmin yksi suuri rakkaus olivat L. M. Montgomeryn Anna-kirjat.

3. Kirja, joka jäi kesken: Olen huono jättämään kirjoja kesken, mutta toisinaan jätän kirjoja pitkälle "tauolle". :D Viime vuosina kokonaan kesken ovat jääneet mm. Heidi Jaatisen Finlandia-ehdokkaanakin ollut Kaksi viatonta päivää (joka ei kertakaikkiaan ollut minun kirjani), Umberto Econ Ruusun nimi (jonka tosin aion vielä joskus selättää) ja J. R. R. Tolkienin fantasiaklassikko Taru sormusten herrasta (jota olen yrittänyt monta kertaa, viimeksi viime kesänä, mutta ei vain pysty, huh!).

4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Tähän ikään mennessä on ehtinyt vaikuttua kymmenistä ja taas kymmenistä kirjoista, mutta mainittakoon tässä kohtaa ennen kaikkea kolme teosta, jotka ovat paitsi tehneet valtavan vaikutuksen, myös nyrjäyttäneet jotain minussa hyvällä tavalla sijoiltaan - siten, etten kirjat luettuani ole enää ollut ihan sama. Nämä teokset ovat Hannu-Pekka Björkmanin kolme kolumni- tai esseekokoelmaa Valkoista valoa, Kadonneet askeleet ja Välähdyksiä peilissä.

Aivan lähiaikoina olen viimeksi vaikuttunut syvästi kahdesta lukemastani upeasta romaanista, Jukka Viikilän päiväkirjaromaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, sekä Iida Rauman teoksesta Seksistä ja matematiikasta. Että tuollaisia kirjoja voikin olla, vau!

5. Kirja, johon palaan uudestaan: Niitäkin on useita, sillä pidän toistosta (seikka, jonka jotkut ystäväni tietävät paremmin kuin hyvin :D ), ja siksi esimerkiksi luen itselleni rakkaita teoksia useampaan kertaan. Mainitsen tässäkin kaksi kirjailijaa, joiden teokset ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen: Joel Haahtelan ja Antti Hyryn kirjoja luen mielelläni yhä uudelleen ja uudelleen.

En haasta nyt ketään, sillä haasteeseen on vastannut jo niin moni (melkein kaikki?). Mutta tästä haasteen saa poimia itselleen, mikäli haluaa.

Mukavaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa, olkoon se täynnä kevätaurinkoa, sulavan lumen synnyttämiä puroja ja kevättä kohti kurottuvia pajunkissoja! ♥

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (Tammi, 2016. 180 sivua. Alkuteos God Help the Child, 2015. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin.

Nuori pariskunta saa ensimmäisen lapsensa, pienen tyttövauvan, joka saa nimekseen Lula Ann. Lapsen syntymäiho on vaalea kuten kaikilla vauvoilla, mutta nopeasti hän alkaa muuttua yönmustaksi. Ihonväriltään selvästi vaaleammat vanhemmat tuntevat vierautta ja inhoa omaa lastaan kohtaan. Äiti ei halua imettää Lula Annia, eikä mielellään edes koske tähän, ja lapsen syvä sudaninmustuus synnyttää vanhempien välille niin suuria jännitteitä, syytöksiä ja riitoja, että pari eroaa.

Pieni tyttö kaipaa äitinsä hyväksyntää ja huomiota niin kipeästi, että päätyy tekemään sellaisen virheen, joka tuhoaa erään viattoman ihmisen elämän. Vuosia kuluu, ja Lula Ann kasvaa aikuiseksi. Hänestä tulee Bride, menestyvä ja kaunis, aina vain valkeaan pukeutuva nainen, joka on osannut kääntää ihonvärinsä voitokseen. Lapsuuden kokemukset ja syyllisyys menneisyyden tapahtumista eivät kuitenkaan anna naiselle rauhaa.

Toni Morrison on kirjailija, jonka teokset tekevät minuun aina valtavan vaikutuksen. Väkevät Minun kansani, minun rakkaani ja Sinisimmät silmät kuumottavat mielessä vieläkin, vaikka kummankin lukemisesta on jo aikaa. Vuosi sitten lukemani Koti puolestaan on noussut mielessäni yhdeksi rakkaimmista viime vuosina lukemistani käännöskirjoista. Siksi tartuinkin suurin odotuksin tähän Morrisonin uusimpaan romaaniin.

Aiemmin lukemistani teoksista Luoja lasta auttakoon poikkesi parillakin tapaa: tarina sijoittuu enimmäkseen nykyaikaan, ja sen kerronta on selkeästi suoraviivaisempaa kuin kolmessa aiemmin lukemassani romaanissa. Paljon tuttuakin on: Morrisonille ominaiset maagisen realismin elementit kiehtovat tälläkin kertaa (tarinan omituisuudet toivat mieleeni Haruki Murakamin ihanan Sputnik-rakastettuni), ja tekstissä korostuvat sellainen elämänviisaus, näkemyksellisyys, rohkeus ja tarinankerrontataito, jotka kertakaikkiaan riemastuttavat. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Etenkin 1970- ja -80-luvuilla ilmestyneiden teosten rajumyrskyn kaltaiseen ilmaisuun verrattuna Luoja lasta auttakoon on kuin tyyntä vettä. Morrisonin aiempien vuosikymmenten vimmaisuus on tyyntynyt ja sen tilalle on astunut uudenlainen seesteisyys ja rauhallisen toteava ote. Kirjailijatar on täyttänyt tänä vuonna 85 vuotta, joten seesteisyys selittynee ihan jo silläkin, että elettyä elämää alkaa olla takana kunnioitettavan kauan. Huikeaa, että Morrison jaksaa vielä kirjoittaa!

Rotukysymykset ovat Morrisonin teoksissa keskeinen teema. Tätä kirjaa luin kuitenkin koko lailla värisokeana ja ennemminkin surullisena tarinana siitä, millaista on, kun vanhemman on syystä tai toisesta vaikeaa kiintyä omaan lapseensa. Briden äiti ei näe tämän mustuuden ohi, mutta "väärän" ihonvärin tilalla olisi voinut olla yhtä lailla mitä tahansa muutakin: lapsen sairaus, anomalia tai vammaisuus, väärä sukupuoli, tai vaikkapa se tilanne, ettei lapsi olisi ollut alkujaankaan toivottu. Luoja lasta auttakoon osoittaa hyvin sen, että rakkaudettomalla lapsuudella voi olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia, ja että lapsuudessa koetut rankat ja kammottavat asiat särkevät ihmisessä jotakin pysyvästi. Se seikka, ettei ihmisen oma äitikään osaa nähdä kuka tai millainen hänen lapsensa todella on, luo melko toivottoman olon.

Vaikka lukukokemuksesta jäi päällimmäiseksi jälleen vahva vaikuttumisen tunne, on myönnettävä, että ensimmäistä kertaa koin Morrisonin parissa myös pientä ärtymystä. Kirjassa oli kahden päähenkilön lisäksi melkoinen määrä sivuhenkilöitä, ja kun käytännössä jokaisen menneisyydestä alkoi paljastua toinen toistaan rankempia kokemuksia, tuli jossain vaiheessa tunne, että vähempikin olisi riittänyt - tarinassa ei tainnut olla yhtään henkilöhahmoa, jolla olisi ollut edes suurin piirtein normaali lapsuus. Rankkuudessaan teos on toki tehokas ja vakuuttava, enkä usko sen jättävän ainuttakaan lukijaansa kylmäksi. Lukuisista henkilöhahmoista nousi esille kaksi, joihin todella ihastuin. Toinen päähenkilöistä, Briden salaperäinen poikaystävä Booker, ja tämän iäkäs sukulaistäti Queen olivat kerrassaan oivallisesti rakennetut, elämänmakuiset hahmot.

Kaikkiaan Luoja lasta auttakoon on hieno, silmiä avaava ja ajatuksia herättävä kertomus oikeaksi ihmiseksi, ajattelevaksi ihmiseksi kasvamisesta. Teosta on luettu blogimaailmassa jo paljon. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Omppu, Marjatta, MarikaOksa, Kaisa Reetta, Taina, Ulla, Mari A, Bleue, Jonna, Jenni ja Krista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 39 - Nobel-voittajan kirjoittama kirja

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot autiot pihat

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 16. luukku

Markku Keisala: Sinisilmät

Älyttömät joululahjat -haaste ja joulutoivotus

Outi Pakkanen: Helle

Vuoden 2015 parhaat

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Blogistanian äänestys vuoden 2015 parhaista kirjoista

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Tampereen Työväen Teatteri: Papparaisen uni

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tampereen Työväen Teatteri: Yksi halusta toinen rakkaudesta

Tampereen Teatteri: Palvelija

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

Tampereen Ooppera: Kohtalon voima

Sofi Oksanen: Norma

Viiden kirjan haaste

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon