P. S. Rakastan kirjoja

(Kuvassa Robin Svartström pääministeri Juha Sipilänä. Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

Eduskunta III 1.8.2016
Tampereen Teatterikesä, esityspaikka Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Käsikirjoitus ja ohjaus: Susanna Kuparinen
Taustatutkimus: Jari Hanska, Susanna Kuparinen ja Olga Palo
Dramaturgi: Jukka Viikilä
Kantaesitys Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä 26.9.2015
Kesto n. 3 tuntia 45 minuuttia (väliaikoineen)
Esitysdramaturgia ja lavastus Akse Pettersson, pukusuunnittelu Saara Ryymin, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Markus Bonsdorff, videot Anna Paavilainen, musiikin sävellys Kerkko Koskinen, graafinen suunnittelu Klaus Welp ja Mirkka Hietanen, tuottajat Jan Liesaho (Politiikkakollektiivi) ja Ville Salmisalo (Ryhmäteatteri)

Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström

Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt valtavan taustatyön ja rakentanut laajasta aineistosta dokumenttinäytelmätrilogian, jonka päätösosa Eduskunta III on. Näytelmä pureutuu Kataisen hallituksen viimeisiin aikoihin, Stubbin ja sittemmin Sipilän hallituksen hallituskausiin, eli se ajoittuu vuosiin 2013-16. Se on Suomen nykyisen sisä- ja erityisesti talouspolitiikan läpileikkaus, joka näyttää konkreettisesti, miten tiukkaa talouskuria ajavan hallituksen leikkauspäätökset vaikuttavat yhteiskuntaan. Lavalla konkretisoituu se, millä tavoin ja keneen leikkaukset tekevät eniten kipeää. Näytelmä avaa myös ansiokkaasti politiikan monimutkaisia kuvioita ja tekee niistä tavalliselle ihmiselle hieman helpommin ymmärrettäviä kokonaisuuksia.

Olen innokas tv-dokumenttien katsoja ja ahkera teatterissa kävijä, mutta dokumenttiteatterista minulla ei ole aikaisempia kokemuksia. Kun huomasin, että tämä Ryhmäteatterin paljon puhuttaneen Eduskunta-trilogian päätös saapuu Tampereen Teatterikesään, kiinnostuin heti. Tänään ennen esitystä minua alkoi kuitenkin jännittää: miten kaltaiseni keskivertokatsoja jaksaa liki nelituntisen poliittisen satiirin? Olen kiinnostunut politiikasta ja pyrin seuraamaan Suomen sisäpolitiikkaa parhaani mukaan, mutta koen että tietopohjani on liian suppea, ja että haluaisin tietää ja ymmärtää politiikasta enemmän. Siihen huutoon vastasi Susanna Kuparisen informatiivinen, vahvasti yhteiskuntakriittinen ja jopa opettavainen Eduskunta III paremmin kuin hyvin. Toki se sai paitsi ymmärryksen, myös tuskan entisestään kasvamaan: tajusin taas, miten pieniä palasia suuresta kokonaisuudesta hahmotan, miten vietävissä ja median armoilla politiikan seuraajana olenkaan, ja miten paljon enemmän olisi syytä tietää ja ymmärtää. Pahimmillaan politiikka tuntuu peliltä, jonka peliohjeet on kirjoitettu kielellä, jota en osaa.

(Kuvassa Noora Dadu Mauri Pekkarisena. Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

Alkuun tuntui kankealta. Katsomoon vyörytettiin täyslaidallinen poliittista terminolgiaa ja kapulakieltä, tuntui etten ymmärrä kaikkea mitä puhutaan enkä pysy nopean dialogin kyydissä. Kiemurtelin penkissäni ja haaveilin lannistuneena väliaikakahvista, pelkäsin että edessäni ovat ehkä elämäni pisimmät neljä tuntia. Jonkin ajan kuluttua jotain kuitenkin tapahtui: aloin ihan tosissaan kiinnostua aiheesta ja uppoutua tekstiin, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalla pureuduttiin hallintarekisteriin, veronkiertoon ja Stubbin koottuihin valheisiin ja selityksiin, huomasin olevani täysin hereillä ja myös täysin koukussa Kuparisen näytelmään. Väliajalla vertailimme fiiliksiä ystäväni kanssa, ja kokemukset olivat kiinnostavasti samankaltaiset: tekstiin solahtaminen oli tapahtunut kummallakin samaan aikaan, samassa vaiheessa esitystä. Tauko teki hyvää, vahva kahvi maistui ja pää tuntui kaikesta tiedosta turvonneelta.

Toisella puoliskolla ajankulua ja esityksen kestoa ei enää edes ajatellut, sillä niin kiinnostavaa, vetävää ja viihdyttävää teksti oli. Näytelmän ehkä hauskin - ja samalla myös omakohtaisesti eniten häpeää aiheuttava - kohtaus kuvasi median roolia poliitikkojen imagon rakentajana ja kansalaisia ohjailevana kätenä. Lavalla esiteltiin "kappas niin sopivasti" juuri vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmestynyttä Sipilä-elämäkertaa, sitä miten media muokkasi suuren yleisön mieliin keskustajohtajasta lähes pyhimysmäisen kuvan ja miten Sipilästä leivottiin pääministeri. Muistan itsekin käyneeni heti vaalien jälkeisessä järkytyksessä ystävieni kanssa keskusteluja, joissa pohdimme että onneksi Sipilä taitaa kuitenkin olla aivan tolkun ihminen, pientä ihmistä ymmärtävä. Niin vain kävi, että mekin nielimme purematta sen mitä meille hopealautaselta syötettiin, ja tätä tapahtunee erityisesti politiikan saralla jatkuvasti. Media synnyttää mielikuvia ja niiden mielikuvien varassa me muodostamme omaa kokonaiskuvaamme asioista, joku enemmän, joku vähemmän kyseenalaistaen.

Enpä osannut arvata etukäteen, että poliittinen satiiri voisi yhdellä tasolla olla myös monella tavoin tunteisiin vetoavaa. Mutta sitäkin Eduskunta III oli - jopa siinä määrin, että jossain vaiheessa huomasin nieleskeleväni kurkussani tuntuvaa palaa. Esityksessä näytettiin useita lyhyitä videonpätkiä, joissa Kuparinen haastatteli Kreikan entistä valtiovarainministeriä, Gianis Varoufakista. Keskustelut olivat ajatuksia herättäviä, ja ne tarjosivat mielenkiintoista kontrastia ja perspektiiviä myös Suomen taloustilanteeseen. Erityisen pysäyttäviä olivat screenille heijastetut, tilastotietoon perustuvat faktat Kreikan tukipakettien sisältävien leikkausvaateiden aiheuttamista välittömistä yhteiskunnallisista vaikutuksista: mm. nuorisotyöttömyyden, aliravitsemuksen ja lapsikuolleisuuden rajusta lisääntymisestä kertovat luvut olivat karua katsottavaa. Hiljaiseksi jätti myös esityksen loppu, jossa paneuduttiin vuoden 2012 äitienpäivänä Helsingissä murhatun 8-vuotiaan Eerikan kohtalon kautta suomalaisen sosiaalihuollon ja lastensuojelun murheelliseen tilaan. Tilanteen kestämättömyys on karu tosiasia jo nyt, ja rajujen leikkausten kurjistava vaikutus tulee näkymään lähivuosina jatkuvasti lisääntyvänä lastensuojelullisena paineena. Ja se on kylmäävä ajatus!

Eduskunta III järkytti ja jätti hiljaiseksi, mutta samalla se teki valtavan vaikutuksen ja veikkaankin esityksen tekevän työtä alitajunnassani vielä pitkään. Näytelmä on rohkea, pureva, pisteliäs ja armoton. Pituudestaan huolimatta se on melko napakka ja hienosti koottu kokonaisuus, jonka taustatyön valtavaa määrää voi vain arvailla. Vahvasti yhteiskuntakriittinen ja katsojaakin terveeseen kriittisyyteen herättelevä Eduskunta III on todella tärkeää teatteria - näytelmä, jonka katsominen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus jokaiselle, jolla on äänestysoikeus.

(Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

(Tämä on muuten vielä kerrottava: Näin tamperelaisittain erityisen kutkuttava hetki oli se, kun lavalle saapui SDP:n kansanedustaja Jukka Gustafsson. Kutkuttavan tilanteesta teki se, että olin juuri hetkeä aiemmin nauttinut väliaikakahvini muutaman metrin päässä oikeasta Gustafssonista, eli mies itse istui katsomossa. :D Paikalla näytti olevan muutamia muitakin tamperelaispoliitikkoja, eli selvästi näytelmä kiinnostaa myös niitä, joihin satiiri kohdistuu.)

Pääsin katsomaan näytelmän Tampereen Teatterikesän pressilipulla. Kiitos! Susanna Kupariselle ja koko työryhmälle iso kiitos hienosta ja tärkeästä produktiosta! ♥

Norma 3.8.2016
Musiikki: Vincenzo Bellini
Libretto: Felice Romani (perustuu Alexandre Soumet'n traagiseen runoelmaan Norma)

Musiikinjohto: Gianandrea Noseda
Ohjaus: Vittorio Borrelli (alkuperäisohjaus Alberto Fassini)
Kuoron valmennus: Claudio Fenoglio
Kantaesitys Milanon Teatro alla Scala -oopperatalossa 26.12.1831
Kaksi näytöstä, kesto n. 3 tuntia 15 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Severio Santoliquido & Claudia Boasso, puvut William Orlandi, valaistus Andrea Anfossi

Teatro Regio Torinon orkesteri ja kuoro

Norma (Elena Mosuc, sopraano) on gallialainen ylipapitar, joka on vannonut valan ja lupautunut pyhittämään elämänsä uskolle ja elämään selibaatissa. Hän on kuitenkin rakastunut roomalaiseen prokonsuli Pollioneen (Gregory Kunde, tenori) ja saanut tälle kaksi lasta. Suhde ja lapset on pidetty salassa. Nyt Pollione on kuitenkin lakannut rakastamasta Normaa ja iskenyt silmänsä kauniiseen Adalgisaan (Veronica Simeoni, mezzosopraano), joka on nuori papitar ja Norman ystävä - yhtä lailla selibaattilupauksen tehnyt nainen. Kuvio paljastuu Normalle, ja hän vannoo kostoa petturimaiselle Pollionelle.

Muuallakin kuin päähenkilöiden sydämissä kuohuu: Gallia ja Rooma ovat sotatilassa. Erinäisten käänteiden jälkeen Pollione jää kiinni liikuskellessaan gallialaisten luostarissa. Papisto, druidit, papittaret ja sotilaat kokoontuvat temppeliin uhratakseen Pollionen jumalille, ja Norma tuntee koston hetkensä koittaneen. Hän haluaisi kostaa myös Adalgisalle, mutta säästää tämän hengen ja tunnustaa lopulta kansalle rikkoneensa itse uskollisuusvalansa ja asettuvansa uhriksi Pollionen rinnalle. Ennen kuolemaansa Norma paljastaa isälleen, ylipappi Orovesolle (Michele Pertusi, basso), että hän on pettänyt selibaattilupauksensa ja hänellä on kaksi lasta. Lopuksi Norma ja Pollione kävelevät roviolle kohti kuolemaansa.

Tällä viikolla toteutui yksi pitkäaikaisista haaveistani, kun pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumaan Savonlinnan Oopperajuhlille. Ihka ensimmäiseksi Savonlinna-oopperakseni valikoitui juuri keskiviikkona ensi-iltansa saanut Teatro Regio Torino -oopperatalon vierailuesitys, Bellinin Norma. Miljöönä Olavinlinna oli upea, ja jo pelkästään Kyrönsalmen rantaan ja linnan liepeille saapuminen tuntui jotenkin taianomaiselta. (Olin kaikesta niin tohkeissani, että unohdin kameranikin autoon, ja siksi en saanut linnasta yhtään oikeasti hyvää kuvaa.) Norma olikin sikäli loistava valinta, että bel canto -tyylilajia edustavana oopperana sen musiikki ja lauluosuudet ovat taivaallisen kauniita, ja juuri laulusuoritusten kauneudessa ja puhtaudessa torinolaiset tekivät suuren vaikutuksen. Laulu oli aivan mykistävän hienoa kuultavaa. Normaa on tehnyt tunnetuksi mm. Maria Callas - ehkäpä maailman paras sopraano kautta aikojen - joten tämän oopperan kohdalla odotukset ovat aina korkealla.

On aina mielenkiintoista päästä näkemään sellaisia oopperaproduktioita, joissa tekijäkaarti on itselle ennestään täysin vieras. On jännittävää seurata vieraan kapellimestarin - ja toki etenkin pääosien esittäjien - eläytymistä ja kehonkieltä, kuunnella tuttuja aarioita vieraiden laulajien esittäminä ja tarkkailla itsessään sitä hetkeä, kun esitykseen solahtaa täysin sisään ja huomaa poimivansa laulajien joukosta ne, jotka nousevat omiksi suosikeiksi. Torinolaisten Normassa omat suosikkini erottuivat jo alkuvaiheessa: tenori Gregory Kunden ja mezzosopraano Veronica Simeonin lavakarismat olivat vertaansa vailla. He paitsi lauloivat häikäisevän hyvin, myös näyttelivät taidokkaasti.

Ikävä kyllä Normaa esittäneen sopraano Elena Mosucin kohdalla petyin juuri siihen, että vaikka hän lauloi taivaallisen kauniisti, oli esiintyminen muuten hieman vaisua. Norman rooli on kaikin puolin erittäin vaativa: sopraanon tulisi kyetä laulamaan lyyrisesti haasteelliset aariat ja duetot runsaine juoksutuksineen teknisesti täydellisen puhtaasti, ja samalla näytellä traagisen kohtalon kokevan tuskaisen naisen rooli uskottavasti, siten että myös katsojan sydän tuntuu pakahtuvan tuskasta. Mosucin ilmaisu oli kuitenkin melko laimeaa, ja koska näin lavalle erinomaisen hyvin rivin kolme paikaltani, tuntui, että sopraanolla oli sama, hieman hukassa oleva mutta alakuloinen ilme kaikissa tilanteissa, oli kyse sitten rakkaudesta, rakastetun petoksen aiheuttamasta tuskasta, uudelleen löydetyn ystävyyden aiheuttamasta onnesta tai Norman aikeesta surmata omat lapsensa. Lopussa Norma ja Pollione joutuvat yhdessä polttoroviolle, ja kun nainen hyvästelee lapsensa, voisi kuvitella että minullakin katsojana olisi ollut vaikeaa hillitä itseäni - mutta ei, itselleni täysin poikkeuksellisesti katsoin koko oopperan kuivin silmin. Mosucin kohdalla tuntui, kuin olisi ollut kuuntelemassa taivaallisen kaunista konserttia, mutta siinä kaikki. Harmillista.

Torinolainen oopperakuoro oli kuitenkin todella vaikuttava, oopperan puvustus oli lumoava ja hyvin yksinkertainen kivipaaseja esittävä lavastus tuntui sopivan Olavinlinnan puitteisiin oikein hyvin. Myös valaistus oli sopivan dramaattinen. Huikean upeat laulusuoritukset ja etenkin Kunden ja Simeonin mukaansa tempaavat näyttelijäsuoritukset pelastivat paljon, ja loppujen lopuksi esitys jätti hyvän mielen ja tyytyväisen olon, vaikkei se itselleni aivan napakymppi ollutkaan. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa vuotuinen perinne: jatkossa Oopperajuhlille on päästävä vähintään kerran kesässä.

Rakkaille ystävilleni vielä suurkiitokset seurasta. Ilta oli erityisen lumoava juuri teidän seurassanne! ♥

*****

Palaan pyhänä blogiin vastailemaan edellisten postausten kommentteihin (kiitos niistä kaikista!) ajan ja ajatuksen kanssa. Sitä ennen vielä vähän Tampereen Teatterikesää ja yksi kappale Eppujen megakonserttia. Ja tätä kirottua kesäflunssaa, jonka vuoksi jouduin perumaan toisen Savonlinna-päiväni, huoh. Ihanaa viikonloppua kaikille! ♥

Olin oikeastaan aikeissa blogata tänään jostain ihan muusta, mutta sitten luin Lumiomenan Katjan tämänpäiväisen musahaastepostauksen, ja mieleni alkoi heti kelata, mitä itse kuhunkin kohtaan vastaisin. Lopulta oli pakko pyytää Katjaa haastamaan minutkin. :D Haasteen ideana on siis vastata annettuihin kysymyksiin linkittämällä tekstiin omaan elämään sopivaa musiikkia. Minun valintani ovat samalla eräänlainen läpileikkaus musiikkimaustani, kaikki kappaleet ja artistit ovat minulle elämäni varrelta rakkaita ja tärkeitä. (Ja kyllä: tällä kertaa jotain ihan muuta kuin oopperaa. :) )

Aloitetaanpa.

Kappale syntymävuodeltasi.
Eric Claptoniin rakastuin palavasti ollessani 15-vuotiaana kesätöissä pikkupaikkakunnan kirjakauppa-kahvilassa. Paikan omistaja toivoi, että kahvilassa soisi koko ajan musiikki, mutta hänen kasettikokoelmansa oli varsin suppea: kassatiskin takana olevassa kannettavassa mankassa pyöri koko päivän - joka päivä! - yksi ja sama kasetti, Eric Claptonin Backless. Kun kuuntelee koko kesän ajan kahdeksan tuntia päivässä samoja biisejä, käy luultavasti niin, että musiikki tulee pian ulos korvista. Tai sitten voi käydä myös niin, että kyseiseen musiikkiin hurahtaa aivan täysin. :D Eric Clapton on edelleen minulle yksi kovimmista ikinä, ja Backless on aivan järjettömän rakas albumi - hyvin henkilökohtaisella tavalla se on oman nuoruuteni kesien kuva.

Mittavan uran tehnyt Clapton julkaisi syntymävuotenani 1974 albumin 461 Ocean Boulevard, jolta minulle rakkain biisi on I Shot the Sheriff (Bob Marley oli julkaissut kyseisen kappaleen jo edeltävänä vuonna, mutta Claptonin versio on synnyinvuodeltani).

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.
En muista äitini laulaneen minulle koskaan, hän ei ollut laulavaa tyyppiä. Mutta hän tykkäsi kuunnella musiikkia, ja muistankin lapsuudestani äidin hyräilleen mm. suosikkinsa Julio Iglesiaksen Nathalien tahtiin. :D

Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.
Minulla on itseäni toistakymmentä vuotta vanhempi isoveli, ja ihailin häntä lapsena ihan kaikessa. Kiitos minua reilusti vanhempien sisarusten en ole koskaan kuunnellut lastenlauluja muuten kuin kerhossa ja alakoulussa, kotona kuunneltiin aina aikuisten musiikkia. Muistan, kun veljeni osti Bruce Springsteenin albumin Born in the U.S.A. ja kuuntelimme sitä yhdessä ja pieni Sarppa oli aivan onnessaan. :D Brucea kuuntelen edelleen aina joskus, ja esimerkiksi loistava Glory Days tuo aina mieleen isoveljeni.

Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.
Kun nuoruudessani kaikki muut kuuntelivat Dingoa (myös minut haastanut Katja :), minä en (olen alkanut hieman kiinnostua Dingosta vasta parikymppisenä: kiertelin festareita, Dingo teki yhden monista comebackeistaan, ja minäkin näin bändin Korson Ankkarockissa vuonna 1993 (ellen aivan väärin muista)). Muiden kuunnellessa Dingoa minä kuuntelin J. Karjalaista. Minulla oli tosi hieno valkoinen, kannettava kasettisoitin (joka olisi nykypäivänä luultavasti aivan kauhea, ääntä surkeasti toistava romu :D) ja kuuntelin J. Karjalainen ja Mustat lasit -esikoisalbumia niin, että on ihme ettei C-kasetin nauha pursunnut ulos kovan käytön seurauksena. Erityisesti hauska ja letkeä Apinaorkesteri oli siihen aikaan mieleeni.

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.
Musiikki on aina ollut minulle todella tärkeää, ja muistan sijoittaneeni jo esiteininä viikkorahojani ja sittemmin ensimmäisiä kesätyöpalkkojani LP-levyihin. Tässä kohtaa muisti on hyvin hatara, enkä varmasti muista missä järjestyksessä levyjä on tullut ostettua, mutta jostain syystä muistan hyvin tarkasti sen päivän, kun kävin ostamassa Porvoon Sokokselta Miljoonasateen Laukauksia viulukotelossa -albumin. Koko albumi on minulle edelleen aivan järjettömän rakas, mutta erityisesti Marraskuu on yksi Elämäni Biiseistä. Siksikin, että olen marraskuun lapsi ja biisi on jo pelkästään sen vuoksi tuntunut tärkeältä ja henkilökohtaiselta (vaikken teininä tietenkään ole tiennyt mitään mistään kaipuun kaljakoreista tai kapakassa dinosauriin luun kanssa juopottelusta :D ). Myöhemmin siihen on alkanut liittyä niin paljon muistoja, henkilökohtaisia merkityksiä, koti-ikävää ja nostalgiaa, että kappaletta on välillä vaikeaa kuunnella kuivin silmin.

Musiikkia teini-iän tuskasta.
Jokainen teini potee varmasti omanlaistaan olemassaolon tuskaa ja elämä tuntuu vaikealta, mutta minulla teini-iän tuskaan liittyy erottamattomasti isompiakin asioita, sillä isäni kuoli kun oli viidentoista. Isän kuoleman jälkeen yksi tärkeimmistä lohdun lähteistä oli juuri musiikki, ja lukiovuosina löysin mm. juurevan blues-musiikin. Voisin listata tähän helposti vähintään parisataa tärkeää ja rakasta biisiä eri genreistä niiltä ajoilta, mutta nostan nyt John Lee Hookerin ja Santanan The Healerin, jolla oli minulle aivan kirjaimellisesti valtava sielua parantava vaikutus.

Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.
Kuuntelin viisi vuotta sitten koko lailla samaa musiikkia kuin tänäkin päivänä. Vuonna 2011 ilmestyi ihanan Adelen albumi 21, ja rakastin sitä! Kuuntelin levyä melkein kyllästymiseen asti, enkä olekaan nyt aikoihin kuunnellut naisen musiikkia. Koko albumi on huikea, mutta etenkin Rolling in the Deep oli silloin aivan sikahyvä.

Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.
Lyhyestä virsi kaunis: Amy Winehousen Love is a Losing Game. (Viime vuodet olenkin viihtynyt sinkkuna, kappas vain. :D )

Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.
Olen paitsi ikuinen optimisti, myös ikuinen haaveilija. Duffyn Distant Dreamer on kuin musiikillinen omakuvani.

Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.
Elämä ilman ystäviä ja läheisiä olisi aika ankeaa ja merkityksetöntä. Rakastan The Beatlesia, ja tämä biisi kertoo kaiken: With a Little Help From My Friends.

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.
Tämä on vaikea kysymys, mutta mieleeni tuli Sir Elwoodin Vieraskirja, joka on ansiokkaasti levyttänyt runoilija Ilpo Tiihosen runoihin sävellettyä musiikkia. Esimerkiksi kappale Tietäjä on ihastuttava. Näissä kappaleissa yhdistyvät kirjallisuus ja musiikki - mikäs sen sopivampaa kirjablogiin!

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.
Sain siis haasteen Katjalta, josta minulle tulee aina välittömästi mieleen Tori Amos, kun musiikista puhutaan. Pidän itsekin Torin musiikista ja olen joskus kuunnellut sitä melko paljonkin, mutta Katja on sellainen Tori-fani ja -tuntija, etten tiedä muita. ♥ Omistan hänelle sen kappaleen, joka on itselleni Torin tuotannosta rakkain ja jota tiedän Katjankin (tietenkin!) rakastavan, eli Winterin.

Semmoista. Haluan haastaa myös Kaisa Reetan, Suketuksen, Villiksen ja Nonnulan Jonnan miettimään omaa elämäänsä musiikin kautta. ♥

(Postauksen kuvat on otettu Tampereen Tallipihalla, joka on ehdottomasti yksi kaupungin ihanimmista paikoista.)

(Ja yksi musajuttu vielä: Olin eilen Tampereen Ratinassa Eppujen 40-vuotissynttärikonsertissa, ja voi pojat! Oli niin mahtavaa, ettei tähän voi sanoa muuta kuin pala kurkussa yhyy ja ♥ !!)

Laura Lähteenmäki: Korkea aika (WSOY, 2016. 280 sivua.)

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Otson pieni perhe on joutunut jättämään jatkosodassa kotinsa Terijoelle, menetettyyn Karjalaan. Anna-äiti ja pikkuinen Lauri päätyvät evakkomatkallaan Hämeeseen, ja he saavat katon päänsä päälle Pihlajan tilan leivintuvasta. Kun Olavi-isä kotiutuu sodasta, perhe saa tilalta maata rakentaakseen oman talon. Kova koti-ikävä vaivaa etenkin Annaa, mutta elämää on jatkettava ja surusta huolimatta elämässä on onneakin: rakas mies on säilynyt hengissä, uusi kaunis koti edistyy kivi ja lauta kerrallaan, ja toinen lapsikin on tulossa.

Anna tiesi, ettei kotia saanut ajatella koko aikaa ja että oli sielläkin ollut nuoskalumisia, pilvisiä päiviä. He olivat Olavin kanssa sopineet, ettei kotiin pitänyt liikaa haikailla, ja lyöneet leikillään kättä. Jokin roti täytyi olla, he pudistivat päätään, turhaan ei saanut itseään kiihottaa. Mutta silti he usein miettivät, miten täällä oli tällaista ja siellä sellaista, ja se ajatus piti sisällään kaiken. Ja kun Anna oli yksin, hän antoi itsensä ikävöidä kotiin, oikein ikävöimällä ikävöidä. Se kylä siellä ja ne ihmiset, metsät, joki, kivet rannalla, talot ja teiden, polkujen mutkat tiettyjen aitojen ja puiden ja pensaiden kohdalla. Niitä ei enää koskaan näkisi.

Pihlajan talossa ei onni ole ollut yhtä suopea: talon isäntä Kalle on haavoittunut sodan viimeisessä suurhyökkäyksessä ja kotiutunut vaikeasti vammautuneena. Hän makaa päivät ja yöt peräkammarin vuoteessaan, eikä kykene mihinkään ilman apua. Vaimo Heljä hoitaa vihaista ja apaattista miestään parhaan taitonsa mukaan, ja yrittää samalla pitää suurta taloa yksin pystyssä - lapsia pariskunnalle ei ehtinyt ennen sotaa tai sen aikana siunaantua. Otson Anna tuntee suurta sääliä ja kiitollisuutta Heljää kohtaan ja haluaa auttaa tätä kaikessa.

Näiden kahden pariskunnan välille muodostuu erikoinen side, ja sodan jälkeisten vuosien valinnat ja tapahtumat vaikuttavat tulevien sukupolvien elämiin enemmän kuin nuoret vaimot vuonna 1948 voisivat mitenkään arvata.

Laura Lähteenmäen mittava, sekä aikuisten että nuortenromaaneja sisältävä tuotanto on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta silti Korkea aika on ensimmäinen häneltä lukemani teos. Romaanin alkuasetelmaa ajatellen olin varma, että tämä olisi minulle aivan täsmäkirja, sillä evakkotarinat kiehtovat ja kiinnostavat minua aina. Juutuin ennakkoajatuksissani ehkä hieman liikaa juuri siihen evakkouden ja jälleenrakennusajan kuvauksen odotukseen, sillä Korkea aika kuvaa lopulta enemmän muuta: se on sukutarina ja kertomus siitä, miten ihmisten pienet ja suuremmatkin valinnat ja teot vaikuttavat seuraaviin sukupolviin, ja millaisen perinnön ihmiset jättävät jälkeläisilleen.

Pidin romaanin rakenteesta. Siinä kertojanäkökulma vaihtuu jokaisessa luvussa, ja kertomus etenee prologin ja nykyaikaan sijoittuvan ensimmäisen luvun jälkeen vuodesta 1948 kronologisesti takaisin nykypäivään. Vain kaksi henkilöä pääsee ääneen kahdesti eri aikatasoissa - Anna nuorena vaimona ja vanhana mummona, sekä hänen pojantyttärensä Saana parikymppisenä taideopiskelijana ja avioliitossaan kipuilevana keski-ikäisenä naisena - muuten kertomusta kuljetetaan aina eri kertojan näkökulmasta. Näin tapahtumia valotetaan ristiin monesta eri suunnasta ja asioiden syyt ja seuraukset avautuvat lukijalle mukavasti pikkuhiljaa. Vaikka Korkeassa ajassaäänen saa pari miestäkin, on teos selkeästi naisten kirja: sen päähenkilöitä ovat kahden suvun naiset, ja miehet tuntuvat sivullisilta paitsi tarinassa, myös välillä jopa omissa elämissään.

Vaikka pidin kirjasta kokonaisuutena, minulle parasta ja nautittavinta siinä oli kuitenkin juuri se, jota alun alkaen eniten odotin: evakkouden ja vierauden kokemus, syyllisyyden ja kiitollisuuden tuntemusten ristiriita ja tietynlainen omakohtaisestikin tutulta tuntuva haikeus, tutusta ja omasta luopuminen ja kaikki siihen liittyvä kipu ja ikävä. Otsojen evakkokokemuksista olisin halunnut lukea paljon enemmänkin, vaikka ymmärrän, että ne ovat toinen tarina ja Korkea aika on oikeanlainen juuri tällaisenaan.

Anna ajatteli, miten he olivat pieniä palikoita tai käpylehmiä, jotka lasten leikeissä siirtyivät paikasta toiseen ja joille vedettiin aitaukset pehmeään multaan. Talvisodan jälkeen vieras venäläisperhe oli asunut kotikylässä heidän läävässään. Oli outoa ajatella, että maa siellä oli pysynyt ja navetta, mutta ihmiset olivat vaihtuneet. Joku tuntematon oli avannut läävän naukuvan oven, laittanut kaalit heidän muokkaamaansa peltoon. Joku toinen oli vetäissyt sipulin maasta kuin se, joka sen sinne oli pannut.

Lähteenmäki on punonut monesta erillisestä säikeestä taitavasti kirjallisen kokonaisuuden ja ketjun, jossa sukupolvet astuvat helmojaan kahistellen samalle viivalle ja käyvät päähenkilö Annan plyyshisohvalle vierekkäin istumaan. Korkea aika on kerronnaltaan rauhallinen ja kirkas, ja tarinaltaan elämänmakuinen, syvästi inhimillinen ja uskottava. Se jättää lukijan kirjan kansien sulkeuduttua perustyytyväiseen olotilaan. Romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Jaana, Jonna, Katja, Krista, Mai Laakso, Maria, Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 43 - Kirjassa mukana Pablo Picasso (sivuilla 216-217)

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016. 378 sivua. Alkuteos The Buried Giant, 2015. Suomentanut Helene Bützow.)

Britteinsaaret, 500-luku. Kuningas Arthur on kuollut, ja kelttien ja saksien väliset veriset taistelut ovat historiaa. Kansalaiset elävät näennäisesti sovussa, mutta heidän elämäänsä hankaloittaa merkillinen unohduksen paino: on kuin menneisyys olisi kadonnut sakeaan sumuun ja muistojen päällä olisi harso. Ihmiset eivät kunnolla muista vuosien, tai edes muutaman tunnin takaisia tapahtumia, eikä kukaan tiedä mistä muistamattomuus johtuu. Kristinusko on vielä nuori, ja sen rinnalla elävät pelot ja taikausko, usko pahoihin henkiin ja paholaisiin ihmisten joukossa. Voiko muistamattomuuden aiheuttaa kirous, vai onko se itsensä Herran aikaansaannosta?

Pienessä kelttikylässä elää iäkäs pariskunta, Axl ja Beatrice. Heidän elämänsä on verkkaista, huomaamatonta ja osin eristäytynyttä, mutta pitkät illat pimeässä kammiossa ilman kynttilää ja kokemukset siitä, että heitä kohdellaan yhteisössään väärin ja huonosti saavat aikaan jatkuvaa ahdistusta. Vanhukset muistavat hämärästi, että heillä on jossakin toisessa kylässä elävä poika, ja he päättävät lähteä pitkälle ja haastavalle matkalle tavatakseen lapsensa pitkästä aikaa. He toivovat matkallaan voivansa myös selvittää, mikä ihmisiä piinaavan unohduksen sumun aiheuttaa.

"Mutta, arvon rouva, tunnutte olevan hyvin varma siitä, että haluatte sumusta eroon. Eikö ole parempi, että jotkut asiat kaikkoavat mielestämme?"
"Jotkut ehkä pitävät sitä hyvänä, isä, mutta emme me. Axl ja minä haluamme takaisin yhteiset onnelliset hetkemme. Niiden vieminen on sama kuin varas tulisi yöllä ja veisi sen, mikä on meille kallisarvoisinta."
"Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?"
"Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole meidän yhteistä elämäämme?"

Aluksi matka sujuu rauhallisesti, mutta pian Axlin ja Beatricen seuraan liittyvät mestari Wistan, neuvokas ja rohkea saksisoturi, sekä hengenvaarassa oleva nuori Edwin, jonka hengen Wistan on jo kertaalleen pelastanut. Seurue jatkaa matkaa nelistään. Joukkoon liittyy vielä yksi hahmo: iäkäs, pitkänhuiskea ja nukkavieru ritari sir Gawain, suuren Arthurin veljenpoika, jonka elämäntehtävänä on surmata seutua piinaava raivoisa lohikäärme. Axlin ja Beatricen matka muuttuu yllättäen seikkailuksi, matkaksi kohti pesässään uinuvaa naaraslohikäärmettä, jonka olemassaolossa tuntuu olevan avain koko kansan kohtaloon.

Kazuo Ishiguro on yksi lempikirjailijoistani. Hänen tuotantonsa lukeminen on aina yhtä riemastuttavaa, sillä tyylillisesti hän on alati uusiutuva, ja hänen tekstinsä tuottavat aina yhtä suuren lukunautinnon, kirjoittaapa hän mitä tahansa: olen rakastanut hänen novellejaan, Iso-Britanniaan ja Kaukoitään sijoittuvia romaanejaan - ja nyt tätä miehen tuoreinta teosta, joka on tyylipuhdasta historiallista fantasiaa. Haudattu jättiläinen onkin kuin verkkainen, muinaiseen Britanniaan sijoittuva Game of Thrones.

Haudattu jättiläinen on todella merkillinen kokonaisuus: se on samanaikaisesti hyvin verkkainen ja toisaalta miltei pulssia nostattavan jännittävä seikkailukertomus, ja se on hitaudessaan unettava ja samalla varsin koukuttava romaani. Kirjan mystinen tunnelma lumoaa, ja muistamisen, unohtamisen ja anteeksiannon tematiikalla allegorisia ulottuvuuksia rakenteleva tarina saa pinnistelemään, kun mielessään yrittää miettiä mitä kirjailija kaikella haluaa sanoa. Mieleen nousee kysymyksiä: Onko muistaminen aina tärkeää, vai onko unohtaminen joskus armeliaampaa? Voivatko sukupolvet oppia mitään, jos aiempien polvien kokemukset unohdetaan? Onko muistaminen edellytys kostolle, tai unohtaminen anteeksiannolle - vai onko ihmisellä voimaa ja viisautta toimia toisin?

Toisaalta tarina vetää imuunsa ihan sellaisenaan. Ishiguron luomassa maailmassa soturit ja ritarit ratsastavat hevosillaan miekat tanassa, suuri viisaus lepää munkkien kaapujen peittämillä hartioilla, ja elämä jättiläisten, keijukaisten, pelsepuupien, hirviöiden ja lohikäärmeiden keskellä on arkipäivää. Näitä elementtejä kirjailija käyttää taiten, ja lopputulos on niin tyylikäs, unenomainen ja taidokas, että kirja ei päästä otteestaan pitkään aikaan lukemisen jälkeen. Koskettavimmaksi lukiessani koin tarinan yllä vahvasti leijuvan armon tuntemuksen, vanhan parin välisen rakkauden ja anteeksiannon, sekä kauniisti kirjoitetut lautturikohtaukset, joihin Ishiguro on selvästi ammentanut muinaisista mytologioista.

Tervehdin soutajaa tyytyväisin mielin, astun hänen keinahtelevaan veneeseensä, vesi loiskii ympärillä, ja airojen ääntä kuunnellessani saatan torkahtaa hetkeksi. Ja havahdun nukuksista puolivalveille, näen auringon laskevan veden yllä, ranta jää taakse, vaivun taas uneen ja herään lopulta soutajan lempeään ääneen. Ja jos hän esittää minulle kysymyksiä, niin kuin jotkut sanovat hänen tekevän, vastaan rehellisesti, sillä mitä salattavaa minulla enää olisi?

Haudatun jättiläisen kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijan myös muinaisbrittiläiseen maisemaan. Matkanteon vaikeutta kuvataan osuvasti: kunnollisia suunnistamista helpottavia polkuja ei ole, maastossa liikkumista hankaloittavat ohdakkeet ja rehottava aluskasvillisuus, ja ylämäissä ja liejukoissa vanhusten kulku on hyvin hidasta. Matkanteko on paitsi vaikeaa, myös vaarallista, sillä kulkija altistuu huonon sään, pahojen ihmisten, petojen ja yliluonnollisten voimien hyökkäysten armoille. Silti maisema lumoaa: tuuliset nummet, polvenkorkuiset kanervat, kaikkialla kasvavat piikkiherneet ja yksinäiset, kumaraan painuneet puut kuulostavat yksinkertaisesti niin ihanan brittiläisiltä. Lukiessa tuntuu koko ajan pieni pakahdus ja onni: on mahtavaa saada kulkea Axlin ja Beatricen rinnalla ja nähdä sielunsa silmin kaikki se, jonka Ishiguro niin eläväksi kirjoittaa. Kun matka vielä tarjoaa syvällistä pohdiskelua ja jättää sieluun lempeän jälkensä, on kirjassa koko lailla kaikki kohdillaan.

Haudattu jättiläinen on hieno, hämmentävä ja varmalla otteella taidokkaasti suomennettu romaani, jonka sivuille haluan palata vielä joskus. Niillä ovat seikkailleet myös mm. Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 2 - Matkakertomus

Kesäloma loppui elokuun puolivälissä, ja arki alkoi sellaisella rytinällä, ettei blogille ole hetkeen riittänyt rahtustakaan aikaa tai energiaa. Täysi työaika ja vuorotyö sairaalassa yhdistettynä kasvatus- ja sosiaalitieteiden rinnakkaisiin perusopintoihin ja koira-arkeen näkyy olevan sellainen kombo, ettei 24 tuntia vuorokaudessa meinaa riittää, kun pitäisi vielä lisäksi hoitaa kotia, harrastaa ja nukkuakin jossain välissä. Hyvä kun olen jaksanut vähän lukea kaunoa kaiken muun ohessa. :) Mutta vaikka aika on kortilla, on nyt pakko palata blogiin pariin, sillä vieroitusoireet ovat hirmuiset, ja blogattavaa on kertynyt hurjasti. Koska kuukauden kirjoittamattomuuden jälkeen bloggaamistaidot tuntuvat olevan taas hieman ruosteessa, verryttelen paluupostauksen verran valokuvilla.

Teimme viime sunnuntaina ystäväni kanssa ex tempore -päiväretken rakkaaseen synnyinkaupunkiini, Porvooseen. Vaikka eletään syyskuun alkupuoliskoa, oli päivä suorastaan helteinen. Kirkonmäen puissa oli kuitenkin jo aavistus syksyä, ihanaa! ♥ Kuljetan teitä nyt kuvapostauksen verran porvoolaismaisemissa, ja palaan lähipäivinä. Luvassa on ainakin teatteria, taidetta ja jokunen uusi ja vanhempikin romaani. Kirjojen joukossa on jo sekin, joka lienee oman lukuvuoteni kirkkain (!) helmi, ja josta povaan F-voittajaa... Palaillaan! :)

Syksyn kirjamessukausi käynnistyy reilun viikon kuluttua Turun kirjamessuilla. Tapahtuma järjestetään 30.9.-2.10. Turun Messukeskuksessa. Minäkin aion osallistua messuille - ja tämä onkin minulle ensimmäinen kerta, vaikka olen muuten kokenut kirjatapahtumakävijä ja Turku on kaupunkina varsin tuttu. :) Messujen pääteemoina ovat tänä vuonna Saksa ja Satakunta, ja samaan aikaan kirjamessujen kanssa Messukeskuksessa järjestetään myös Turun Ruoka- & Viinimessut. Viikonlopulle riittää siis runsaasti mielenkiintoista ohjelmaa laidasta laitaan.

(Kuvat kesältä 2015. Turussa on kaikenlaista ihanaa, esimerkiksi Turun taidemuseo ja tuomiokirkko, sekä hurmaava ravintola Tintå, josta on parin käynnin kokemuksella tullut yksi ehdottomista ravintolasuosikeistani.)

Sain Turun Kirjamessuilta kaksi ylimääräistä lippua (kiitos!), jotka arvon nyt kyseisistä messuista kiinnostuneiden lukijoideni kesken. Jos kahden messulipun paketti kiinnostaa, huikkaa postauksen kommenttilaatikkoon ja ilmoita samalla sähköpostiosoitteesi. Arvon liput sunnuntaina 25.9. klo 20, ja liput laitan postiin ensi maanantaina.

Eipä muuta kuin arpaonnea, ja mukavaa syystiistaita! ♥

Kuluvan syksyn kirjamessukausi avattiin tänä viikonloppuna Turun Messukeskuksessa. Kyseinen tapahtuma on Suomen ensimmäinen ja vanhin kirjamessutapahtuma, ja jo vuodesta 1990 lähtien se on koonnut Turkuun tuhansittain kirjallisuuden ja kulttuurin ystäviä. Minulle henkilökohtaisesti tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta - joskin kokemus oli niin lämmin ja positiivinen, että taidanpa ottaa nämäkin messut jokasyksyiseksi tavaksi. ♥ Messut alkoivat jo perjantaina, mutta itse vietin kirjapöhinässä lauantain ja sunnuntain.

Turku on minulle periaatteessa tutuhko kaupunki, sillä rakas pieni kummityttöni asuu siellä perheineen. Olen käynyt Turussa jonkin verran myös turistina, kierrellyt Aurajoen rannassa kauniina kesä- ja syyspäivinä, ihastellut taidemuseon näyttelyitä ja kuunnellut Turun filharmonisen orkesterin upeita, Leif Segerstamin johtamia konsertteja. Turun Messukeskus oli minulle kuitenkin ennestään aivan vieras paikka. Messukeskukselle on kaupungin keskustasta melkoisesti matkaa, mutta Kauppatorin laitamilta pääsee taajaan kulkevilla messubusseilla näppärästi ja nopeasti suoraan Messukeskuksen ovelle. Liikennöintijärjestelyjen sujuvuus ilahduttikin heti alkajaisiksi innokasta messuilijaa. :)

Ennen Messukeskukselle suuntaamista halusin kuitenkin käydä yhdessä tärkeässä paikassa - eli Turun taidemuseossa! Siellä on ensi vuoden tammikuun loppuun asti esillä Helene Schjerfbeckin näyttely, jonka halusin ehdottomasti nähdä - ja voih, se oli kerrassaan aivan pakahduttavan hieno. ♥ Luulenpa, että käyn jossakin vaiheessa katsomassa näyttelyn vielä ainakin kertaalleen... :) Viikonloppuna oli aivan mahtava ilmakin, aurinko paistoi lämpimästi ja taidemuseon viereisen Puolalanpuiston puut hehkuivat kullankeltaisina.

(Pirkko Saisio)

Mieli taide-elämyksestä kirkastuneena oli vihdoin aika suunnata messuille. Saavuin paikalle parahiksi kuulemaan ehkäpä karismaattisinta suomalaista naiskirjailijaa, Pirkko Saisiota. ♥ Hänen uusi romaaninsa Mies, ja hänen asiansa (Siltala) on ilmestynyt hiljattain. Luen kirjaa parhaillaan, ja se on aivan jäätävän kova! Saisio myönsi haastattelussa itsekin, että on tainnut juuri kirjoittaa toistaiseksi parhaan teoksensa. :)

(Katja Leino, Minna Rytisalo ja Inkeri Markkula)

Yläkerran Jukola-salissa pääsimme kuulemaan kahta Gummeruksen tämänvuotista esikoiskirjailijaa, kun kustantamon myynti- ja markkinointijohtaja Katja Leino haastatteli Minna Rytisaloa tämän teoksesta Lempi ja Inkeri Markkulaa teoksesta Kaksi ihmistä minuutissa. Minna-ystäväni Lempin olen toki lukenut jo moneenkin kertaan, mutta Markkulan kiehtovalta kuulostava romaani odottaa vielä lukuvuoroaan.

(Noora Vaakanainen ja Kata Melender)

Omakustannepalvelu Type & Tellin osastolla yrityksen koordinaattori Noora Vaakanainen haastatteli tulevaa esikoiskirjailijaa, Kata Melanderia. Naisen esikoisromaani julkaistaan tammikuussa, ja haastattelun perusteella se kuulosti niin mielenkiintoiselta, että lisäsin kirjan omalle päänsisäiselle tbr-listalleni. Luulenpa, että muidenkin kannattaa jäädä Melanderin suhteen kuulolle...

(Pirkko Soininen, Anna Kortelainen ja Eppu Nuotio)

Messujen päälavalla oli lauantaina iltapäivällä varsin iloinen ja lämmin tunnelma, kun aina yhtä ihastuttava kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen haastatteli kahta ihanaa naista, Pirkko Soinista ja Eppu Nuotiota. Ystävykset ovat kirjoittaneet yhdessä taidemaailmaan sijoittuvan dekkarin Nainen parvekkeella (Bazar). Romaanin idea rakentuu Albert Edelfeltin samannimisen maalauksen ympärille. Luin kirjan keväällä (aion kyllä vielä blogata siitä!) ja nautin kovasti erityisesti menneeseen Pariisiin sijoittuvista kohtauksista.

(Eppu Nuotio)

(Pirkko Soininen)

(Antti Tuomainen)

Antti Tuomaiseltakin on juuri ilmestynyt uusi romaani, Mies joka kuoli (Like Kustannus). Se on trilleri ja musta komedia menestyvästä sieniyrittäjästä (!), joka saa kuulla olevansa pitkällisen myrkkyaltistumisen uhri ja kuolevansa pian. Joo, pakko lukea! :)

(Leena Lehtolainen)

Leena Lehtolaisen pukuvalinta ihastutti: hänen mekossaan oli sama kuva kuin uusimman dekkarinsa Tiikerinsilmä (Tammi) kannessa. Vau! En ole lukenut Lehtolaista moneen vuoteen, mutta tästä Tiikerinsilmästä saattaisi olla hyvä jatkaa hänen tuotantonsa parissa, vaikka kirja onkin itsenäinen jatko-osa Henkivartija-trilogialle (jota en siis ole lukenut). Bloggaajakollega Amma on kirjasta ehtinyt jo blogatakin, ja hänen arvionsa lupaa hyvää: Amma toteaa, että Tiikerinsilmä on Lehtolaista parhaimmillaan.

(Tomi Kontio)

Tomi Kontio on paitsi yksi suosikkirunoilijoistani, myös erinomainen valokuvaaja. Messuhaastattelussa hän kertoili valokuvaajan ammatistaan, sekä yhdessä Markku Kaskelan kanssa laatimastaan teoksesta Puhuvan talon tarinoita (Avain, 2015), joka sijoittuu Roomaan.

(Jyrki Heino)

Jyrki Heino kirjoittaa aivan mahtavia historiallisia dekkareita, joissa 1700-luvun Turku herää eloon pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Nyt häneltä on ilmestynyt uusi teos, Kelmit (Kustantamo S & S). Tuskin maltan odottaa, että saan sen luettavakseni!

Turun kirjamessujen kotimaisena teemana oli ensimmäistä kertaa kokonainen maakunta, Sanojen Satakunta. Satakuntalaisten osasto oli aivan upea, satumainen paikka. Osaston tiloissa olisi voinut viettää vaikka kuinka kauan aikaa upeita yksityiskohtia tutkiskellen.

En kuitenkaan tehnyt niin, vaan tässä vaiheessa alkoi ensimmäinen messupäivä olla pulkassa ja suuntasin yökyläilemään ihanan kummityttöni kotiin. Ilta kului rattoisasti koti-, kauppa- ja prinsessaleikkien parissa, ja joutuipa kummitäti jopa tanssimaan ja pelaamaan jalkapalloakin. :D Parasta tällaiselle kirjojenystävälle oli kuitenkin se, kun pääsin lukemaan lapselle ääneen. Lauantai-iltana luettiin klassikkosatuja, mutta messutuliaisena vein tytölle Tomi Kontion ja Elina Warstan lastenkirjan Koira nimeltään Kissa (Teos, 2015). Teos on ehtinyt herättää perheessä jo suurta ihastusta, ja palaankin kirjaan blogissa myöhemmin.

(Mike Pohjola)

Yksi syksyn kiinnostavimmista romaaneista on Mike Pohjolan uutuus 1827 (Gummerus), joka käsittelee Turun paloa. Suomen suurimman ja tärkeimmän kaupungin tuhosta ei ole aiemmin kirjoitettu yhtään romaania - ja tämä tuntuu aivan hämmästyttävältä, sillä aihehan on tavattoman kiinnostava ja herkullinen! Toivon ehtiväni Pohjolan romaanin pariin jo hyvinkin pian.

(Tommi Kinnunen)

Tommi Kinnunen on kirjoittanut jatkoa menestysromaanilleen Neljäntienristeys (WSOY, 2014). Turkulaislukiolaisten haastattelussa hän kertoili tästä uutuusteoksestaan Lopotti (WSOY). (Lienen Suomen ainoa kirjabloggaaja ja ylipäänsä ihminen, joka ei ole vielä lukenut edes Neljäntienristeystä. Se, samoin kuin Lopotti, odottaa täydellistä lukuhetkeä, sillä arvaan näiden olevan täysin "minun kirjojani".)

(Ville Laamanen ja Raija Oranen)

Poliittisen historian tutkija Ville Laamanen haastatteli Agricola-lavalla kirjailija Raija Orasta. Pitkän kirjailijanuran tehnyt Oranen on kirjoittanut romaaneja lukuisista todellisista historian henkilöistä, ja tällä kertaa vuorossa on ollut suomalainen oopperatähti Aino Ackté. Näin sekä historian että oopperan rakastajana on sanomattakin selvää, että Orasen Ackté! (Teos) on ehdottomasti tämän syksyn lukulistallani. ♥

(Riikka Pulkkinen)

Riikka Pulkkisen uutta romaania on varmasti moni kiihkeästi odottanut, niin minäkin. Paras mahdollinen maailma (Otava) ehti ilmestyä juuri messukauden alla. Sitä on arvioitu jo muun muassa Savon Sanomissa - ja arvion mukaan kirja kuulostaa kiehtovalta: ristiriitaiselta, kypsältä ja jotenkin erilaiselta Pulkkiselta. Toivon saavani romaanin luettavakseni pian.

Pulkkisen haastattelusta suuntasin yläkertaan kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, jolta on juuri ilmestynyt sotapäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusvuosista kertova teos, Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (Siltala). Jukola-sali oli tupaten täynnä väkeä, enkä saanut istumapaikaltani takarivistä yhtään kunnon kuvaa kirjailijasta, mutta muuten nautin haastattelusta sitäkin enemmän. Keskisarja on paitsi huikean hyvä kirjailija, myös loistava puhuja ja esiintyjä, ja häntä voisi kuunnella vaikka kuinka kauan. Myös Hulttio on erittäin korkealla sekä syksyn ostos-, että lukulistallani. ♥

(Roman Schatz ja Terhi Rannela)

Yksi vuoden hienoimmista historiallisista romaaneista on ollut Terhi Rannelan Lina Heydrichista, eli pelätyn SS-kenraalin leskestä kertova romaani Frau (Karisto). Teos on kiinnostanut lukijoita paljon, ja Rannela kertoikin Roman Schatzin haastattelussa, että hänellä on sovittuna Frauhun liittyviä kirjatilaisuuksia pitkälle ensi vuoden puolelle saakka. Ihan mahtavaa, etenkin näin nykypäivänä, kun keväällä ilmestynyt kirja on usein seuraavana syksynä jo muka vanha ja "menneen talven lumia". Schatzin ja Rannelan hyväntuulinen jutustelu oli mainiota kuunneltavaa: vaikka romaanin aihe on sangen raskas ja ahdistava, jäi haastattelusta hyvä ja iloinen mieli. :)

(Anna Kortelainen)

Sunnuntai-iltapäivänä oli Anna Kortelaisen vuoro muuntautua haastattelijasta haastateltavaksi. Hän kertoi tapansa mukaan eloisasti ja äärettömän mukaansatempaavasti uutuusromaanistaan Siemen (Tammi), joka sijoittuu kesän 1942 Viipuriin. Kirja vaikuttaa haikeankauniilta ja yksinkertaisesti lumoavalta. Tämänkin haluan ehdottomasti lukea pian!

Oma messupäiväni oli hyvä päättää kyyneleet silmissä. :) Agricola-lavalle nousi iltapäivällä muuan uskomaton rouva hehkuvan punaisissa hiuksissaan: 89-vuotias (!) Aira Samulin. Sauli Miettinen on kirjoittanut ja toimittanut Samulinista muhkean elämäkerran, jolla on hyvin osuva nimi: Uskomaton Aira Samulin (WSOY). Aira kertoili kirjan kirjoittamisprosessista ja ylipäätään elämästään, ja iloisena pulppuavan naurunsa lomassa lausui niin viisaita ja painavia sanoja, ettei niitä voinut kuivin silmin kuunnella. Olen joskus vuosia sitten lukenut Samulinin itsensä kirjoittamat muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (WSOY) ja Auringonpimennys (WSOY), ja ollut niistä todella vaikuttunut. Tämä uusin Aira-kirjakin on pakko saada lukea. ♥

*****

Turun kirjamessuista jäi iloinen, onnellinen ja kivasti kupliva olo - sekä sellainen messu-/kirjanälkä, että haluaisin:
1) lukea heti kaikki maailman kirjat, ja
2) jatkaa Helsingin jättimäisille kirjamessuille vaikka saman tien. Onneksi Helsingin messuihin ei ole enää kuin reilut kolme viikkoa. Syksyn kohokohtaa odotellessa Turun messut olivat erinomainen alkulämmittely, ja muutenkin hyvin järjestetty, lämminhenkinen ja kaikin puolin mainio kirjatapahtuma.

(Pääsin kirjamessuille bloggaripassilla - messujärjestäjälle suuri kiitos! ♥)

Antti Tuuri: Pitelemättömät (Otava, 2015. 221 sivua.)

- Naisesta voi tulla miehen ystävä vain seuraavassa järjestyksessä: ensin tuttava, sitten rakastajatar, sitten ystävä, minä sanoin.
- Tšehov, Saara sanoi.
- Mistä tiesit, minä kysyin.
- Kuulin aikoinaan sinulta, Saara sanoi.
- Ennen vai jälkeen, Liina kysyi.
- Ennen vai jälkeen mitä, Saara kysyi.
- Ennen vai jälkeen kun teistä tuli hyvät ystävät, Liina sanoi.

Tarinan kertoja on keski-ikäinen kääntäjä ja kirjoittaja. Hän on vuokrannut tutkijavaimonsa kanssa talon Italiasta, Rooman lähistöllä sijaitsevasta Mazzano Romanon pikkukaupungista. Mies kääntää Goethen Värioppia ja Kaarina-vaimo jatkaa filosofi Martin Buberin tutkimista, josta on vuosien varrella muodostunut hänen elämäntyönsä. Lokakuinen Italia hehkuu lämpimänä, ilma on kirkas ja taivas azurinsininen, ja pariskunnan arkea määrittävät säntillinen ja kurinalainen työskentely sekä kahdenkeskinen rauha. Kunnes tulee puhelu: kaksi suomalaisnaista ilmoittaa tulevansa joksikin aikaa majailemaan pariskunnan luo.

Liina ja Saara ovat taiteilijoita, ja tuttuja kääntäjämiehen menneisyydestä: toinen on hänen entinen vaimonsa ja toinen vanha ystävä. Naisilla on keskenään muutakin yhteistä, sillä he ovat olleet naimisissa saman miehen, lakimies Järvikannaksen kanssa, joka taas on aivan pitelemätön mies. Itse asiassa naiset pakoilevat Järvikannasta Italiassakin, sillä hankalana ja likimain hulluna tunnettu mies on ilmoittanut olevansa matkalla Suomesta Roomaan ex-vaimojaan tapaamaan.

- Aviomies on tullut, minä sanoin.
- Kumman, Guido kysyi.
- Molempien, minä sanoin.

Antti Tuuri on yksi suosikkikirjailijoistani, jonka romaaneja lukiessa osaa yleensä odottaa saavansa tietynlaisen lukukokemuksen: vähäeleistä, lakonista tekstiä, joka usein sisältää kuivaakin kuivakampaa huumoria ja suuria asioita ja tunteita, joita ei kuitenkaan vyörytetä lukijan eteen vaan joita saa pikemminkin lukea rivien väleistä. Teksti on aina pohjalaisella tavalla jäyhää ja tyylikästä, ja useimmiten vakavaa tai vieläkin vakavampaa. Siksi Pitelemättömät onkin melkoinen yllätys, sillä se on aivan erilaista Tuuria - kirjan huumori on nimittäin paikoin aivan hulvatonta! Tekstistä löytyy kaikkea sitä, josta vanhan kunnon Tuurin tunnistaa, mutta lakonisuuden ja vähäeleisyyden rinnalla tekstistä huokuu suorastaan italialaishenkinen rento meininki.

Tarinan huumori kiertyy pitkälti Järvikannaksen hahmon ympärille. Mies on yksi erikoisimmista henkilöhahmoista pitkään aikaan, eikä hänessä siltikään ole mitään yliampuvaa. Röyhkeä, suorasanainen, itsekäs ja häijy Järvikannas on mies, jonka kaltaisia varmasti löytyy tosielämästä moniakin. Hahmo on rakennettu taiten, kuten vain taitava ammattilaiskirjailija osaa. Miehen edesottamuksista lukiessa kokee valtavaa myötähäpeää, ja silti samaan aikaan naurattaa. Myös Tuurin dialogi ihastuttaa: se on niukkaa, napakkaa ja oivaltavaa, ja juuri sellaisenaan tavattoman hymyilyttävää.

Herkullista on myös paljon matkustelleen Tuurin Italian ja italialaisuuden kuvaus. Mies ei paljoa maalaile, mutta silti kuva pienestä rinteeseen rakennetusta kaupungista tunnelmallisine pikkukujineen, vanhoinekaupunkeineen, perheravintoloineen ja sekatavarakauppoineen välittyy vahvana. Kirjan luettuani halusin vielä nähdä kuvan Mazzano Romanosta, enkä oikeastaan yllättynyt yhtään, kun kaupungin kuvaa googletellessani päädyin heti erään säätiön sivustolle, josta selvisi, että Antti Tuurikin on aikoinaan oleskellut Mazzano Romanossa kirjoittamassa romaania. Siltä se lukiessa tuntuikin, että mies kirjoittaa maisemista joita on omin silmin katsellut, ja kaduista joilla on itse kuljeskellut. Aika hurmaavaa - ja matkakuumetta kohottavaa.

Pitelemättömät on rento, hauska ja valoisa kirja, josta jää kivasti kuplivan hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tuurin hulvattomassa kyydissä ovat viihtyneet myös Anu, Arja, Jorma Melleri, Raija Hakala sekä Taina ja Tomi.

Hanna Weselius: Alma! (WSOY, 2016. 207 sivua.)

Minä ymmärrän sinua, minä tosiaan ymmärrän, Alma, Frau Mahler. Ei ole kivaa nyhjätä himassa ainoan henkiin jääneen lapsensa kanssa päivästä päivään ja rypistellä lakanoita. Rypistele, rypistele! Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! on omalaatuinen mosaiikki, kustantajansa oivallisesti rihmastomaiseksi kuvaama romaani. Sen juonta on vaikeaa kuvata, sillä selkeää ja yhtenäistä juonilinjaa ei varsinaisesti ole. Alma! pitää sisällään monia pienempiä tarinoita ja henkilöhahmoja; palasia, jotka tuntuvat aluksi olevan täysin toisistaan irrallisia. On kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino, joka elättää itsensä taiteilijana. On syrjäytynyt ja ilmeisen mielenterveysongelmainen mies, jonka sisar riisuutuu maksusta. On 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja muuan lakimies, itsenäinen ja itsevarma feministi, joka toimii heikompiensa pelastajana ja esitaistelijana. Tarinassa on tilaa myös pululle (!), alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle (Johanna Tukiainen, kukapa muu), sekä 234 nigerialaiselle koulutytölle, jotka aseistautuneet miehet ovat vieneet mukanaan yöhön. Ja sitten on vielä - tietenkin! - romaanille nimensä antava Alma, maailmankuulun itävaltalaissäveltäjän, Gustav Mahlerin, vaimo. Romaanin viimeiselle sivulle saavuttaessa kaikista näistä henkilöhahmoista ja tarinarihmastoista on kasvanut taidokas ja yhtenäinen kudelma, jossa jokainen irralliseltakin tuntuva palanen on löytänyt paikkansa.

Weseliuksen kieli on hämmästyttävää. Se on ilmaisuvoimaista, kekseliästä ja riemastuttavaa, ja ihastuttavan pakotonta - kuin vapaana virtaavaa vettä. Teksti menee ihon alle: kirjaa lukiessani kauniit kohdat saivat minut hieman pakahtumaan, välillä vähän naurattikin, mutta eniten teksti sai minut ihan puhtaasti ärsyyntymään. Miksikö? Mahlereiden vuoksi.

Alma!a leimaa vimmaisuus, eikä kirjailija sääli ketään: Gustav Mahlerkin saa oman osansa - hän on muun muassa epäkiinnostava aviomies ja Alman puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaava ukonkuvatus -, mutta kylmintä kyytiä Weselius antaa poloiselle Almalle, joka ei toteuta itseään ja jatka omaa lupaavaa säveltäjänuraansa, vaan järjestelee vain miehensä scherzoja ja allegroja. Naista tarkkailee pitkään anonyyminä säilyvä hahmo, joka puhuttelee omassa ajassaan elävää Almaa nykypäivästä käsin - ja säveltäjän vaimo saa totisesti kuulla kunniansa. Alma on happaneva leivonnainen, linnunpönttö päässä kulkeva sivistymätön nöyristelijä, strutsinsulkahattuinen ongelma, ja mistään mitään tietämätön puuterivippa. Puuterivippa! Ja ai niin, olin kiukuissani unohtaa lehmän!

Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä.
Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy.

Olin tuohtunut. Ajattelin että haloo, tässä puhutaan nyt 1900-luvun alun oman alansa suurmiehestä (joka sattuu olemaan suosikkisäveltäjäni, nyyh!), sekä hänen vaimostaan, joka on elänyt omalle ajalleen tyypillistä vaimon ja äidin elämää. Luin lisää, puhisin kiukkua ja ajattelin, että onhan se hyvä huudella nykyajasta sadan vuoden taakse menneisyyteen, moittia toista lehmämäisyydestä ja olla tietävinään paremmin. Samalla Weseliuksen verbaalinen ilotulitus alkoi naurattaakin, mutta koska olin niin kiukkuinen, jouduin nauramaan vähän itseltänikin salaa. Jatkoin lukemista, ja vähitellen aloin sulaa - ja lopulta jouduin myöntämään, että voimakas ärsytykseni oli hyvästä: se sai ymmärtämään, että tässä ollaan tekemisissä koko lailla raikkaan, pelottoman ja suorastaan nerokkaan tekstin kanssa. Hyvä kirja ravistelee ja herättää tunteita - ja sitä Alma! ainakin minun kohdallani todella teki.

Alma! on tehokas ja vakuuttava debyytti, joka henkilöhahmoihinsa peilaten tarkastelee naiseutta monelta kantilta, monessa ajassa ja jopa globaalissa mittakaavassa. Se pakottaa - pitkälti juuri Alman kautta - lukijan pohtimaan naisen rooleja ennen ja nyt, sekä naisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja sitä miten juuri se oikeuksien vaakakuppi on usein niin kovin köykäinen. Se kurkistaa hieman myös tyttöyteen, ja esittää kysymyksiä: Millainen on tulevaisuus? Mikä odottaa niitä, joiden iho tänä päivänä tuoksuu vielä maidolta ja omenoilta? Alma! alleviivaa sanomaansa ja muistuttaa, että naisten pitää yhä vain jaksaa taistella, jotta tyttärille maailma voisi vielä joskus olla sellainen, jossa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Usein alleviivaus häiritsee, mutta Alma!ssa se ei sitä tee, sillä Weselius puhuu niin tärkeää asiaa, ettei korostuskynän käyttö ole sille yhtään pahitteeksi.

Kirjan loppuun päästyäni tuntui siltä kuin olisin ajanut kuvitteellisen autoni pesukaistalle, ottanut mukavan asennon pesuharjojen alettua vyöryä autoni yli, mutta hetkeä myöhemmin yllätyksekseni huomannut kuskin puolen ikkunan jääneen auki. Alma! on yllätys, se on kylmä suihku, joka ei oikeastaan tunnu hyvältä, mutta joka jättää jälkeensä hieman uupuneen ja kuitenkin samalla ihanasti virkistyneen olotilan. Ja juuri siksi se on aivan poikkeuksellisen hieno - ja tärkeästä aiheesta kirjoitettu! - esikoinen.

Loppuun vielä yksi ehdottomista lempikatkelmistani - niistä hetkistä, jolloin olin pakahtua tekstin kauneuteen:

Kunpa olisi aika ennen meitä, hidas aika ennen ratikoita, siltoja, matkustajasatamia, peltihalleja, aika ennen ohuita jäitä, ja ihmiset isoissa takeissaan voisivat enemmästä tietämättöminä vaappua paksua jäätä pitkin kaupunginosasta toiseen parvina ja jonoina kuin pullasorsat. Jos pitäisi kävellä joka paikkaan, olisi enemmän yksityistä, syvää aikaa. Voisi vain kävellä, antaa hengityksen huuruta ja olla olematta yhteydessä keneenkään. Jää ja lumi, kylmiä ja hohtavia. Ja sitten jäällä voisi kohdata jonkun. Kaksi irtonaista pistettä törmäisivät valkoisessa hehkussa ja sulaisivat toisiinsa. Olisivat jo sulaneet heti toisensa nähdessään ja tietäisivät sen, mutta menisivät ensin johonkin kallioniemen puupaviljonkiin juomaan kaakaota.

Oih! ♥

Alma!sta muualla: Tuijata, Omppu, Maisku, Paula ja Helsingin Sanomat.

(Kirjankansikuvassani on melkein nolostuttavan osoittelevaa symboliikkaa, mutta halusin antaa Alma-paralle mahdollisuuden: kerrankin Gustav jää vaimonsa varjoon. :D )

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016. 403 sivua.)

Pabloa ei enää ole.

En voi ajatella meneväni joku päivä Pablon luokse, käväisemään.

Niinhän olen ajatellut kaikki nämä vuodet. Joka ainoa päivä.

En ole mennyt, en kertaakaan.

Mutta olisin voinut.

Nyt en voi.

En voi. En koskaan enää.

On aivan tavallinen marraskuinen maanantaiaamu, kun mies aamukahvia juodessaan huomaa lehdestä Pablon kuolinilmoituksen. Paavo Olavi Korhonen, siis Pablo, on vanha kaveri, hahmo menneisyydestä. Miehen elämä on vakaata ja täsmällistä, mittarissa kuutisenkymmentä elettyä vuotta, arvostettu asema asianajajana, edustuskodissa kaunis vaimo, alla hyrisee tyyris Audi. Pablon kuolema kuitenkin nyrjäyttää jotakin sijoiltaan, ja miehellä alkaa niin kova paini sielunsa kanssa, että ympäristökin jytisee. Hän tarkastelee elämäänsä: Parikymmentä vuotta nuorempaa vaimoaan Kristaa, jonka mielestä avioliitto on terminaalivaiheessa silloin kun yhteisistä ruokahetkistä luovutaan, kun kotona käytetään verkkareita tai aamutossuja, tai kun yhdyntää harrastetaan kerran viikossa. Avioliittoaan, joka kovasta yrittämisestä huolimatta tuntuu kuitenkin läähättävän hapen puutteesta. Minää, joka osaa määritellä laatuviinejä arkea avartavilla termeillä, joka nauttii aterioista hienosti disainatuissa paikoissa, pelaa arki-iltaisin tennistä, ja jonka suonissa kohisee veri ja erektio on terästä. Pablo on kuollut, mutta mies itse on vahvasti elossa. Vai onko sittenkään?

Marraskuisesta maanantaista alkaa piinaviikko, jonka aikana miehen elämä alkaa vähitellen suistua raiteiltaan. Pablon kuolema ja etenkin hänen poikansa ilmestyminen miehen toimistoon pesänjakoasioiden merkeissä panee liikkeelle arvaamattomat massat: miehen mieleen vyöryy joukko nuoruusmuistoja - sekavia kuvia Firenzen Uffizin galleriassa nuoruudelle jätetyistä jäähyväisistä, klarinetilla kömpelösti tavoitellusta Bachista, sekä vaahtoavista kiharoista täynnä loputonta lupausta. Miehen aiemmin niin selkeästi jäsennellyt ajatukset alkavat säntäillä irrallaan kuin karanneet koirat, ja mieleen pulpahtelevien kuvien mukana nousee jotakin mustaa ja lamauttavaa. Salaisuuksia, tummia ja harmahtavia, jotka ovat joskus nousseet siivilleen ja kadonneet jälkiä jättämättä. Paitsi etteivät sittenkään. Mikä on totta ja todellista? Miten raskas taakka on elämänmittainen syyllisyys? Voiko ihminen elää tekemättä tiliä menneisyytensä kanssa?

Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.

Pirkko Saisio on yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani, ja Mies, ja hänen asiansa on se teos, jota olen kaikista syksyn kirjoista eniten odottanut. Odottaminen kannatti: romaani on kertakaikkisen nerokas ja herkullinen. Yksinkertaisesti todella hieno, kuten Levoton lukija -blogin Kirsikin toteaa.

Saision teksti on ilmavaa, kevyesti hengittävää ja vetävää, ja toisaalta samanaikaisesti merkityksistä lyijynpainavaa. Hänen sujuvaa monologia pala palalta rakentavat lauseensa ovat paljonpuhuvia, fragmentaarinen kerronta on lähes huimaavan älykästä ja tarkkanäköistä, ja silti jotenkin hyvin maanläheistä ja pientä ihmistä ymmärtävää. Teksti on näennäisen helppo- ja nopealukuista - sivuja on pakko kääntää, lukemista ei malta keskeyttää, vaikka pitäisi syödä, nukkua, lähteä töihin. Lukemisen jälkeen mielen valtaavat riemastus ja hämmennys.

Tuntuu hyvältä.
Niin muuten tuntuu.

Miehen, ja hänen asiansa parissa tulee useaan otteeseen hyvällä tavalla mieleen, että kirjailija Saision sukulaissielu on kirjailija Hotakainen - kummankin kerronnassa on samansävyistä pirullisen älykästä huumoria, ja kummallakin on vahvaakin vahvempi ja juuri sellaisena tunnistettava oma äänensä. Tämä rinnastus herättää myös tajuamaan, miten uskomaton kyky Saisiolla on kirjoittaa hyvin sukupuolineutraalia tekstiä. Tämä uutuusromaanikin voisi olla aivan yhtä lailla naisen kuin miehen kirjoittama.

Kuolema, syyllisyys ja sovitus luovat romaanille sen vakavavireisen kivijalan. Sen päälle Saisio rakentaa tarinansa kuin talon, jonka seinät horjuvat, koska lukija ei voi tietää kannattaako talon isäntään, eli kuusikymppiseen, päänsä sisällä jatkuvaa monologia käyvään asianajajaan luottaa. Talon päällä marraskuu makaa kuin turvonnut kinnas. Teemoistaan, marraskuisesta maisemastaan ja kantta myöten masentavasta harmaudestaan huolimatta kokonaisuus ei ole raskas, vaan päinvastoin: Saisio ujuttaa tekstiin miltei salakavalaa hilpeyttä, joka tekee kirjasta vastustamattoman - sellaisen, joka menee lukijan päähän kuin häkä.

Ja niin - Saision tapa analysoida pari- ja ihmissuhteita sekä niissä vallitsevia sukupuolirooleja on tarkkanäköisyydessään riemastuttavaa. Nainen ei usko puhetta, mutta puhumiseen nainen uskoo. Mies vaikenee, myötäilee ja tasapainottelee, antaa siimaa sen verran, että saa pidettyä naisensa tyytyväisenä. Myös yksinäisyyden pohdinta on koskettavaa: kun kertojamies tarkastelee itse yksinäisyytensä valinneen ja toisaalta yksinäisyyteen vastoin tahtoaan pudonneen ihmisen rauhattomuuden ja levollisuuden välillä lepattelevia mieliä, jotain sisälläni liikahtaa. Mies, ja hänen asiansa on lopulta hyvin humaani teos, ihmismielestä, kaiken katoavaisuudesta ja mielenrauhan tuovasta sovituksesta piirretty taidokas kuva.

Lapsellinen tunne.
Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Ei kukaan ketään ymmärrä.
Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha.
Ihan hirveän liikuttava.

Noudatamme uskonnollisia riittejä, jotkut noudattavat.
Kirjoitamme filosofiaa, luemme sitä ja keskustelemme.
Keskustelemme loputtomiin.

Katsomme näytelmiä ja luemme kirjoja.
Keskustelemme.
Kirjoitamme väitöskirjoja.
Niitä emme lue.
Mutta keskustelemme niistä. Väittelemme.

Sävellämme oopperoita ja katsomme niitä, kuuntelemme passioita, sinfonioita, oratorioita, mitä niitä on.
Iskelmiä.
Keskustelemme.

Maalaamme tauluja ja tuijotamme niitä.
Näemme mitä näemme, emme paljon mitään. Mutta keskustelemme.

Emme ymmärrä.
Mutta keskustelemme.

Emme ymmärrä, että katoamme täältä ennen pitkää. Pian.
Ja ne jotka tulevat meidän jälkeemme, katoavat. Pian.

*****

Memento mori.

Muista kuolevasi.
Muista, että olet kuolevainen.

HelMet-lukuhaaste 2016: 5 - Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

Tyypillinen perjantai-ilta. Pukeudun mekkoon ja lempikorkkareihini, laitan vähän huulipunaa. Tapaan ystäväni teekupillisen äärellä, vaihdamme kuulumiset. Siirrymme Tampere-talolle, etsiydymme kausikorttipaikoillemme eturivin tuntumaan, harmaapäiset vierustoverimme nousevat seisomaan päästäen meidät ohitseen, sillä saavumme paikoillemme aina vasta heidän jälkeensä. Sinfoniaorkesteri astelee lavalle mustissaan. Aina hyväntuuliset kontrabasistit hymyilevät, tutuksi käynyt alttoviulisti ottaa keskittyneen ilmeen, orkesteri virittää soittimensa konserttimestarin johdolla. Enää puuttuu kapellimestari, kohta kuunnellaan klassista.

Hetkinen. Kelataanpas takaisin.

Perjantai-ilta, check. Mekko, korkkarit ja huulipuna, check. Tampere-talo, check.
Mutta siihen loppuukin tuttu ja turvallinen. Olen elämäni ensimmäisessä rap-konsertissa - minä, joka en ikinä koskaan milloinkaan kuuntele räppiä tai hiphoppia, ja jonka hiphop-sivistys rajoittuu siihen, että tiedän että on olemassa Cheek ja Elastinen, ja sitten tämä Paperi T. On niitä varmaan muitakin. On aika vaihtaa Šostakovitš yhden illan ajaksi konemusiikkiin ja helsinkiläiseen ruuhkatukkaiseen rap-muusikkoon, ja nämä ovat luonnollisesti keski-ikäisen täti-ihmisen elämässä senkaltaisia hetkiä, jolloin ollaan vähän jännän äärellä.

Paperi T:ltä on hiljattain julkaistu esikoisrunoteos post-alfa (Kosmos, 2016) - ja se on muuten jo nyt ylivoimaisesti kuluvan vuoden myydyin runokirja! Alfan pelko -nimeä kantava illan konsertti oli samansisältöinen setti, kuin mitä edellisiltana oli nähty Helsingin Kulttuuritalolla. Kulttuuritalon keikka toimi samalla runokirjan julkkareina, kun taas Tampere-talolla vietettiin ikään kuin hautajaisia: Paperi T:n Emma- ja Teosto-palkitun esikoissooloalbumin, Malarian pelon, parivuotinen kiertue päättyi nyt Tampereelle. Reilun tunnin mittainen konsertti koostui albumin rap-biiseistä, sekä post-alfan runoista, joita artisti lausui konemusiikin taustoittamana.

Runojen aikaisen taustamusiikin koinkin omalta osaltani illan ainoaksi miinukseksi, sillä etenkin konsertin alkupuoliskolla musiikki oli niin kovalla, että ainakin minun tekstejä ennestään tuntemattomana oli paikoin vaikeaa saada sanoista selvää musiikin peittäessä ne alleen. Huomasin tämän harmittavan jo siksikin, että Paperi T:n runot osoittautuivat niin kiehtoviksi, että olisin mieluusti kuullut kaiken. Sekä biisien että runojen kuvasto koostuu mm. alkoholinhuuruisista bileistä, darra-aamuista, boheemielämästä, elämäntuskasta, eksistentiaalisista kysymyksistä, rakkaudenkaipuusta ja ajatuksista, jotka käsittelevät kuolemaa. Lopulta siis melko tuttuja ikuisuusaiheita - ja tätä pohdimmekin ystäväni Jaanan kanssa hänen käsitellessään blogissaan pari päivää sitten Mikko Aaltosen Cheekistä kertovaa kirjaa JHT - Musta lammas (Otava, 2016) (ja siteeraan nyt itseäni): Sanataide, ilmaisu ja kieli muuttuvat ajan myötä, mutta ihminen on aina pohjimmiltaan sama, samoja aiheita mielessään ja teksteissään käsittelevä. Jos Eino Leino olisi tässä ajassa parikymppinen taiteilijanalku, olisi hän varmasti juuri menestyvä Suomi-hiphop -artisti.

en pelkää hirviötä sängyn alla
pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni
käyttää nimeäni
puhuu suullani

Älykköräppäriksi tituleeratun Paperi T:n tekstit sisältävät myös runsaasti viittauksia kirjallisuuteen, filosofiaan ja populaarikulttuuriin, ja miltei hihkuin innosta bongaillessani lyriikoista vaikkapa Henry Milleriä, Saarikoskea ja Melleriä, Eppu Normaalia tai Dave Lindholmia. Etenkin tämä seuraava katkelma herkisti tällaisen jo 90-luvun alussa Daven teksteistä lumoutuneen vanhan runotytön mielen:

kun hyväksyt, ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään
yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote
voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua

Konsertti oli lopulta innostava ja hyvin toimiva kokonaisuus. Paperi T on esiintyjänä hurmaavan itsevarma ja karismaattinen, ja näin räppiin tottumattomana en lakannut ihastelemasta hänen selkeää artikulaatiotaan ja virheetöntä ulosantiaan - artistin sanat tai pasmat eivät menneet sekaisin missään vaiheessa, joka on ammattitaitoa, totta kai. Sekä runot että lyriikat olivat kiehtova sekoitus maskuliinisuutta, hätkähdyttäviä kielikuvia ja herkkyyttä. Tykkäsin, paljon! Myös illan valosuunnittelu ja lavaa taustoittavat videot olivat varsin onnistuneita. Ja se ruuhkatukka - oi kyllä, kiitos! (No onhan se ihan hullun söpö mies - kuin nuori pitkätukkainen Mikko Kuustonen silloin joskus yhdeksänkymmentäjotain!)

Menetetyn Suomi-rap -neitsyyteni ja tämän ehdottoman positiivisen konserttikokemuksen myötä aion ilman muuta hankkia käsiini Paperi T:n runoteoksen post-alfa. Tässä vaiheessa linkkaan kiinnostuneet Tiian & Tommin blogiin, jossa teos on jo ehditty arvioida.

Paperi T, Alfan pelko
Tampere-talon iso sali, 21.10.2016
Kesto n. 1 tunti 15 minuuttia
Pääsin konserttiin Tampere-talon kutsuvieraslipulla - iso kiitos!

***

(Kotiin päästyäni tunsin itseni virkistyneeksi ja kuuntelin jopa Spotifysta vähän lisää Paperi T:tä. Virkistymisen lisäksi tapahtui myös ilmeisesti jonkinasteista villiintymistä, sillä huomasin että mieleni teki siideriä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Löysin jääkaapin uumenista sopivasti tölkillisen hyvää irkkusiideriä - mutta siinä oli parasta ennen -päiväys mennyt helmikuussa 2015. Huokaisin, pistin teeveden kiehumaan ja päätin iltani tuttuun ja turvalliseen Šostakovitšiin. Mutta kyllä: se omalta mukavuusalueeltaan poistuminen tekee ehdottomasti hyvää. Suosittelen kokeilemaan!)

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Viita 1949 25.10.2016

Käsikirjoitus: Heikki Salo

Ohjaus: Sirkku Peltola

Laulujen sanoitukset: Lauri Viita ja Heikki Salo

Musiikin sävellys ja johto: Eeva Kontu

Musiikin sovitus: Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors

Kantaesitys TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 25.10.2016

Kesto n. 3 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen)

Koreografia Virve Varjos, lavastus Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Jaana Aro, valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Kalle Nytorp, kampaukset ja maskit Pia Kähkönen, tuottaja Heidi Kollanus, apulaistuottaja Elise Richt

Rooleissa: Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela, Eriikka Väliahde, Santeri Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Laura Hänninen

Nykyhetkessä eletään vuotta 1949. Lauri Viita (Tommi Raitolehto) on saavuttanut mainetta ja menestystä esikoisrunoteoksellaan Betonimylläri. Miehen ensimmäinen avioliitto hänen kahden lapsensa äidin, Kerttu Solinin (Suvi-Sini Peltola), kanssa on päättynyt eroon, ja hän on jo uusissa naimisissa runoilijatar Aila Meriluodon (Laura Hänninen) kanssa.

Nyt Viita palaa junalla Helsingistä käytyään keskustelemassa saturunoelmansa Kukunor käsikirjoituksesta kustantajan kanssa. Reissu on tuottanut pettymyksen ja runoilija palaa Tampereelle tyhjin käsin, vailla kustannussopimusta. Miehen mieli on matalalla ja hän miettii, pitäisikö lopettaa kirjoittaminen ja aloittaa alusta. Palata kirvesmiehen työhön ja rakkaan Kertun luo. Palata kotiin, Pispalaan. Näihin mietteisiin on kuitenkin muillakin ihmisillä sanansa sanottavana.

Runous on keskimäärin paskaa. Mutta Viiran Laten runot me osataan ulkoo kaikki. Ne ei oo paskaa.

Muistoissa, unissa ja mielikuvituksessa Viita palaa menneisyyteen: Omaan lapsuuteensa, Suomen sisällissotaan, joka on jättänyt veriset jälkensä perheeseen ja koko Pispalaan. Nuoruusvuosiin, ensirakkauteen Kertun kanssa. Viidan tarinaa kertovat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahari (Jari Ahola), runoilijan itsensä luomat peikkohahmot.

(Kuvassa Jari Ahola ja Petra Ahola. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Petra Ahola, Eriikka Väliahde, Laura Hänninen, Jari Ahola ja Jyrki Mänttäri. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Sanonpahan vain, että huh! Viita 1949:n ensi-ilta on takana, ja tunnen olevani tämän blogitekstin kanssa mahdottoman tehtävän edessä. Olen syvästi vaikuttunut ja vielä tunteja esityksen jälkeen jotenkin ihan sekaisin - haluaisin sanoa niin paljon, ja silti tuntuu ettei ole sanoja, on vain pelkkää syvää hiljaisuutta. Tältä tuntuu, kun taide kouraisee syvältä ja jättää jäljen - eikä mitään pientä hipaisua, vaan enemmänkin sellaisen kuin olisi isketty moukarilla.

Tiesin ja uskalsin odottaa hyvää, sillä jos näytelmää ovat tekemässä Heikki Salo (Suomen paras lauluntekijä ja sanoittaja), Sirkku Peltola (rautainen ja palkittu teatteriammattilainen) ja Eeva Kontu (muusikko, kapellimestari, ja nyt myös säveltäjä Herran armosta), en tiedä mitä olisi pitänyt tapahtua että noin timanttisella porukalla olisi saanut tämän produktion ryssittyä. Mutta silti näytelmä pääsi yllättämään. En muista viime vuosilta kuin yhden toisen musiikkinäytelmän, jossa kaikki on näin kertakaikkisen napakasti kohdallaan, ja se on Pirkko Saision SLAVA! Kunnia Kansallisteatterissa 2015.

Huoh, en edes tiedä mistä aloittaa...

No, vaikka siitä, että Heikki Salon käsikirjoitus on aivan huikean hyvä! Näin toistaiseksi vain Viidan runoja lukeneena minun oli vaikeaa erottaa milloin teksti oli Viidan, milloin Salon kynästä, niin saumattomasti ne liukuivat limittäin. Kielessä on ilahduttavaa leikkisyyttä ja notkeutta, ja peikkohahmojen riimittely voisi olla suoraan Betonimyllärin sivuilta. Viidan tekstejä paremmin tunteva ystäväni ilahtui siitä, miten paljon miehen runoja ja esimerkiksi Moreenin sisältöä käsikirjoitukseen on ujutettu, ja miten luontevasti kaikki sulautuu yhteen. Sama pätee myös tapahtumiin: teksti on fragmentaarista, muistoja ja muistikuvia, autenttisia kirjeitä, faktaa ja fiktiota, reaalimaailmaa ja mielikuvitusta, joiden raja on häilyvä. Ja silti kaikesta syntyy napakka ja täydellisen muotoiseksi hiottu kokonaisuus.

Myös Salon draamantaju on erinomainen: ensimmäisessä näytöksessä hän kuljettaa katsojan läpi sisällissodan ja sellaisten tunnetilojen, että sydän on särkyä palasiksi, mutta siirtymä syvistä vesistä matalampiin tulee juuri oikealla hetkellä, ja väliajalle lähdettäessä olo on vain mukavasti kupliva, eikä kahvitauko mene itkua tyrskiessä. Tästä tietenkin kiitos yhtä lailla Sirkku Peltolalle - näytelmän ohjaus on kertakaikkisen komeaa työtä. Ja se musiikki, voi luoja! Eeva Kontu on säveltänyt Viidan ja Salon teksteihin niin uskomattoman upeat musiikit, että katsomossa oli melkein vaikeaa kestää. Kontun orkesteri soitti kuin unelma, ja aivan erityisesti rakastuin lukuisiin ihaniin sello-osioihin. Heikki Salo on todennut, että "Viita oli aika rokkari äijä, suurisuinen ja leso jätkä", ja näytelmän musiikeissa on juuri sopivassa suhteessa rockia, intohimoa, herkkyyttä ja haikeutta.

Huikealta tuntui myös se, että Salon käsikirjoitus on selvästi tehty paitsi pieteetillä, intohimolla ja Viidan teksteihin ja ajatusmaailmaan niiden syvimpiä syövereitä myöten uppoutuen, myös edesmennyttä (ja tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa viettävää) kirjailijaa suuresti kunnioittaen. Kammoan semmoista ajatusmaailmaa, että ihminen on yhtä kuin sairautensa, mutta ikävä kyllä sentyyppiseen ajatteluun törmää usein, niin tosielämässä kuin taiteessakin. Mutta ei Eino Salmelaisen lavalla tämän produktion puitteissa, sillä Salo ei mässäile Viidan psykiatrisella tilalla, tai tee siitä numeroa. Äänen saa persoonallinen, lahjakas ja karismaattinen kirjailija - ei mielenterveysongelmista kärsivä alkoholisti.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Entäs näyttelijät sitten? Huikeaa työtä, ihan jokaikiseltä! Tommi Raitolehto ei vain esitä Viitaa, vaan on hän - niin vahva, karismaattinen ja läsnäoleva. Lisäksi aivan erityisesti sykähdyttivät Suvi-Sini Peltola ja Eriikka Väliahde (joista kummastakin on viime vuosina tullut suursuosikkini!), kummaltakin nähtiin aivan uskomattoman upeaa tulkintaa, eläytymistä ja heittäytymistä, sekä kuultiin todella vahvaa ja kaunista laulua. Raitolehdon ja Peltolan kemiat olivat kohdallaan - ja se on katsojan kannalta aina kutkuttavan ihana asia. Myös kaikki joukkokohtaukset tanssikoreografioineen olivat mahtavaa seurattavaa.

Lavastus ja valaistus olivat upeat, ja taustan videot ja valokuvat niin vaikuttavia, että välillä jo pelkkä taustakuva riitti nostattamaan palan kurkkuun. Myös loppukohtauksen toteutus oli miltei itkettävän hieno - kun Viidan käsinkirjoitettu teksti virtasi näyttämöllä, näyttelijät lauloivat miehen ehkä tunnetuinta runoa, Alfhildia, ja Raitolehto-Viita istui lavan edustalla pitäen tiivistä katsekontaktia yleisöön, tuntui kuin Lauri Viita itse olisi ollut siinä hetkessä hengessään läsnä.

Kun esitys loppui ja katsomon valot syttyivät, tuntui suorastaan julmalta pilalta keräillä penkistä itsensä ja omaisuutensa, ja siirtyä ulos lokakuiseen mustaan koleuteen, joka imeytyy luihin ja ytimiin, kun joka solullani olisin vain halunnut jäädä kellumaan teatterin lämpöön, maagiseen tunnelmaan ja siihen kaikkeen, jonka juuri olin saanut kokea. Oikeastaan olisin halunnut ottaa kaukosäätimen, kelata esityksen alkuun ja katsoa sen heti uudestaan. Kotona avasin heti netin, ja melkein itkin ilosta, kun totesin, että näytelmä jatkaa ohjelmistossa toukokuun loppuun asti. Itseni tuntien löydän itseni katsomosta vielä ainakin kerran, pari. Ja samaa kehoittaisin muillekin yhtään teatterista kiinnostuneille, sillä on sulaa hulluutta jättää Viita 1949 kokematta. Tässä on nimittäin vuoden teatteritapaus, ehdottomasti!

(Kuvassa Laura Hänninen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Tommi Raitolehto, Jari Leppänen ja Santeri Mäntylä. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Viita 1949:n Tampereen Työväen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

(Kuvassa Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka 26.10.2016
Käsikirjoitus: Juha Jokela
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 8.9.2016
Kesto n. 2 tuntia 40 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, videosuunnittelu Joonas Tikkanen, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Kuusikymppiset Heimo (Heikki Kinnunen & nuorena Heimona Antti Tiensuu) ja Virpi Harju (Ritva Jalonen & nuorena Virpinä Pia Piltz) viettävät leppoisia eläkepäiviään Normandian auringossa. Aiemmin diplomi-insinöörinä ja opettajana työskennelleen pariskunnan päivät täyttyvät hyvästä viinistä, puutarhanhoidosta ja shakinpeluusta - kunnes Heimolle tulee mieleen ajatus: hän haluaa palata kotimaahan ja hankkia elämäänsä vielä yhden merkityksellisen projektin, sillä Suomi pitää auttaa uuteen nousuun. Virpi vastustaa ajatusta, mutta siitä huolimatta paluumuutto Pohjolaan on edessä.

Suomessa odottavat pariskunnan lapset; tytär Jonna (Elisa Piispanen) ja tämän nelikymppisiään viettävä isoveli Jarno (Risto Korhonen), jonka vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa parille kolmatta lasta. Heimo tapaa myös vanhan ystävänsä Kalen (Jukka Leisti) ja tämän Anja-vaimon (Kirsimarja Järvinen) pitkästä aikaa. Sopiva ja kiinnostava projektikin tuntuu löytyvän, kun Jarnon kaveri Marko (Arttu Ratinen) esittelee Heimolle ydinvoimalaprojektia, jossa hän itse työskentelee.

Vanhempien paluun kunniaksi järjestetään juhlaillallinen perheen ja ystävien kesken. Alun juhlava ja miellyttävähkö tunnelma muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun juhlaväki alkaa pitää puheita, ja pinnan alla kyteneet jännitteet alkavat purkautua. Yhdellä jos toisellakin on painavaa sanottavaa.

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Ritva Jalonen, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka on saanut hurjasti kehuja ensi-illastaan lähtien, ja minäkin astelin Tampereen Teatterin päänäyttämön katsomoon mieli odotuksia pursuillen. Olin lukenut ennakkoon pelkästään näytelmän juonikuvauksen, muut odotukseni syntyivät lähinnä työryhmästä. Kun näyttelijäjoukosta löytyy kolmikko Kinnunen - Korhonen - Leisti ja siihen päälle vielä Kummeli-komediennet Jalonen ja Turunen, ajattelin että näytelmä lie draamaa höystettynä runsaalla huumorilla. Patriarkka osoittautui kuitenkin ihan toisenlaiseksi, ja se veti maton altani useampaankin otteeseen. Koskettavan herkän pojan roolin tehnyt Risto Korhonen sai naurun sijasta silmäni kostumaan, Mari Turunen olikin tiukka ja suorasanainen älykköfeministi ja Ritva Jalosen äidin rooli veti hyvin vakavaksi ja mietteliääksi. Heikki Kinnusen Heimo oli etenkin toisella puoliajalla aivan sydäntäsärkevän surullinen hahmo. Onneksi sentään Jukka Leisti näytteli roolissa, jonka tyyppisissä olen useimmiten tottunut hänet näkemään - hassua, mutta vanheneva, häijy ja irstas ukonkuvatus sai minut tuntemaan oloni tutuksi ja turvalliseksi. Jotain on vielä ennallaan, tämä palanen teatterimaailmassa paikoillaan. :)

Juha Jokelan teksti käy läpi monia suuria ja merkityksellisiä teemoja. Se pureutuu sukupolvien ja -puolten välisiin ristiriitoihin, tarkastelee vanhemmuutta, vanhemman ja lapsen ja toisaalta puolisoiden välistä rakkautta, perhedynamiikkaa, ystävyyttä ja avioliittoa. Se saa katsojan pohtimaan itseään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, miettimään mikä on liiallista itsekkyyttä, milloin taas ihminen antaa liikaa periksi. Puhumattomuus ja toisen ohi puhuminen näkyvät monessa. Patriarkka antaa myös kasvot pelolle, joka tekee ihmisen sokeaksi lähimmäisensä tarpeille - ihan kuin ne asiat, joita ei näe, eivät olisi olemassa. Teksti on kokonaisuutena puhutteleva ja koskettava, ja se antaa katsojalle kotiläksyksi paljon ajatustyötä ja henkistä pureskeltavaa.

Jokelan käsikirjoitus on ainakin näin maallikon silmissä myös tekstillisesti todella vaativa ja haastava. Se sisältää pitkiä ja hankalia dialogeja ja monologeja, joissa on myös sisällöllisesti paljon tiukkaa asiaa; esimerkiksi politiikkaan, sähköntuotantoon ja ydinvoimalamaailmaan liittyvää jargonia ja terminologiaa. Ajattelisin siis, että teksti vaatii näyttelijöiltä paljon.

Patriarkka olikin kokonaisuutena vakuuttava. Näyttelijäntyöhän oli toki aivan timanttista, ja jokainen näyttelijä loisti vuorollaan. Sitä keventävää huumoriakin löytyi, hauskimpina yksityiskohtina mieleeni jäivät alkupuoliskon hulvaton Skype-puhelu Ranskasta Suomeen, sekä Kirsimarja Järvisen rooli, jossa hän pääsi loistamaan erinomaisen rytmiikan ja ajoituksen tajun omaavana komediennena. Vaikuttavia kohtauksia oli useita: esimerkiksi äidin ja pojan keskustelu sairaalavuoteen äärellä oli riipaisevan koskettava, koko pitkä illalliskohtaus dialogeineen herkullinen, ja sekä Petran ja Jarnon synnytyskohtaus, että Virpin ja Heimon loppukohtaus omalla tavallaan unohtumattomia. Ohjaus oli taidokas ja näyttelijäntyötä kunnioittava: pidin paljon esimerkiksi siitä, miten lavalla oli samanaikaisesti läsnä ikään kuin monia eri paikkoja, tilanteita ja keskusteluja, mutta valaistuksella ja napakalla rytmityksellä osoitettiin kulloinkin elettävä tilanne.

(Kuvassa Mari Turunen, Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Palaan vielä yhteen näyttelijään: Heikki Kinnunen on niin ikoninen hahmo, että häntä katsellessaan lumoutuu täysin. Ei tajua enää katselevansa näyttelijää, vaan Kinnunen on jollain kummallisella tavalla kaiken sellaisen yläpuolella - hän vain hyvin yksinkertaisesti on juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä esittää. Hänen Heimossaan on lämpöä ja syvyyttä, ja samalla niin tunnistettavaa ikäpolvensa suomalaisen miehen juroutta, ettei tuosta enää aidommaksi pääse. Heimoon kiintyy ja hänelle toivoo hyvää. Heimo on mikä on, mutta silti häntä on pakko vähän rakastaa.

Patriarkka ei takuulla tyhjene kertanäkemällä, mutta minun mieleeni se jätti hienoisen - tosin terveen ja varmasti hyvää tekevän - ahdistuksen. Siinä missä edellispäivänä näkemäni Viita 1949 saa minut haaveilemaan kymppikortista kyseisen näytelmän esityksiin ja miltei muuttamisesta makuupussin kanssa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön lämpiöön, tuntuu että Patriarkan kanssa tämä oli tässä. Jää hyvästi, rakas Heimo Harju. Vietin Sinun ja perheesi kanssa hienon illan, ja lupaan etten unohda Sinua, mutta nyt minun on aika jatkaa matkaa. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, monia shakkimatteja, maukkaita vanukkaita ja muita pehmeitä jälkiruokia, sekä ennen kaikkea onnellisia päiviä rakkaimpiesi kanssa. Olet ne takuulla ansainnut. ♥

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Jukka Leisti, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Patriarkan Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos! Myös näytelmän kanssani nähnyt ystäväni Kaisa kirjoitti näytelmästä täällä.

Katja Kettu: Hitsaaja (WSOY, 2012. 1. painos 2008. 348 sivua.)

Ja siinä pirtissä seisoessaan ja katsoessaan ulkona tallattua maisemaa, alkaa laskea päiviä lintujen muutosta ensimmäisiin pakkasiin ja nyt ensilumeen, kalenteri seinällä näyttää pysyvästi vuotta -75, silmät harovat maisemaa ja lunta ja hiljaisuutta, ja samalla ymmärtää että se, mitä ei ole halunnut aiemmin ajatella eikä laskea, se on totta. Veli on ollut poissa kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, ja mielen on aikaa sitten täyttänyt kaamea aavistus. Että nytkö sille on käynyt niin kuin vanha kansa aikaa sitten on ennustanut.

On syyskuinen myrsky-yö vuonna 1994. Matkustaja-alus Estonia on uponnut Suomenlahden pohjaan, ja sen mukana syvyyksiin on vajonnut liki tuhat ihmisuhria. Onnettomuuden vaikutukset tuntuvat yhtä lailla helsinkiläisellä telakalla kuin kaukana Lapin kairoilla saakka.

Helsingissä vaatimatonta elämäänsä yrittää elää Niila Kamsu, junantuoma pohjoisesta, joka on parikymmentä vuotta aiemmin jättänyt taakseen punahiuksisen naisen ja koko siihenastisen elämänsä. Mies on sielultaan runoilija, mutta tekstit eivät perhettä elätä. Siksi on pakko käydä työssä telakalla, hitsata varmoin käsin tasaista saumaa ja yrittää löytää hitsin kirkkaasta valokaaresta runollinen ulottuvuus. Kun Estonia uppoaa, menee koko elämä sekaisin. Vaimon sisaren perhe on ollut laivassa, kotona alkavat entistäkin koleammat ajat, ja työpaikalla kohdalle osuvat lomautus ja pakollinen hitsauskurssi. Menneisyyskin muistuttaa itsestään joka käänteessä, ja mielessä pyörii rikkinäisen levyn lailla sama ralli: Oli pakko lähteä. Jotain vikaa tavarassa. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että miehen on pakko lähteä takaisin pohjoiseen, sen naisen luo, joka yli kaksikymmentä vuotta aiemmin jäi odottamaan.

Inarissakin tuntuvat Estonian murheelliset pärskeet. Mirka Autin kaksoisveli on kadonnut, ja herää epäilys, että mies on toteuttanut uhkauksensa, lähtenyt etelään ja saanut laivalta työtä. Veljen katoaminen nostattaa Mirkassa vihan: veli on poissa ja joku on siitä vastuussa. Tarvitaan sovitus, kosto ja rangaistus - ja on Mirkan tehtävä asettua Jumalan ruoskan rooliin. Mirkan ja Niilan tiet kohtaavat vääjäämättömästi, mutta oikeastaan kaikki on alkanut jo kauan sitten.

Katja Kettu nousi suosikikseni kertaheitolla luettuani Kätilön pian viisi vuotta sitten. Rakastuin kirjan vimmaisella tavalla aistivoimaiseen ilmaisuun ja upeaan kieleen, ja ihailuni vain kasvoi naisen seuraavan teoksen, Yöperhosen, myötä. Ketun seuraavaa romaania odotellessa halusin lukea hänen vanhempaa tuotantoaan, ja myös tämä Hitsaaja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi.

Hitsaajassa Estonian uppoaminen ei ole varsinaisesti itse aihe, vaan tapahtumat liikkeelle sysäävä voima. Tarina etenee neljän ihmisen kertomana: Niilan ja Mirkan lisäksi syksyn 1994 tapahtumia tarkastellaan myös Niilan Kaisu-vaimon sekä inarilaisen poliisimiehen, vanhemman konstaapeli Someron näkökulmasta. Jokaisella henkilöllä on hyvin tunnistettava oma äänensä ja tapansa kertoa. Niilan osuudet vaativat pisimpään totuttelua: mies ikään kuin etäännyttää itsensä ja katselee itseään ulkopuolelta - kerronta kulkee omituisessa passiivissa, vaikka hän selvästi puhuu itsestään. Mirkan kieli sen sijaan on rikkainta, eläväisintä ja vimmaisinta. Hänen suullaan kerrotuista osioista nautin selvästi eniten. Kaisun ja poliisimies Someron tekstit kuvastavat hyvin heidän olemuksiaan: Kaisun teksti on hyvin tavanomaista ja helposti unohtuvaa - kuin nainen itsekin, Someron lapinmurteinen ilmaisu taas luo kuvan asiallisuuteen pyrkivästä ammattinsa edustajasta, jäyhästä ja jämystä lapinmiehestä.

Parasta tässäkin Ketun kirjassa on paitsi ihmisluonnon, myös Lapin luonnon kuvaus. Talveen valmistautuva maisema on karulla tavalla hyvin kaunis: Kaamos roikkuu matalalla, raskaana päälaella, mutta ensilumi luo maisemaan valjua valoaan. Pohjoisen syksyinen, pakkasia edeltävä valo on muutenkin aivan omanlaistaan, se näkyy taivaanrannassa paksuna ja emäksisenä, ja samanlaisena hengittää maa. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan, ja kun ensimmäiset revontulet näkyvät metsän musteikon yllä, tulee lukiessa samanaikaisesti kylmä ja lämmin olo. Kaltaiselleni etelänvarikselle lappilaisessa luonnossa on taianomaista ja kutsuvaa eksotiikkaa, mutta samalla ymmärrän, että kairoilla, jossa kaikki kasvaa kitua ja on pientä ja surkeaa unelmia myöten, nujertaisivat luonnon karuus ja kuukausia kestävä kaamos minut hyvin nopeasti. Kettu kuvaakin Lapin turismia paikallisten näkökulmasta niin oivallisesti, että nauroin kuvauksia vedet silmissä. Kuvaukset elämysimmeisistä, perinnepoppanan hypistelijöistä ja etelänhattaroista tavallaan osuivat ja upposivat. :D Ja entäs sitten nämä:

Tai sitten joku peräkylän miehenkipiä mettävouti. Sellaset kulkevat satojakin kilometrejä kolojäkälän perässä, niillon pää suopursukännissä, housuissa himo. Sitten net kännäävät, rälläävät viikon, lähtevät kotia päin pahoilla mielin, taskut tyhjinä. Sellaselta saattaa heleposti urjeta vaikka mitkä rikkauet.
Tai sitten se on aatellu, että tämä Kamsu on etelänvariksia, näitä sileitä apurahataiteilijoita, jotka saapuu junalla mieli täynnä Lapin huumaa, pysähtyvät Rovaniemelle, lähettävät vaimolle postikortin, käyvät Kiutakönkäällä, saavat rakot jalkoihinsa, istuvat loppuviikon baarissa punottaen ja naisenkipeänä. Näkevät Joulupukin ja masentuvat.
Kummassakin tapauksessa on rahaa, millä mällätä.

:D

Hitsaajassa on mukavasti rivienvälistä huumoria, mutta enemmän kuitenkin alakuloa, painajaisia ja ahdistusta, niin ettei tämä mikään hilpeä kirja ole. Mutta sen sijaan jo varsin tunnistettavaa Kettua, jossa väkevästi aistivoimainen, alkukantainen ja kuitenkin runollinen kieli antaa esimakua siitä, mitä tämän jälkeen tuleman pitää. Jo Mirka kuvataan villisilmäksi, Niilan kotipihan oravasta - joka on muuten hänen ainoa ystävänsä! - huokuu villieläimen haju, kuin Jumalan paita, ja myrskyn riepottelemassa maisemassa on jotakin samaa kuin keski-ikäisen naisen ajellussa alapäässä.

Hitsaaja on koukuttava, vaikuttava ja komeaksi kokonaisuudeksi kasvava romaani - ja kertakaikkisen oivallista luettavaa marraskuisiin, pimeisiin iltoihin. Sen ovat lukeneet myös Kirsi, Aino ja Mari A.

Tässä maailmassa täytyy osata elää. Kairoilla eletään suden lailla. Järvellä aallon lailla. Kylillä vallitsee ihmisen haju ja laki. Täytyy pelata niillä korteilla, mitä on maailman alussa jaettu.

HelMet-lukuhaaste 2016: 32 - Kirjassa on myrsky

Moi pitkästä aikaa. Todella, todella pitkästä aikaa.

Onpas hienoa mutta outoa olla täällä taas. Tuntuu ihan samalta, kuin olisi ollut töistä pitkällä lomalla, eikä palatessaan muista sähköpostin salasanaa tai ylipäänsä sitä, mitä ihmettä täällä kuuluu tehdä. :) Luotan kuitenkin siihen, että samoin kuin parin työvuoron jälkeen, myös parin blogipostauksen jälkeen tuntuu taas siltä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Kun aikaa kuluu, kirjoittamisen kynnys nousee päivä päivältä korkeammaksi, ja vähitellen mielen täyttää sellainen ajatus, ettei osaa ylipäänsä kirjoittaa enää ollenkaan. Mutta ei tässä nyt ruosteisesta olosta huolimatta auta kuin tarttua itseään niskasta ja yrittää. Pidän mielessäni nyt rakkaan ystäväni, kirjailija Minna Rytisalon sanat: solekko tehä. :D

Pitkälle blogitauolle on ollut syynä iso mullistus elämässä. Loppuvuodesta sattui muitakin vähän ankeita juttuja, jotka veivät voimia ja vetivät mieltä matalaksi, mutta joulunalusviikolla koirani, äärettömän rakas vanha Roope-pappa, kuoli. Joku saattaa ajatella, että mitäs tuosta, mutta minulle lemmikistä - ja samalla parhaasta kaverista - luopuminen on vaatinut ihan samanlaisen surutyön läpikäymisen, kuin jos olisi menettänyt elämästään tärkeän ihmisen. 12,5 vuoden kiinteän yhteiselon päätyttyä koko elämä on mennyt yhtäkkiä uusiksi. Kaikki on pitänyt opetella uudelleen: arki, aikataulut, jopa lukeminen. Mutta nyt alkaa jo sujua. Ja mikä parasta: olen löytänyt kirjat uudelleen. ♥

Palailen tässä pikkuhiljaa näihin kuvioihin. Luvassa on totuttuun tapaan juttuja uusista ja vanhoista kirjoista (juuri nyt luen mm. Anneli Kannon Lahtareita, joka on huikea teos!), oopperasta ja teatterista. Keväämmällä otan osaa myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston Kirjablogit ja 101 kirjaa -tapahtumaan (jossa oli muuten tänään vuorossa rakas ystäväni Elina - käykääpä kurkkaamassa hänen ajatuksiaan Leena Krohnin Mehiläispaviljongista!). Ja kun kohinalla lähestyvä kevät tuo tullessaan myös erilaiset kirjatapahtumat (esimerkiksi Vihtorin kirjamessut maaliskuun lopulla Tampereella ja Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin toukokuussa Helsingissä), on kaikenlaista kivaa ja kiinnostavaa kirjapöhinää ihanaa odotella.

Mutta tästä se taas lähtee. Jälleen yksi askel kohti uutta.

Kaunista ystävänpäivän iltaa teille kaikille! Palataan pian.♥

(Kuvassa Ville Rusanen ja Marjukka Tepponen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pohjalaisia helmikuu 2017
Musiikki: Leevi Madetoja
Libretto säveltäjän mukaan, perustuu Artturi Järviluoman näytelmään

Musiikinjohto: Anna-Maria Helsing
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Kuorokapellimestari: Heikki Liimola
Kantaesitys 25.10.1924 Suomalaisessa oopperassa
Ensi-ilta Tampere-talolla 10.2.2017
Kolme näytöstä, kesto 2 tuntia 45 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Sampo Pyhälä, puvut Pirjo Liiri-Majava, koreografi Osku Heiskanen, valosuunnittelu Jussi Kamunen

Tampere Filharmonia
Tampereen Oopperan kuoro

Maija Harri (Tiina-Maija Koskela, sopraano) odottaa sulhastaan, talonpoika Antti Hankaa (Jyrki Anttila, tenori), joka on joutunut tutkintavankeuteen häjyä suutaria puukotettuaan. Vankeuden aikana Maija on herännyt, ja palattuaan Antti ymmärtää morsiamensa kääntyneen körttiuskoon. Vaikka Antti kertoo haaveilleensa iltaisin Maijasta, häistä ja tuvasta, jonne kelpaa morsiamen tulla, on kihlapari vieraantunut toisistaan eikä vanha rakkaus ole enää ennallaan.

Antin paluuta on juhlistettava, ja kun naapurin Kaisa (Päivi Nisula, sopraano) laittaa väelle syötävää, järjestää tämän juoppo mies Salttu (Ilkka Hämäläinen, tenori) samaan aikaan saunalla rengeille rehvakkaat ryyppäjäiset. Pian tämän jälkeen paikalle saapuu vallesmanni (Kristjan Mõisnik, basso) hakemaan Anttia käräjille. Tilanne kärjistyy vallesmannin ja Maijan Jussi-veljen (Ville Rusanen, baritoni) yhteenottoon.

Talon Liisa-piika (Marjukka Tepponen, sopraano) on rakastunut Jussiin. Vaikka piian ja talonpojan välinen liitto ei kovin mahdolliselta näytä, näkee Jussikin lapsuudesta saakka tutun Liisan luonnon helmassa uusin silmin ja parin välille syttyy rakkaus. Jussi ja Liisa lähtevät muun väen joukkoon tanssimaan Antin ja Maijan kihloja. Mutta vaikka näiden nuorten välillä kuplii ilo ja onni, on toisella parilla murhetta: Antti palaa käräjiltä tuomittuna miehenä, häntä odottavat vankeusrangaistus ja Siperia. Järkyttynyt Maija rohkaisee sulhastaan karkaamaan.

Kihlajaiset keskeytyvät häjyjen saapuessa Harrin talolle häiriköimään. Porukan johtaja, Karjanmaan Köysti (Waltteri Torikka, baritoni) häviää sylipainissa väkevälle Jussille, ja kun häjyt lupaavat rehdisti jättää juhlaväen rauhaan ja jatkavat matkaansa, huomaa juhlaväki Antin karanneen. Vallesmanni miehineen saapuu aloittamaan kuulustelut. Hän saa tehtyä syyttömästä Jussista vangin pakoon auttamisesta epäillyn, ja pieksee tämän kostaakseen aiemman yhteenoton ja kokemansa nöyryytyksen. Tulisieluinen Jussi suuttuu ja uhkaa käydä vallesmannin kimppuun, kun tämä puolestaan ampuu kohti Jussia. Haavoittunut Jussi ehtii tappaa puukolla vallesmannin ennen kuin kuolee itse rakkaan Liisansa käsivarsille.

(Kuvassa Tiina-Maija Koskela ja Jyrki Anttila. Kuva: Petri Nuutinen.)

Tampereen Oopperan tämänvuotisen suurproduktion kuudesta esityksestä on nyt puolet takana. Itse olen nähnyt oopperan kahdesti, ensi-illassa viikko sitten, ja kolmannessa esityksessä 15.2. Pohjalaisia ei ole minulle ennestään erityisen tuttu ooppera, ja siksi ensi-ilta meni tarinaan tutustuessa ja sitä makustellessa, mutta jo toisella esityskerralla olin aivan Tampereen Pohjalaisten lumoissa. Miten vaikuttava ooppera, ja miten upea toteutus!

Produktion ohjaaja Tuomas Parkkinen on haastatteluissa kertonut halunneensa nostaa esiin tarinan naiset, Maijan, Liisan ja Kaisan. Käsiohjelmassa ohjaajan pohdinta on osuvaa:

Heidän kohtaloistaan sukeutuu myyttisiin mittoihin kohoava draama suomalaisesta naisesta, joka hoitaa talon, työn, lapset, ukkonsa ja katsoo vierestä, kun miehet laulavat: "Orjia, orjia emme ole, ja orjia ei meistä koskaan tule!" Millainen osa tulkinnassa jää miehille? Vastaus on tyly. Naiset menettävät miehensä: Maija kruunulle, Liisa kuolemalle ja Kaisa viinalle.

Ensi-illassa naisen osa ja asema herättivät kysymyksiä ja teemat jäivät mieleen mietityttämään. Toisella kerralla katsoin esitystä erityisen tarkasti juuri tätä naisnäkökulmaa ajatellen, ja silloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Ihastuin erityisesti Tiina-Maija Koskelan Maijaan. Koskela tekee hienon roolin elämässään kipuilevana nuorena naisena, jonka mielessä ristiriitaa synnyttävät vanha rakkaus ja Antille annetun naimalupauksen aiheuttama velvollisuudentunto, toisaalta taas körttiläisen korkea moraali ja Jumalankaipuu. Maallinen ja jumalallinen sekoittuvat, nuori nainen hakee turvaa Jumalasta ja samalla kaipaa miestä ja rakkautta - tulisipa joku -, ja tämän moneen suuntaan lepattelevan mielen ja sydämen Koskela tekee roolissaan vakuuttavasti näkyväksi.

Väkeviä rooleissaan ovat myös Marjukka Tepponen Liisana ja aina yhtä mainio Päivi Nisula ikääntyvänä Kaisana. Kumpikin onnistuu tuomaan hahmoonsa moniulotteisuutta, sillä naiset ovat juuri oikeassa suhteessa vahvoja ja herkkiä, oikealla tavalla kovaluontoisia ja lempeitä. Katsojana ei jää epäilystä, etteivätkö nämä naiset pärjäisi elämässä ja kannattelisi varassaan hurjaluontoisia miehiään ja jopa kokonaista yhteisöä. Voi hyvin olla, että ensimmäisen esitysviikon aikana ilmaisu ja tulkinta ovat entisestään hioutuneet, mutta kolmannen esityksen aikana aistin lavalla jopa minnacanthmaista väkevää painokkuutta ja sanomaa. Noin juuri tuollaisia komeita naisrooleja tehdään. Mahtavaa!

(Kuvassa Waltteri Torikka ja Tampereen Oopperan kuoro. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Waltteri Torikka, Ville Rusanen, Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Waltteri Torikka ja Ville Rusanen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pohjalaisten varsinainen pääpari ovat Jussi ja Liisa. Heidän rakkautensa herääminen on Parkkisen ohjauksessa aivan liikuttavan ihanasti kuvattu. Rusasen ja Tepposen kemia toimii kaikin tavoin, ja kumpikin saa hahmoonsa sellaista herkkyyttä, onnea ja iloa, ja toisaalta niin suurta murhetta, että katsojana tuntee paikoin pakahtuvansa. Myös toisen puoliskon aloittava rakastelukohtaus on kauniisti ja hyvällä maulla toteutettu.

Oopperan ehdottomasti herkullisin kohtaus on kuitenkin häjyjen saapuminen kihlajaistaloon. Waltteri Torikka on suomalaisen oopperamaailman eittämätön rokkistara, ja Karjanmaan Köystin rooli on kuin juuri hänelle tehty. Torikka machoilee ja kukkoilee lavalla niin ihanan uhmakkaasti ja vakuuttavasti, että ainakin tämä naiskatsoja alkoi kohtauksen edetessä kaivata käteensä kaukosäädintä, jolla kohtauksen voisi kelata alkuun ja katsoa aina vain uudestaan ja uudestaan. :D Köysti, helavöillä ja koreilla liiveillä varustetut häjyt ja painissa helposti voittava karhumaisen väkevä Jussi täyttävät lavan melkoisella määrällä energiaa ja testosteronia. Etenkin ensi-illassa meno oli niin ihanan riehakasta, että kun Köysti riepoi yhtä omista miehistäänkin pitkin lavaa, näytti hetken jo siltä että kohta on orkesterimontussa yksi ylimääräinen.

Parkkisen ohjauksessa on myös mainiosti toteutettua huumoria. Pidin ensimmäisen puoliskon eläväisestä saunomiskohtauksesta, ja kun juhlatalossa pyörähdellään ja hypellään häähyppyjä, on juhlijoiden nitkuttava tanssityyli hauskaa katsottavaa. Kaikkiin hauskimpiin kohtauksiin liittyi kuitenkin aina Päivi Nisula, jonka heittäytyminen on ihailtavaa (no, mitäpä muuta voi toisaalta odottaa naiselta, joka jäi eläkkeelle Kansallisoopperasta parrakkaan naisen roolissa?). Kun Kaisa työntää juopuneen miehensä lattialuukusta nukkumaan, tai kun hän kuulustelussa puhuu julman vallesmannin pyörryksiin, saa katsojana nauraa ihan tosissaan. (Nauraa, oopperassa? Kyllä!)

Puvustus oli etenkin läheltä nähtynä upea, mutta oopperan lavasteet sen sijaan eivät olleet makuuni. Valaistus oli toteutettu kiehtovasti ja pari kertaa seinälle heijastettava suuri virtaava veriläikkä oli hieno efekti, joka loi kohtauksiin vaikuttavaa draamaa. Pienet pohjalaistalot ja -aitat olivat mainioita, mutta muuten suuri valkoinen tyhjyys oli makuuni liian kiiltävä, minimalistinen ja steriili miljöö noin rosoiselle tarinalle. Jäin kaipaamaan jotain perinteisempää ja maanläheisempää: hiomatonta puuta, säkkikangasta ja harmautta, jotain sopivan ankeaa. Kuulustelukohtauksen taustalla nähtiin kuinka Liisa ikään kuin (kirjaimellisesti) maalaa seinälle hänen ja Jussin välisen rakkauden. Se tuntui muuten hienosti toteutetussa ohjauksessa turhan päälleliimatulta ja alleviivaavalta. Suuri rakkaus kävi kyllä ilmi ilman kissankokoisia kirjaimiakin.

Tampereen Oopperan Pohjalaisia oli kuitenkin kokonaisuutena lopulta kovasti mieleeni. Tampereen Oopperan kuoro toimi taas kuin viimeisen päälle hyvin öljytty koneisto ja Tampere Filharmonia soitti Anna-Maria Helsingin johdolla jylhästi ja hengästyttävän komeasti, oikeanlaista draamaa ja nyansseja tavoittaen. Laulusuoritukset olivat juuri sellaisia kuin Suomen eturivin oopperalaulajilta sopii odottaa. Laulullisesti minuun erityisesti vaikutuksen tekivät suursuosikkini Ville Rusanen (no totta kai!), heleä-ääninen Marjukka Tepponen, sekä minulle ennestään tuntematon mutta karismaattisena vallesmannina vakuuttanut Kristjan Mõisnik, jota toivon näkeväni jatkossa enemmänkin.

Pohjalaisia kannattaa käydä katsomassa, vielä hyvin ehtii. Ristus notta oli komiaa!

(Kuvassa Päivi Nisula ja Marjukka Tepponen. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Ville Rusanen, Kristjan Mõisnik ja Tampereen Oopperan kuoro. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Jaakko Hietikko, Olli Lammi, Tiina-Maija Koskela, Ville Rusanen, Marjukka Tepponen, Päivi Nisula ja Jere Martikainen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pääsimme katsomaan ensi-iltanäytöksen Tampere-talon kutsuvieraslipuilla, kiitos!

(Kuvassa Risto Korhonen, Mari Turunen, Pia Piltz, Arttu Ratnen, Lari Halme, Ville Majamaa ja Matti Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmä joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) 16.2.2017
Käsikirjoitus: Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer, suomentanut Mikko Koivusalo
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Suomen kantaesitys 14.10.2016 Tampereen Teatterin Päänäyttämöllä
Kesto n. 1 tunti 55 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard, kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa: Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Lari Halme, Mari Turunen ja Tomi Alatalo

Innokas harrastajateatteriryhmä on ottanut työn alle perinteikkään brittiläisen murhamysteerin. Ryhmän aiemmissa produktioissa kaikki ei ole mennyt aivan putkeen, mutta tällä kertaa kaiken pitäisi olla koko lailla kohdillaan: lavasteet ja rekvisiitta ovat moitteettomat, näyttelijät ovat paneutuneet rooleihinsa huolellisesti ja innolla, ja tekniikan väellä on homma ammattitaitoisesti hanskassa. On ensi-illan aika!

Näytelmä alkaa. On talvi 1922, tapahtumapaikkana on muuan yksityisasunto Havershamin kartanossa, vietetään Charlesin ja Florencen kihlajaisiltaa - ikävä kyllä itse sulhanen vain makaa hengettömänä kirjaston divaanilla. Tästä kohtauksesta alkaa mystinen murhatarina, jossa osansa on vainajan läheisillä ja poliisitarkastajalla, sekä kartanon puutarhurilla ja hovimestarilla, totta kai.

Näyttelijät antavat kaikkensa ja upeat kulissit luovat juuri oikeanlaisen tunnelman (niin kauan kuin ne pysyvät jollain lailla pystyssä), mutta ensihetkistä alkaen matka on täynnä mutkia, ja näytelmä, jonka oli määrä onnistua viimeistä piirtoa myöten, meneekin kaikin mahdollisin tavoin pieleen...

(Kuvassa Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Matti Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Lienen kertonut lukuisia kertoja, etten ole komedian ylin ystävä. Teatterin katsojana olen vakava ja etenkin itseni vakavasti ottava ( :D ), ja lavalla toivon useimmiten näkeväni tuskaa ja draamaa. Kuivakkaan huumorintajuuni kolahtaa aika harva hauskaksi tarkoitettu teksti. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että Näytelmä joka menee pieleen oli niin hillittömän hauska, että ulvoin katsomossa naurusta käytännössä koko kaksituntisen ajan.

Jo ennen näytelmän alkua ilmassa on viihdyttävää pöhinää: käsiohjelma hämmentää (esimerkiksi miksi Lari Halme onkin muka Risto Korhonen? - tämä kyllä aukeaa lukijalle hetkellisen hämmästelyn ja käsiohjelmaan syvemmän perehtymisen myötä), samoin ennen näytelmän alkua katsomossa yleisön joukossa kuljeskeleva tekniikan väki, joilta on hukassa milloin mitäkin: etsitään koiraa, Duran Duranin levyä, välillä vähän toisiaankin. Kulissien kanssakin on pientä ongelmaa jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaakaan.

Alkuperäistekstin tarina on mielenkiintoinen: näytelmä on saanut alkunsa brittiläisten näyttelijäopiskelijoiden pubiin tekemästä hupikomediasta. Sittemmin näytelmästä on tullut hitti, se on valloittanut ja vetänyt katsomoita täyteen paitsi Lontoossa, myös muun muassa New Yorkin Broadwaylla ja Australiassa. Se on myös kerännyt useita arvostettuja alan palkintoja. Eikä ihme. Näytelmä vain kertakaikkiaan toimii alusta loppuun, ja onkin vaikeaa kuvitella ihmistä, jota kyseinen teos ei tippaakaan naurattaisi.

Näytelmä joka menee pieleen on kaikin puolin lähes täydellinen komedia. Vaikka kaksituntinen vaikuttaa täysin päättömältä kohellukselta, on se todellisuudessa millintarkkaa työtä; kuin hyvin öljytty koneisto tai katkeamaton ketju, joka koostuu täydellisistä ajoituksista, sekä timantinkovien ammattilaisten työstä yhtä lailla lavalla kuin sen takana. Näytelmä on kuin yhdistelmä Monty Pythonia ja Kummelin pieleen menneitä otoksia. Teatterista poistuttuaan huomaa juuri tehneensä melkoisen vatsalihastreenin.

(Kuvassa Matti Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Lari Halme ja Pia Piltz. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmälle joka menee pieleen ehdottoman lämmin suositus!
Me pääsimme katsomaan näytelmän Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010. 306 sivua. + Siltalan äänikirja 2010. Lukija Elsa Saisio, kesto n. 4 tuntia.)

Kesäkuun alussa 1988 turkulaisessa puhelinpylväässä on ilmoitus: Vene myytävänä. Kuvassa vene näyttää hienolta, ja hetken mielijohteesta Saikki (Pirkko Saisio) ja Honksu (Pirjo Honkasalo) menevät puhelinkoppiin ja soittavat veneen myyjälle. Tunnin kuluttua he ovat jo Paimionjoella tutustumassa veneeseen. Sen nimi on Diana, siinä on upea kattolamppu, erittäin hieno puinen ruori ja hyvin kauniit kesäiset ikkunaverhot. Kajuutan ikkunat vuotavat vähän, mutta ei se haittaa. He tekevät veneestä tarjouksen, myyjä hyväksyy sen heti, ja niin Saikista ja Honksusta tulee mahonkiristeilijä Dianan onnelliset omistajat. Kuinka onnelliset, sitä he eivät osaa vielä arvatakaan.

Dianasta tulee uskollinen, yskivä ystävä, joka tekee Saikista ja Honksusta seiloreita. Se ei koskaan jätä väliin seikkailua, mutta takuuvarmasti jättää uudet omistajansa pulaan kerran toisensa jälkeen. Lokikirja on kirjaimellisesti Dianan käsin kirjoitettu lokikirja vuosilta 1988-91 ja 1993-94, jonka on kirjoittanut ja piirtänyt Saikki. Vuonna 1991 lokikirjaa sanelee hetken ajan myös Kengu, jota voisi äkkiseltään luulla Saikin Elsa-tyttären pehmoleluksi, mutta joka oikeasti on tärkeä ja rämäpäinen perheenjäsen, jolle alkoholi maistuu, ja jonka suusta kuulee vaikka minkälaisia rivoja lauluja. Äänikirjana Lokikirjan lukee lähes kaikissa seikkailuissa itse mukana ollut Elsa Saisio.

Rakastan Pirkko Saision tekstejä, eikä muusta tuotannosta koko lailla poikkeava Lokikirjakaan tee sen suhteen poikkeusta. Olen aiemmin lukenut kirjan ja tutkinut sen piirrokset huolella, ja tänä vuonna juhannusviikolla kuuntelin sen äänikirjana keittiössä samalla puuhastellessani. Kirja koostuu lyhyistä, käsin kirjoitetuista päiväkirjamerkinnöistä, ja niiden kautta lukijalle muodostuu hauska ja hurmaava kuva kahden jatkuvasti merihädässä olevan naisen seikkailuista aluksi Lounais-Suomen rannikkoseudulla, Turun saaristossa, Ahvenanmaalla ja Helsingin edustalla, sekä myöhemmin myös iloisen Itä-Suomen sisävesistössä.

Veneilemässä ovat aina Saikki ja Honksu, useimmiten Elsa, ja monesti lisäksi pariskunnan ystäviä ja tuttavia erilaisilla kokoonpanoilla. Veneellä on usein kodikasta ja mukavaa: Vietetään iloisia iltoja, joista ei herkkuja, viiniä ja hauskanpitoa puutu. Sopivissa hetkissä muistellaan taistolaisaikoja, lauletaan paljon, pelataan korttia, joku lausuu Edith Södergranin runoja ääneen. Päivisin koetaan melkoisia seikkailuja ja tehdään mielenkiintoisia retkiä, uidaankin paljon. Erityisesti syöminen on tärkeää, ja Kengu toteaakin, että kun Saikki laihduttaa, ne syövät koko ajan keveitä aterioita raskaiden lomassa.

Aina ei veneily ja yhdessäolo ole kuitenkaan helppoa. Diana on jatkuvasti rikki jostain päin, sen moottori sammuu alvariinsa ja jättää veneilijät pulaan milloin missäkin. Kun ulkona sataa, sataa pian myös sisällä veneessä, ja sateisten öiden ja huonojen unien jälkeen kajuutasta nousee aamulla pahantuulisia veneilijöitä. Tällaisia hetkiä Saikki kuvaa tavattoman hauskasti, suorastaan lempeän ironisesti. Erityisesti hän hymyilee itselleen ja puolisolleen, ja teksti onkin hykerryttävän itseironista.

Yöpaikka löytyi sopivalta paikalta: jyrkkä kallioranta suuren veden ääreltä, vilkkaasti liikennöidyn reitin varrelta. Mutta kaunista oli.
Illan ensimmäiset erimielisyydet koskivat leipää, teetä, maksamakkaraa, maitoa ja Wetabixia. Tulos oli aika hyvä, kun ottaa huomioon, Honksulla ja Hampulla oli "ne", Ristolla kolme naista mukana, Saikilla vaikea luonne, Sannalla murrosikä, Elsalla liikaa seuraa, Saaralla liian vähän korppuja, Jakella liikaa rajoituksia, Nipalla liian vähän kaikkea.

Veneily tarkoittaa hauskan ja leppoisan lomailun lisäksi lukemattomia mustelmia, naarmuja, märkiä vaatteita, surmansyöksyjä ruorissa ja usein toistuvaa merihädässä olemista, mutta vastoinkäymiset tuovat touhuun oman (ainakin jälkikäteen ajatellen) hauskan mausteensa: joskus Saikkia pelottaakin se, että joku matka Dianalla sujuisi niin tavanomaisesti, että mitään kirjoittamista ei olisi. Ja kun palelevat ja läpimärät veneilijät välillä ottavat lämmikkeeksi whiskyä, kuin itse Muumipappa konsanaan, tulee lukijalle sellainen olo, kuin olisi jonkin Tove Janssonin ihanan meriaiheisen kirjan sivuilla, jossa seikkailevat Janssonin piirtämät hahmot nimeltä Saikki ja Honksu.

Rannikkoseudulla syntyneenä ja kasvaneena osa omaa sielunmaisemaani on meri, siitäkin huolimatta, että lapsuudenkodistani matkaa merenrantaan on ollut useampi kymmenen kilometriä. Meren rannalla ja merellä koen kuitenkin olevani omassa paikassani, ja siksi Lokikirjaan olennaisesti kuuluva meren kuvaus tuntuu aivan erityisen sykähdyttävältä. Meri tuoksuu, lokit kirkuvat. Myrskyn lähestyessä tuuli soittaa uhkaavaa urkumusiikkia purjeveneiden mastoissa, ja yöllisellä, musteensinisellä merellä on mystinen valo: pilvien reunat ovat puhdasta kultaa, meri sulaa hopeaa. Hurmaavinta merellä on illalla: Aurinko laski maitomaiseen, tyhjään horisonttiin. Suovillat heiluivat tuulessa, vastavalossa, ja ilma muuttui ruusunpunaiseksi. Keitimme kahvia kivisuojuksessa, jonka luultavasti muinaissuomalaiset olivat rakentaneet linnustukseen.

Lokikirjaan on melkein mahdotonta olla rakastumatta. Sitä lukiessaan hymyilee melkein koko ajan, ja tekstiä ja kuvia rauhassa tutkiessaan tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Ihana, ihana kirja! ♥ Myös mm. ystäväni Kirjainten virran Hanna on ihastunut kirjaan kovasti.

Tuulilasinpyyhkijähän ei toimi, joten Saikki joutui työntämään päänsä ulos, jotta edellä seilaavan nauvolaisveneen ajovaloista olisi näkynyt edes pilkahdus.
Sateinen tuuli hakkasi kulmakarvat päästä.
Moottori alkoi yskiä, ja sitten se sammui. Se tuntui siinä määrin uskomattomalta, että moottori käynnistettiin uudelleen ja unohdettiin koko juttu.
Sitten alkoi sataa rakeita.
Ne hakkasivat Saikin paljasta päätä, koska hattua ei voinut pitää, koska etupressun aukko oli pakko pitää mahdollisimman pienenä, ettei kojetaulu olisi kastunut, ettei Dianan moottori olisi taas pysähtynyt.
Ja silloin, pakko myöntää, Saikki ajatteli ensimmäisen kerran Karibian risteilyjä, joita Dianaan upotetuilla rahoilla olisi saanut jo useita.

HelMet-lukuhaaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani maalla ja kaupungissa" sopiva kirja (minun maisemani = meri! ♥ )

Juhani Peltonen: Elmo (WSOY, 2010. 1. painos 1978. 313 sivua. + WSOY:n äänikirja, 2010. Lukija Kauko Helovirta, kesto 8 h 45 min.)

- Ajateltiin panna Tapio nimeksi, äiti sanoi.
- Siis Tapio, pappi toisti ja kirjoitti Tappio, huomasi ylimääräisen peen ja veti sen ylle viivan: Tappio.
- Kyllähän tästä selvän saa.
- Päivää, ukki sanoi astuen kamariin.
- Päivää, pappi vastasi. - Juu, täällä tehdään pojalle nimeksi Tappio ei kun Tapio. Piru, kun tuli ajatuksissa tehtyä tuo kirjoitusvirhe. Eikä ole toista kaavakettakaan mukana.
- Älkää nyt Tappiota tarjotko tuollaiselle pojalle, jolla on viisi pyörylää päässä, ukki sanoi. - Sillä pitää olla harvinaisempi ja komeampi nimi. Tuosta pojasta tulee jotakin häkellyttävän suurta. Sanokaa minun sanoneeni, että tuosta pojasta kasvaa sellaista, mikä ei ole täysin meikäläisten tajuttavissa.

Ja niin potra kainalniemeläinen poikavauva saa nimekseen Elmo. Vuodet kuluvat häkellyttävää vauhtia, poika kasvaa ja viettää tavanomaisen, mutta onnellisen lapsuuden. Hautoja ja kaivoja työkseen kaivavalta isältään Elmo perii taipumuksen pohdiskella elämän, kuoleman ja kauneuden kysymyksiä, sekä rakkauden omenapuita ja ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria kohtaan.

Kun Elmo täyttää viisitoista, tapahtuu eräänä päivänä jotakin sellaista, joka päättää hänen lapsuutensa. Elmo näkee jäisellä pellolla vastaansa ratsastavan Aliisan ja rakastuu silmittömästi. Hänen sydämessään ilmiliekeillä roihuava rakkaus saa kaiken näyttämään niin toivottomalta, että kärsivä Elmo päättää lähteä merille.

Neljä merillä vietettyä vuotta kasvattavat Elmon aikuiseksi ja tuovat hänen olemukseensa hemingwayläistä kypsyyttä ja särmää. Hän poistuu laivasta Romanian Constantsan satamassa, ja muutaman erikoisen käänteen jälkeen päätyy kaupungin katujuoksun epäviralliseksi voittajaksi. Tästä hetkestä lähtien ukin ristiäispäivänä lausuma ennustus alkaa toteuttaa itseään: Elmosta tulee täysin ylivoimainen urheilun suurmies, joka päihittää koko muun maailman kaikessa mitä vain kuvitella saattaa - hän on yhtä käsittämättömän lahjakas sekä talvi- että kesäkisoissa, kuin yksilö- ja joukkuelajeissakin. Elmo kahmii kultamitaleja juoksusta, hiihdosta, syöksylaskusta, pika- ja kaunoluistelusta, yleisurheilusta ja jalkapallosta, ja nostaa siinä samalla pientä Suomea ja Kainalniemeä maailmankartalle.

Kuvittelin etukäteen Elmon olevan "vain" eräänlainen veijariromaani ja huumorikirja, mutta sain yllättyä melkoisesti, sillä Elmossa on vahvasti inhimillinen ja syvällinen sanoma, ja kaikesta hauskuudestaan huolimatta kirja jätti minulle jopa hieman haikean ja surumielisen olon. Kuuntelin Elmon Kauko Helovirran oivallisesti lukemana äänikirjana, ja jo ensimmäisten hetkien aikana rakastuin kirjan hahmoihin ja Peltosen omalaatuiseen kerrontaan. Elmon maailma on samanaikaisesti lempeällä ja hulvattomalla tavalla hauska ja toisaalta kaihoisa: kun tekstistä riisutaan sen lämmin ja runsas huumori, jää teoksen kovaksi ytimeksi riipaisevan surullinen kuva siitä, miten ihminen on aina lopulta kaiken keskellä yksin.

Peltosen huumori tarjoaa teoksen ihmisen kokoiselle tuskalle tärkeää vastapainoa ja luo lukukokemukselle lempeät raamit. Teksti, ja etenkin sen sisältämät lukuisat urheiluselostukset ovat paikoin niin hauskoja, että Helovirran vahvasti eläytyvää luentaa kuuntelee välillä vedet silmissä nauraen. Päähenkilö Elmo on melkoinen persoona. Tuo jäyhä ja rauhallinen mies elää seesteistä ja jopa melko askeettista elämää: nauttii yksinkertaista ravintoa, syö pemmikaania ja omenoita, juo vähän rommia tai viiniä ja muistaa aina ottaa vitamiininsa. Urheiluun hän suhtautuu lupsakan pakottomasti, eikä ole lainkaan tavatonta, että kesken hiihto- tai juoksukilpailusuorituksensa hän sytyttelee kaikessa rauhassa piippunsa, tai syö urheiluhousujensa takataskuista kaivamiaan omenoita.

Hauskimpia ovat kuitenkin tarinan erikoiset sivuhenkilöt: kainalniemeläinen kylähullu Koillinen, Elmon kaverit "Rymy" ja "Leuku", urheiluselostajat Immo ja Lyly, sekä Elmon kummisetä Weli-Andrei - Peltonen on luonut kerrassaan mainion joukon toinen toistaan muikeampia hahmoja. Elmon huikea menestys ja urheiluselostajien lempeä naljailu muille kansallisuuksille (etenkin ruotsalaisille, sillä kuka sitä nyt erottaa, onko maata tällä kertaa edustamassa Andersson, Svensson vai Karlsson) kohottavat jopa lukijan kansallista itsetuntoa, ja kirjan urheilukilpailuosioita lukiessa tai kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Kerrassaan mainiota satiiria!

Urheilijana Elmo on täysin ylivoimainen ja miltei yli-inhimillinen urheilugigantti, koko maailma rakastaa häntä ja hänen nimensä on kaikkien huulilla, mutta kaiken menestyksen keskellä nuori mies on yksinäinen, hämmentynyt ja eksyksissä. Häntä vaivaa ainainen tuska ja ikävä, koko elämä tuntuu olevan epäjärjestyksessä, ja mieltä kalvavat hänen Aliisaa kohtaan aina vain tuntemansa rakkaus ja kaipuu. Tasapainoa ja lohtua elämään tuo estetiikka: ajatus pihkovalaisista sipulikupolikirkoista ja omenapuista tuottaa onnea, samoin kuin kaunis klassinen musiikki. Elmo tuleekin tunnetuksi erikoisista musiikkivalinnoistaan: pasifistina hän ei koskaan halua kunniakseen soitettavan Porilaisten marssia tai Maamme-laulua, vaan pyytää niiden tilalle muuta, esimerkiksi Armas Järnefeltin säveltämän kehtolaulun, Berceusen, tai Chopinin erään nokturnon.

Elmon elämää leimaavat menestys ja menetykset. Romaanin loppu on erikoisuudessaan niin merkityksellinen ja haikeankaunis, että se pakahduttaa ja liikuttaa miltei kyyneliin. Elmo jättää sydämeen kokoisensa jäljen, ja olen onnellinen, että juuri tämä teos valikoitui kohdalleni Ylen Kirjojen Suomi -tapahtuman ja sen Kirjablogit ja 101 kirjaa -alaotsakkeen myötä.

Politiikkakollektiivi & Ryhmäteatteri: Eduskunta 3

Savonlinnan Oopperajuhlat: Norma

Elämäni musiikkina

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kesäinen retki Porvooseen

Arvonta: Kaksi lippua Turun kirjamessuille

Turun kirjamessut 2016

Antti Tuuri: Pitelemättömät

Hanna Weselius: Alma!

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Paperi T: Alfan pelko

Tampereen Työväen Teatteri: Viita 1949

Tampereen Teatteri: Patriarkka

Katja Kettu: Hitsaaja

Uusia alkuja

Tampereen Ooppera: Pohjalaisia

Tampereen Teatteri: Näytelmä joka menee pieleen

Pirkko Saisio: Lokikirja

Juhani Peltonen: Elmo