P. S. Rakastan kirjoja

Pääsin tänä aamuna lomalaitumille ja ajattelin aloitella loman mukavan pikku kirjahupsuttelun merkeissä. Sain viikko sitten Ritalta haasteen listata kolme kirjaa, joista olen blogannut ja jotka haluan lukea uudelleen. Ajattelen tämän haasteen eräänlaisena blogiajan top kolmosena - valitsen kirjoja joita itse rakastan, ja joita suosittelen mitä suurimmalla lämmöllä.

Ajattelin ensin, että vain kolmen (!) kirjan valitseminen yli neljän blogivuoden ajalta on mahdoton tehtävä, mutta lopulta kolmikko löytyi melko helposti. Toki haluaisin mahduttaa kolmen parhaan joukkoon muitakin, ja jonakin toisena päivänä listaltani löytyisi varmasti ainakin jokin Kjell Westön, Antti Hyryn tai Bo Carpelanin romaani. Mutta tänään kuun asento ja tuulen suunta ovat semmoiset, että kolmikkoni näyttää tältä:

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Ulla-Lena Lundberg: Jää

En nyt ala perustella valintojani sen kummemmin (linkeistä pääsee kirjoista kirjoittamiini juttuihin, joista näkee, miten rakastunut ja vaikuttunut olen kirjoja lukiessani ollut), mutta sen sanon, että jokainen noista kolmesta kirjasta on minulle äärettömän rakas ja ns. sielukirja. Ehdokkaita miettiessäni huomasin, että olen selvästi aina ensisijaisesti kotimaisen kirjallisuuden lukija, niin paljon kuin hyvästä käännöskirjallisuudesta nautinkin.

Haasteen sääntöjen mukaisesti laitan sen eteenpäin kolmelle bloggaajalle. Kuulun ihanaan lukupiiriin, jonka jäsenistä kahdella kolmasosalla on kirjablogi. Haluankin haastaa armaat lukupiiriläiseni miettimään sellaisia lempikirjojaan, joita haluaisivat muille suositella ja itsekin lukea uudelleen. Haaste lähtee Elinalle Luettua elämää -blogiin, Kaisalle Kannesta kanteen -blogiin ja Kaisa V.:lle Kirja hyllyssä -blogiin. ♥ Kaisa V.:n blogi on muuten uusi ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen - käykääpä kurkkaamassa! ♥

Jatkan itsekin kirjalistausten parissa, sillä sain kesän alussa Katveita-blogin ihanalta Katjalta 12 kirjaa riippukeinuun -haasteen, ja oma kirjalistani on saanut muhia rauhassa alkukesän ajan. Palaan asiaan lähiaikoina.

***

Olen kesälomalla nyt itse asiassa jo toista kertaa tänä kesänä, sillä pidin osan lomastani kesäkuun alussa. Ensimmäinen lomajakso kului täysin raskaasta työkeväästä elpymiseen, ja nyt tuntuu että tämä loma alkaakin jo energisemmissä merkeissä. :) Eniten odotan lomaltani ensiviikkoista kotimaanmatkaa: Lähdemme kahden rakkaan ystävän kanssa Volter Kilven jäljille Kustaviin! Asiaan kuuluu luonnollisesti se, että lomalukemisten korkeana huojuvasta pinosta löytyy muuan kunnioitusta herättävä klassikkojärkäle - yli kahdeksansataa sivua tajunnanvirtaista kuvausta kuuden tunnin ajan tapahtumista Alastalon salissa. Nuorempaa minua hirvittäisi, mutta nykyinen minä on lukenut ja nauttinut Proustia, Päätaloa ja Hyryä, ja odottaa Kilven verkkaista kerrontaa ja etenkin seitsemänkymmenen sivun mittaista piipunvalintakohtausta innolla ja ilolla. :)

Muuten lomasuunnitelmiini kuuluu lähinnä kiireetöntä oleilua, lepäilyä ja lukemista. Tälläkin hetkellä kesken on melkoinen pino toinen toistaan parempia kirjoja, ja bloggausvuoroaan odottelee hurja määrä kirjoja - tulossa on mm. Pirkko Saisiota, Mihail Shishkiniä, Colm Tóibínia, L. Onervaa, Kalle Päätaloa, Thomas Mannia, Monika Fagerholmia, Juha Hurmetta ja lisää Antti Hyryä. No, pikkuhiljaa, mikäs kiire tässä on. Alkavalle viikolle uskallan luvata ainakin kiinnostavaa lyhytproosaa, kirjastoasiaa sekä yhden erityisen ihanan romaanin. ♥ Loppuviikosta toivottavasti jo kuvatunnelmia Kustavistakin.

Ensi viikonloppuna alkaa myös naistenviikko, ja sen kunniaksi ryhmä kirjabloggaajia keskittyy naisaiheiseen kirjallisuuteen. Teemaviikosta voi lukea lisää Tuijan Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogista. Myös itse otan osaa teemaviikkoon ainakin parin kirjan verran.

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Minun rakas lähikirjastoni on tamperelainen Sampolan kirjasto. ♥ Kävin eilen kuvaamassa itseäni kirjaston edessä - tavallaan. :) Koska en julkaise blogissa kuvia itsestäni, näkyvät minusta vain kädet. Ajatus on kuitenkin tärkein!

Olen itse kirjaston suurkuluttaja, ja valtavan onnellinen suomalaisesta kirjastolaitoksesta, joka on maailman parhaimmistoa. On uskomattoman hienoa että mahdollisuus lukemiseen, elinikäiseen oppimiseen ja sivistykseen ei ole kiinni varallisuudesta, kun jokaisella on tasaveroinen mahdollisuus lainata aineistoa maksutta. Kiitos nykyisen kirjastolain on suomalaisten ulottuvilla kattava kirjastoverkko, jossa työskentelee korkeasti koulutettua henkilökuntaa ja kenen tahansa saatavilla on laadukkaita ja monipuolisia kirjastopalveluita. Kirjasto on kansalaisten sivistyksellinen perusoikeus, josta on syytä olla ylpeä.

Käytän Tampereella paria muutakin kirjastoa, mutta selvästi läheisin, rakkain ja eniten käyttämäni kirjasto on juuri Sampola, jossa käyn vähintään kerran viikossa. Se on paikkana selkeä, valoisa, siisti ja kodikas (kuten alla olevista kuvista näkee), ja sen kirjavalikoimat ovat erinomaiset. Lehtilukusali ja lastenosasto ovat myös valoisia ja viihtyisiä, sellaisia, joissa eri-ikäiset asiakkaat viettävät aikaa mielellään. Kirjastossa järjestetään myös monenlaista oheistoimintaa: Lukupysäkillä on esiintynyt lukuisia kirjailijoita (olen kirjoittanut aiemmin suursuosikkini Joel Haahtelan lukupysäkkivierailusta), ja Sampola LIVE -iltapäivissä on tarjolla livemusiikkia (itselleni huikein elämys on ollut färsaarelaisen folkmuusikko Gudrid Hansdottirin akustinen keikka viime lokakuussa).

Sampolan sielu on kuitenkin sen aivan kertakaikkisen mahtava henkilökunta: asiantuntevaa, huumorintajuista, hymyilevää ja hyväntuulista väkeä, joiden kanssa asioimisesta tulee aina hyvälle mielelle. Siksi onkin syytä esittää suuri ja lämmin julkinen kiitos Sampolan koko henkilökunnalle! ♥

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Nelinäytöksinen romaani (Schildts & Söderströms, 2014. 508 sivua. Alkuteos Tre systrar och en berättare, 2014. Suomentanut Helene Bützow.)

"Kuten hyvin tiedätte, olen elätellyt sellaista suunnitelmaa, että kirjoittaisin kertomuksen sodanjälkeisestä Suomesta. Mieleeni on tullut, että valitsisin keskeisiksi hahmoiksi kolme nuorta naista. Ensimmäinen pulma on se, miten kaavaillut päähenkilöt saatetaan yhteen. Kun luin uutisen Teatteriyhdistyksen suunnitelmista, minulla välähti heti - eikö kolmella sankarittarellani voisi olla yhteinen teatteriharrastus? He saavat Olgan, Mašan ja Irinan roolit Kolmessa sisaressa. Sillä tavoin he tutustuvat. Minulla on sellainen ajatus, että heidän elämäänsä seurataan sen jälkeen monta vuotta..."

On syksy 1948. Suomi maksaa sotakorvauksia ja kärsii elintarvikepulasta. Kansalaiset yrittävät vähitellen toipua sodasta, vaikka se onkin hidasta - sielun palaaminen rauhanaikaan kun ei käy kädenkäänteessä. Takana on kolea ja sateinen kesä, ja pienen pohjoispohjanmaalaisen rannikkokaupungin harrastajateatteri valmistautuu esittämään Anton Tšehovin näytelmän Kolme sisarta.

Sisarten rooleihin on valittu kolme ennestään toistaan tuntematonta naista: Olgaa esittää vastavalmistunut kansakoulun opettajatar Ulla-Maj, Mašaa tupakkatehtaan konttoripäällikkö Boströmin viides tytär Margit, ja Irinaa kaupungin paskakuskin tytär, juoksutyttönä työskentelevä Iris. Teatteriseuruetta järkyttää kuitenkin ensi-illan kynnyksellä muuan tragedia, joka ei unohdu pikkukaupungin asukkailta vuosikymmenienkään kuluessa.

Tarinaa kertoo sodassa rampautunut ja toisen silmänsä menettänyt nimettömänä pysyttelevä ratavartija, jonka haaveena ja aikomuksena on kirjoittaa romaani. Juttuseurana miehellä on vahtituvan lähistöllä viihtyvä varis, ja kirjoittamisessa häntä rohkaisee ja opastaa kaupungin runoilija ja ratavartijan ystävä Viktor Sund.

Suomenruotsalaisen Lars Sundin kirjat ovat keikkuneet lukulistallani vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häntä, vaikka kirjastosta on ollut lainassa kaikenlaista Colorado Avenue -trilogiasta Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksiin. Tämä Kolme sisarta ja yksi kertoja kuulosti alkuasetelmiltaan niin herkulliselta, että halusin lukea sen suhteellisen tuoreeltaan, ja kun Ilselän Minnakin totesi, että Sundiin tutustumattomat menettävät paljon, oli kirja pakko lukea. Ja voih: vaikka kesää on vielä rutkasti jäljellä, ja vaikka olen Sundin jälkeenkin lukenut jo vaikka mitä hienoa, rohkenen sanoa, että tässä on kesän i-h-a-n-i-n kirja. Hurmaava runsaudensarvi, kirjalliseen maailmaansa syvälle upottava todellinen lukunautinto, romaani joka tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa!

Romaani toi tavallaan mieleeni Kjell Westön Missä kuljimme kerran, sillä vaikka vertailen kahta erilaista kirjailijaa ja kirjaa, on kummassakin romaanissa samankaltaista yksityiskohtaisuutta, paljon kiehtovia henkilöhahmoja, taidokasta ajankuvausta ja suorastaan maagisen hienoa kerrontaa. Sundin tyyli on tosin selvästi Westötä rönsyilevämpää. Teksti solahtelee sujuvasti aikatasolta toiselle, se kurottaa eteen ja taakse, sotavuosista aina seitsemänkymmentäluvun kynnykselle. Yhdestä henkilöstä ja näkökulmasta siirrytään toiseen, välillä tarkastellaan pieniä yksityiskohtia ja rakennellaan suurta kokonaisuutta pienistä palasista, mutta kaiken tämän Sund tekee täydellisen hallitusti.

Sundin romaani käy kiehtovaa vuoropuhelua Anton Tšehovin Kolme sisarta - näytelmän kanssa. Näytelmä ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta luin sen juuri ennen Sundia (kirjoitan näytelmästä naistenviikon aikana), ja siten lukukokemus oli varmasti parhaimmillaan. Venäläinen klassikkonäytelmä oli hieno sekin, mutta Sundin romaani avasi sitä lisää, antoi näytelmälle ja tuoreelle lukukokemukselle uudenlaisia tasoja ja tulkintoja. Sund on myös lukenut Tšehovinsa tarkkaan, hän käyttää romaanissaan omaperäiseen tapaansa jopa taukoja ja hiljaisuuksia samankaltaisena tehokeinona kuin Tšehov tyylikkään melankolisessa näytelmässään. Romaani on myös jaettu neljään näytökseen aivan niin kuin Kolme sisarta.

Minua ihastuttavat usein hieman tavallisesta poikkeavat kertojaratkaisut, esimerkiksi Joel Haahtelan Traumbachin kaikkitietävä kertoja on aivan mainio. Myös Sundin itsestään ja omasta roolistaan tietoinen kertoja - joka keskustelee omanarvontuntoisen ja hieman porvarillisen variksen kanssa kirjakielisesti ruotsiksi - on kerrassaan riemastuttava. Hän myöntää, ettei itsekään tiedä kaikkea, ja että joutuu siksi sepittämällä täyttämään aukkoja. Hän puhuttelee lukijaa ja välillä romaanin hahmojakin, ja muun muassa esittelee pikaisesti erään tähän tarinaan mitenkään kuulumattoman norjalaisen koulupojan aivan toisesta romaanista vain muistuttaakseen, että jokainen romaani on yhteydessä moniin muihin romaaneihin, ja että kaikki kirjallisuus viestii muun kirjallisuuden kanssa, kirjoittaminen on lainaamista ja uudelleen käyttämistä, ja jokaisessa tekstissä kuuluu aikaisempien tekstien kaiku. Mainiota!

Kaiken muun hyvän lisäksi romaanin kieli on nautinnollisen kaunista ja sujuvaa. Helene Bützowin suomennos on tavattoman hieno (ja veikkaanpa, että tehtävä on ollut kaikkea muuta kuin helppo!). Teksti elää ja hengittää, se kietoo lukijan täysin pauloihinsa niin ettei kirjaa malttaisi millään laskea käsistään, ja maalaa lukijan eteen kiehtovan pikkutarkan kuvan, jossa pikkuinen kaksikielinen rannikkokaupunki ja sen asukkaat heräävät viimeistä piirtoa myöten eloon. Ja aina silloin tällöin Sund saa lukijan kehräämään onnesta ajatuksilla, mielikuvilla ja toteamuksilla, jotka tekisi mieli tallettaa jonnekin sielun sopukoihin. Kuten esimerkiksi:

Ihmisen muisti on epäluotettava laitos, kallonluiden alla oleva kylmä ullakko, jossa on sikin sokin kaikenlaista rojua ja josta ei joka kerta penkomaan kavutessaan löydä helposti sitä mitä hakee.

tai tämä (jota Minnakin blogissaan siteeraa):

Ihmisten välillä voi olla monenlaista hiljaisuutta; katkera hiljaisuus, jonka Ulla-Majn äiti välillä pystytti ympärilleen, oli oma lajinsa, surun hiljaisuus oli toinen. Välinpitämättömyydellä on oma erityinen hiljaisuutensa, tunteeton ja poispäin kääntynyt. Yksinäisyydellä on omansa. On hiljaisuutta, joka on tulvillaan merkitystä ja salaisuuksia, on kainoa hiljaisuutta ja ylpeää hiljaisuutta. Hiljaisuus voi torjua ja rajoittaa, mutta se voi myös avautua ja ottaa avosylin vastaan sen, joka haluaa sen jakaa.

Voi rakkaus, mikä romaani! ♥ Kirja ja lukukokemus olivat niin ihania, että haluaisin melkein pitää tämän helmen mustasukkaisesti vain itselläni, mutta en tee sitä, vaan kehotan: Lukekaa tämä!
Yllä mainitun Minnan lisäksi sen ovat lukeneet myös Tuija, Salla ja Jonna.

Anton Tšehov: Kolme sisarta (WSOY, 2001. 109 sivua. Alkuteos Три сестры / Tri sestry, 1901. Suomentaneet Eino ja Jalo Kalima.)

Maša: Oi siskokulta. Miten elämämme menee, mitä meistä tulee... Kun lukee jonkin romaanin, niin kaikki tuntuu niin vanhalta ja selvältä, mutta kun itse rakastuu, niin huomaakin, ettei kukaan tiedä mitään ja että jokaisen täytyy ratkaista asia omin päin.

Prozorovin sisarukset Olga, Maša ja Irina elävät veljensä Andrein kanssa pienessä ja hiljaisessa maaseutukaupungissa, johon perhe on muuttanut Moskovasta vuosia aiemmin kenraali-isän saatua paikkakunnan prikaatin komennettavakseen. Kun näytelmän ensimmäinen näytös alkaa, on isän kuolemasta kulunut päivälleen vuosi. Suuren salin pöydälle katetaan aamiaista, naiskimnaasin opettajatar Olga korjaa oppilaittensa vihkoja ja vierashuoneessa vallitsee rauhallinen ja mietteliäs tunnelma. On Irinan nimipäivä ja taloon odotetaan väkeä vieras- ja onnittelukäynneille. Rykmentti on saapunut kaupunkiin, ja sisarten mielessä herää toivo siitä, että jotakin hyvää tapahtuisi.

Sisaret unelmoivat paluusta Moskovaan ja paremmasta elämästä siellä. Kukin heistä on tyytymätön omassa roolissaan: Opettajatar Olga kaipaa elämäänsä puolisoa ja rakkautta, Maša on naimisissa miehen kanssa, jota ei rakasta, ja nuorimmainen Irina on elämässään suuntaa vailla. Rykmentin läsnäolo tuokin sisarten elämään lupauksen toivosta ja rakkaudesta, mutta ennen kuin esirippu neljännen näytöksen lopuksi laskeutuu, on kaikki toivo menetetty, ja vanha tuttu hiljaisuus peittänyt kaupungin alleen.

Olen häpeäkseni lukenut huonosti venäläisiä klassikoita. Vaikka tšehovilainen tunnelma on minullekin käsitteenä tuttuakin tutumpi, on sen hahmottaminen näihin aikoihin asti ollut enemmän mielikuvitukseni kuin varsinaisen lukukokemuksen varassa, sillä ennen tätä kesää olen lukenut Anton Tšehovin tuotannosta vain joitakin yksittäisiä novelleja - niitäkin lukioaikoina, eli, köh, kauan sitten. Tänä kesänä tuli vihdoin Tšehovin vuoro, ja hyvänä sysäyksenä Kolmen sisaren lukemiselle toimi halu lukea Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja (joka on muuten aivan ihana kirja!) heti tämän klassikkonäytelmän perään. Tämä ensimmäinen varsinainen Tšehov-kokemukseni onkin ollut ihastunut ja innostunut, ja näin kun näytelmän lukemisesta alkaa olla reilusti aikaa, huomaan että sen tarina ja tunnelma elävät mielessäni yhä vahvoina. Näytelmän jälkihehku on siis ollut pitkä ja voimakas, ja eniten saan varmastikin kiittää siitä Sundin romaania, joka avasi Kolmea sisarta vielä paljon lisää.

Näytelmässä minua kiehtoo paitsi ajan-, myös venäläisen yläluokan joutilaan ja turhamaisen elämän kuvaus. Teoksen sivut tulvivat hiljaista ja vähäeleisyydessään tyylikästä slaavilaista melankoliaa, joka kietoutuu miltei lannistavaan tyytymättömyyden ja onnettomuuden tunteeseen. Päähenkilöiden vauras, mutta sisällöltään tyhjä elämä tuntuu kirotulta ja sietämättömältä, ja sisaruskolmikon nuorimmainen, Irina, toteaakin kosijalleen Tuzenbachille, ettei elämä ole ihanaa, vaan että se on pyrkinyt tukahduttamaan heidät kuin rikkaruoho. Sisarukset tyytyvät hiljaa rooleihinsa, eikä heillä tunnu olevan kykyjä tai voimavaroja tehdä jotakin omalle onnettomalle olotilalleen. Helpompaa on luopua siitä, joka tuntuu itselle merkityksellisimmältä - toivosta, haaveista ja samalla myös vähän itsestään.

Kaikki neljä näytöstä näytellään hienoissa puitteissa, joko Prozorovien hienossa talossa tai sen viereisessä kauniissa, vanhassa puutarhassa. Ensimmäisessä näytöksessä Tšehov kuvaa kevätpäivää aurinkoiseksi ja iloiseksi, ja näytelmä päättyy vuosien kuluttua kesäiseen puutarhaan, jossa pöydällä lojuvat lasit ja pullot kielivät jo ennen puoltapäivää nautitusta samppanjasta. Valosta huolimatta näytelmä jättää mieleen pehmeänharmaan ja hieman hämäränhyssyisen jäljen. Surumielisen, mutta kauniin. Kauniisti Tšehov kuvaa myös muistoja ja muistamista sekä toisaalta unohtamista, vierauden ja yksinäisyyden tunteita, haaveilua toisenlaisesta elämästä ja jatkuvaa kaipausta menneeseen, lapsuuden Moskovaan. Henkilöt keskustelevat sivistyksen ja koulutuksen merkityksestä, puntaroivat suhdettaan työhön ja pohtivat paljon elämän tarkoitusta ja sisältöä. Tekstissään Tšehov kurottaa yhtä lailla menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, hän laittaa henkilönsä kuvittelemaan elämää heidän jälkeensä. Kiehtovaa!

Veršinin (mietittyään hetkisen): Miten minä sen sanoisin? Luulisin että kaiken tässä maailmassa täytyy muuttua vähitellen - ja muuttuu jo meidän nähtemme. Kahden-kolmensadan tai sitten tuhannen vuoden perästä - aikamäärä ei tässä ole tärkeintä - alkaa uusi, onnellinen elämä. Siitä elämästä osallisiksi me emme pääse, mutta sitä varten me elämme nyt, teemme työtä, niin, ja - kärsimme, me luomme sitä - ja siinä yksin on koko meidän olemisemme tarkoitus ja, jos tahdotte, meidän onnemme.

Ehkä kiehtovinta kaikesta on kuitenkin Tšehovin naiskuvaus. Näytelmä kertoo neljästä naisesta, sillä kolmen sisaren lisäksi tärkeässä roolissa on myös heidän veljensä Andrein morsian ja tuleva vaimo, Nataša. Tämän hahmon kehitys on mielenkiintoinen: Alun ujosta ja hieman aran oloisesta tytöstä kasvaa avioliiton ja äitiyden myötä häikäilemätön ja röyhkeä nainen joka ei pokkuroi ketään, ja joka pettää miestään avoimesti kaikkien katseiden alla. Nataša herättää lukijassa eniten tunteita alun säälistä lopun tympeään ärsytykseen, ja on siksi rosoisuudessaan mainio hahmo kolmen hillityn sisaruksen joukossa.

Näytelmä on näennäisesti hyvin rauhallinen ja vähäeleinen eikä siinä tapahdu paljoa, mutta sen rivien väleissä ja henkilöiden mielissä kuohuu. Teksti on täynnä suurta tunnetta ja tuskaa, ja niiden olemassaolo herää lukijan mielessä kunnolla vasta tekstin lukemisen jälkeen. Tšehovin tekstit eivät ole klassikkoja syyttä. Tämän jälkeen janoan lisää.

*****

Olen viettänyt viimeiset pari viikkoa kesälomaa paitsi työstäni, myös näköjään täältä blogimaailmasta. Blogiloma oli ennalta suunnittelematon, mutta sekin tuntui tulevan tarpeeseen. Olen tehnyt viimeiset kaksi viikkoa ihania asioita: käynyt rakkaiden ystävien kanssa Turussa ja Kustavissa Volter Kilven ja Alastalon salin merkeissä (tästä lisää lähipäivinä!), tehnyt suursiivousta Marie Kondon oppien mukaan (tästäkin lisää myöhemmin), käynyt kesäteatterissa ja elokuvissa, tavannut rakkaita ystäviä, ihanaa pikkuista kummityttöäni, sisaruksiani ja uusia, ihastuttavia tuttavuuksiakin, ja ennen kaikkea levännyt ja tuntenut olevani pitkästä aikaa todella rentoutunut. Niin, ja lukenut - totta kai! :) Parin viikon totaalisen akkujen latauksen jälkeen olo on taas innostunut ja energinen, ja olen täällä blogimaailmassakin taas mukana intoa puhkuen!

Tämän postauksen julkaisen osana kirjabloggaajien ensimmäistä klassikkohaastetta, jota emännöi tällä kertaa Reader, why did I marry him -blogin Omppu. Oheisesta linkistä voi käydä kurkkaamassa muiden bloggaajien lukemia klassikoita ja heidän niistä kirjoittamiaan tekstejä. Haasteen tarkoituksena on siis ollut lukea ennalta lukematon klassikko, jonka lukemattomuus suorastaan vähän hävettää. Omassa blogissani oli alun perin tarkoituksena olla tänään juttua aivan toisesta kirjasta, J. R. R. Tolkienin klassikkojärkäleestä Taru sormusten herrasta, mutta toisin kävi.

Olen katsonut TSH-elokuvatrilogian moneen kertaan, ja huikeat leffat kuuluvat ilman muuta suurimpiin fantasiaelokuvasuosikkeihini. Romaanin suhteen sen sijaan en pääse puusta pitkään, vaikka olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa, ja samalla tavoin kävin nytkin. En oikeastaan osaa edes selittää, miksi TSH:n lukeminen on minulle niin tuskallisen työlästä ja tikkuista. En keksi muuta syytä, kuin sen että tänä kesänä(kään) ei ole ollut yhtään fantasianlukuolo. TSH pysyy siis toistaiseksi lukemattomien klassikoiden listallani, mutta ehkäpä ja toivottavasti jonakin päivänä tulee vielä senkin vuoro.

Sain Leena Lumilta mukavan kesähaasteen, johon ajattelin vastailla heti näin elokuun alkajaisiksi. Haaste pitää sisällään kymmenen kysymystä, ja näihin oli hauskaa miettiä vastauksia, joten kiitokset Leenalle työviikonlopun piristyksestä! ♥ Postauksen kuvat on räpsitty ihanan joutilaina lomapäivinä kesäisen Tampereen keskustassa.

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Hmm. Luultavasti useimmat blogiani hiukankin enemmän lukeneet tietävät asioita minusta suorastaan kyllästymiseen asti. Että rakastan intohimoisesti matkustelua ja valokuvausta, Britteinsaaria, Joel Haahtelan, Antti Hyryn ja Hannu-Pekka Björkmanin kirjoja, merta ja majakoita, Downton Abbeyta ja Midsomerin murhia, syyskesää ja syksyä ja toisaalta toukokuun vaaleaa vehreyttä, historiaa, koiria ja lapsuuden kotikaupunkiani, Porvoota. Tai että voisin elää miltei pelkällä sodista kertovalla kirjallisuudella. Joo joo, nämä on jo kuultu, haukotus!

Mutta ehkäpä joku ei tiedä esimerkiksi sitä, että olen kulttuurin suurkuluttaja. Kirjallisuuden lisäksi on toinenkin asia, jota ilman en voisi elää, ja se on musiikki. Rakastan klassista musiikkia (tänä syksynä minulla on ensimmäistä kertaa Tampere Filharmonian kausikortti, oih! ♥), oopperaa, bluesia, jazzia ja countrya. Myöskään teatterista ja taiteesta en voi saada tarpeekseni. Kenties joku ei tiedä, että rakastan uimista, varhaisia aamuja, usvaa, kahvia, junia, mustavalkoisia valokuvia, mekkoja, pioneja, viulua ja selloa, leipomista, vanhoja merikarttoja, puolukoita, metsää, kynttilälyhtyjä, kauhuleffoja, köyhiä ritareita, villasukkia ja hyviä viinejä. Tai että olen niin kiinnostunut politiikasta, että haluaisin joskus opiskella sitä hieman. Että kammoan klovneja, ahtaita paikkoja ja tähtisadetikkuja, ja että minulla on todella voimakas oksennuskammo (joka on toki sairaanhoitajalle erinomainen ominaisuus, huoh). Ja etten voi kerta kaikkiaan kestää rasismia, eläinrääkkäystä, sairaalloista itsekkyyttä, huumeita, epäoikeudenmukaisuutta, tyhmiä ja pinnallisia ihmisiä tai besserwissereitä.

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Ajattelin ensin, että ei. Mutta toisaalta jokainen julkista blogia kirjoittava ihminen varmasti toivoo lukijansa löytävän blogista jotakin itseään miellyttävää, ja näin kirjablogin ollessa kyseessä puhutaan kai lähinnä lukuvinkeistä. Olen tässä Leena Lumin linjoilla: Jos jotakuta blogini tai sen kautta välittyvä persoonani ärsyttää, etsiköön hän parempaa luettavaa muualta. Erään tuttavani sanoin: Miksi kiusata tuttua ihmistä (= itseään)? :D

Yksi ehdottomista lempipaikoistani Tampereella on Finlaysonin alueen ihastuttava Tallipiha.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Olen livenä paljon hauskempi! :D Blogi on aivan minun näköiseni, mutta se näyttää minusta vakavamman ja syvällisemmän puolen (joka taas ei välttämättä tule aina arjessa ja reaalielämässä esille). Huomaan, että kirjoittamalla pettämätön ja loistava (hih) huumorintajuni ei taida useinkaan lukijalle välittyä.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Monikin asia, mutta hyvin harvoin mikään sellainen, minkä on tarkoitus naurattaa. Inhoan (!) stand up -komiikkaa, vitsejä ja etenkin amerikkalaisia komedioita. Sen sijaan kuivakka ja joskus vähän nyrjähtänytkin brittihuumori uppoaa takuuvarmasti aina, samoin vanha kunnon tamperelainen Kummeli-huumori. Teatterissa valitsen ääriharvoin komediaa, mutta kiitos rakkaan ystäväni (moi Ninnu! ♥) "joudun" joskus niitäkin katsomaan. Näyttämöllä naurattaa erityisesti loistava Jukka Leisti (jonka ei tarvitse kuin olla, ja hän on hauska! :D), ja viimeisimpänä vedet silmiin nauramisesta on saanut Risto Korhosen tulkinta Reinikaisesta Tampereen Komediateatterin Tankki täyteen -kesäteatteriversiossa.

Minut saavat päivittäin nauramaan myös hullunhauskat ystäväni ja koirani, joka vielä 11-vuotiaana vaarinakin on ihan hupsu. Parhaat naurut syntyvät spontaanisti, tahaton tilannekomiikka ja älykäs ja nokkela sanailu naurattavat usein eniten.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

En ole itse ollenkaan luova muuten kuin yhdellä osa-alueella: Rakastan valokuvausta ja ilmaisen itseäni valokuvien kautta. En voisi elää ilman rakasta kameraani, siitä on vuosien varrella tullut kuin viides raaja tai kolmas silmä. Jos joskus unohdan kotiin kameran muistikortin, tai akku loppuu kriittisessä paikassa, on olo orpo ja onneton. Muiden luovuutta ihailen rajattomasti.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Äitiäni, jonka elämä on ollut alusta loppuun melkoinen taistelu. Samoin ihailen molempia isoäitejäni (joista en ole tavannut kuin toisen, ja hänkin on kuollut jo ollessani aivan pieni). Kumpikin on ollut suunnattoman vahva ja sisukas nainen, ja toivon ja uskonkin perineeni heiltä murusen sisua. Meidän sukumme ketjussa naiset eivät ole koskaan päässeet helpolla. Mutta ainakin omalla kohdallani voin todeta, että se on tehnyt elämästä vähintäänkin mielenkiintoista.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Päivästä riippuen monikin asia, ja huonona päivänä kaikki peilikuvasta lähtien. Mutta luonteessani lähinnä jonkinlainen liiallinen pehmeys ja kiltteys. Olen huono sanomaan ei.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Tätä pitäisi tietenkin kysyä niiltä muilta, mutta uskoisin että kaiken yli kantava positiivisuuteni on yksi asia. Minua on sanottu ällöttävän positiiviseksi ja ihanan kuplivaksi persoonaksi, ja noita sanoja olen vaalinut mielessäni. Ehkä kuitenkin kauneinta, mitä minusta on koskaan sanottu, on rakkaan ystäväni toteamus: "Olet valoisampi kuin kesäkuu." Oih! ♥

Tänä kesänä Tampereen keskustassa on ilahduttanut tämä taideteos. Finlaysonin alueella Satakunnankadun yllä roikkuu taiteilija Kaarina Kaikkosen installaatio nimeltä Varjo, 345 pikkutakkia, joista jokainen on joskus sisältänyt ihmisen.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Tämä olikin osuva kysymys juuri tähän ajankohtaan ja elämäntilanteeseen! Olen miettinyt tätä paljon viime vuosien aikana, kun olosuhteiden pakosta moni suuri suunnitelma on mennyt uusiksi. Tänä vuonna olen tehnyt paljon ajatustyötä ja suuria päätöksiä, ja nyt syksyn koittaessa täällä alkavat puhaltaa uudet tuulet, sillä aloitan opiskelun työn ohessa. Minusta näyttäisi tulevan isona oman alani opettaja. Ja toivottavasti viisas ja hyvä ihminen, joka voi vanhana mummona ajatella elettyä elämäänsä ilolla ja ylpeydellä.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Totta kai! Mitä järkeä tässä kaikessa muuten olisi? Elämä on ihanaa ja yllätyksiä täynnä. ♥

Tampereen Patosillallakin rakkaus kukoistaa.

Haluaisin päästä lukemaan Elinan, Kaisan, Kaisa V.:n, Katjan, Jaananja Ninnun vastaukset näihin samoihin kysymyksiin, eli haaste lähtee tästä nyt ihanille kanssabloggaajilleni! ♥ Oma haasteeni lähipäiville on vastailla edellisten postausten kauan odottaneisiin kommentteihin (kiitos niistä jokaisesta!) ja kirjoittaa rästissä olevia kirjajuttuja loppuun. Myös Volter Kilven Kustavi odottelee blogivuoroaan. Palaan pian kaikkiin näihin! :)

Pitkästä aikaa. Alkusyksyn arki on osoittautunut niin ruuhkaiseksi, että vaikka halua ja intoa olisi piisannut, ei aikaa ja energiaa bloggaamiseen ole yksinkertaisesti riittänyt. Elokuu oli vähintäänkin työntäyteinen, ja syyskuun alussa aloitin täyden työajan ohessa sivutoimisen opiskelun. Vaikka opintopisteitä ei kuluvan lukuvuoden aikana kerrykään roppakaupalla, tuottaa opiskelu paljon ylimääräistä työtä ja luentoja on työvuorojen väleissä kahtena, kolmena päivänä viikossa. Kuluneet viikot ovat olleet väsyttäviä ja univelkaisia, mutta myös onnellistuttavia - jo ensimmäisistä luennoista lähtien on ollut huikea, riemastuttava tunne: olen juuri oikealla tiellä, tänne ja tähän minä kuulun. Niin ihanaa! ♥ Nyt tiedossa on pari seesteisempää viikkoa, ja aion panostaa vihdoin blogiin. Tätä kaikkea - ja koko blogiyhteisöä - on ollut kova ikävä!

Oman siivunsa vähästä vapaa-ajastani ovat haukanneet lukuisat kulttuuriharrastukseni. Tampere Filharmonian syyskausi alkoi komealla puistokonsertilla, jossa kuultiin kaikenlaista mahtavaa tenori Tero Harjunniemen esittämistä italialaisista opereteista aina Hatsaturjanin Naamiaisvalssiin ja John Williamsin Star Wars -trilogiaan. Kausi on sittemmin jatkunut mm. Sibeliuksen sinfonioilla, Mendelssohnilla ja Mahlerin keskeneräiseksi jääneellä kymmenennellä sinfonialla, joten tämä kausikorttilainen on hykerrellyt onnesta. ♥ Yksi syksyn kohokohdista on ollut iltaretki Turkuun, jossa pääsin kuulemaan suursuosikkini Sarah Changin maailmankuulun ja ylistetyn tulkinnan Sibeliuksen viulukonsertosta. Oli niin huikeaa ja koskettavaa, etten ole täysin toipunut illasta vieläkään. :) Myös syksyn oopperakausi on korkattu Kansallisoopperan Toscan merkeissä.

Olen kuluttanut urakalla myös teattereiden penkkejä, ja aionkin nyt syksyn aikana alkaa blogata kirjojen ohella myös teatterista. Olen miettinyt asiaa jo viime keväästä, ja koska rakastan teatteria ja käyn siellä joka tapauksessa usein, haluan laajentaa blogiharrastustani kirjallisuudesta myös muun kulttuurin puolelle. Aion kirjoittaa lähiaikoina ainakin TTT:n Taivaslaulusta, Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavallasta ja Tampereen Teatterin Skavabölen pojista, ja vaikka Tampereen Teatterikesästä alkaa jo olla aikaa, haluaisin ehtiä palata siihenkin. Kävin nimittäin sen puitteissa katsomassa viisi toinen toistaan hienompaa esitystä, joista olisi mukavaa kirjoittaa muutaman sananen, jos ei muuten, niin itselle muistiin. :)

Reissuunkin olen ehtinyt. Viikko sitten vietimme rakkaan ystäväni kanssa viikonlopun Kööpenhaminassa, ja luulenkin että keskityn blogissa alkuviikon ajan matkakuviin - siten on helpompaa päästä taas takaisin bloggaus- ja kirjoitusraiteille. :) Ja lukenutkin olen, totta kai! Tällä hetkellä elän täällä Asko Sahlberg -huumaa: Odotan postista miehen syksyn uutuusteosta, Irinan kuolemia, lokakuun lukupiirikirjana on Tammilehto, ja lähdin pari päivää sitten Herodeksen kanssa kakkoskierrokselle ihan vain siksi, että saisin kirjoitettua siitäkin vihdoin blogiin. Sahlbergin lisäksi kirjoittelen lähiaikoina ainakin parista hienosta runokirjasta, parista uutuusdekkarista ja tuoreesta käännöskirjasta. Kaikenlaista vanhempaakin on tullut luettua.

Semmoista tänne. Onpa mahtavaa palailla blogiruotuun, jo tämän postauksen kirjoittamisesta tuli niin hyvä olo. :) Mukavaa ja aurinkoista alkavaa syysviikkoa, palaillaan! ♥

Kuten jokunen päivä sitten lupailin, palailen nyt blogisfääreihin parin valokuvapostauksen voimin, jospa tämän jälkeen se kirjoittaminenkin lähtisi taas sujumaan pitkän tauon jälkeen. :) Kävimme siis rakkaan ystäväni kanssa pari viikkoa sitten muutaman päivän reissulla Kööpenhaminassa. Ne päivät olivat Suomessa myrskyisiä ja sateisia, mutta Köpiksessä aurinko paistoi lämpimästi lähes koko viikonlopun, vain sunnuntaiaamuna sateli parin tunnin verran. Olin itse Kööpenhaminassa nyt toista kertaa, ja ihastuin kaupunkiin entistä enemmän. Edellinen Tanskan-reissuni oli vuoden takainen työmatka, jonka yhteydessä en ehtinyt saada Köpiksestä kovinkaan kattavaa kuvaa. Nyt olikin mahtavaa kierrellä rauhassa ympäri kaupunkia, olla välillä ihanasti hukassa ja valokuvata rauhassa kaikenlaista mielenkiintoista. Postailen matkakuvia nyt kahdessa erässä: tänään on luvassa ihastuttavan kauniin ja värikkään kaupungin tunnelmia, huomenna jatketaan vähän historiallisemmissa merkeissä.

Huomenna jatketaan vielä Tanska-kuvien voimin, ja viikonloppuna sitten jo itse asiaan, eli luettuihin kirjoihin... :)

Tarkoitukseni oli julkaista tämä postaus jo viime viikon lopulla, mutta niin vain viime päivätkin ovat olleet jälleen niin täynnä ohjelmaa, että postausparka on saanut lojua keskeneräisenä luonnoskansiossa, kun itse olen migreenipäissäni rientänyt töiden, luentojen, koiralenkkien ja klassisen musiikin konserttien välillä. :) Mutta nyt on vihdoin kunnon vapaat, ja aikaa panostaa blogiin, jee! Aloitan siis tällä lupailemallani toisella Köpis-jutulla, ja lähipäivinä luvassa on hienoja uutuuskirjoja (luettujen ja seuraavaksi lukuun tulevien romaanien pinosta löytyy ainakin Sahlbergin Irinan kuolemat, Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, Landerin Kuka vartijoita vartioi ja Lindstedtin Oneiron), Pekka Kytömäen hieno esikoisrunokokoelma Ei talvikunnossapitoa ja vähän Aleksis Kiven päivääkin. Mutta nyt vielä hetkeksi syyskesäiseen Tanskaan.

Minua ja matkaseuralaistani (moi Ninnu! ♥ ) yhdistää rakkaus historiaan. Siksi olikin jo etukäteen selvää, että Kööpenhaminassa kiertelemme mahdollisimman paljon myös historiallisissa kohteissa. Lauantaina vietimme useamman tunnin Rosenborgin kuninkaallisessa linnassa. Se on yksi Kööpenhaminan komeimmista rakennuksista, 1600-luvun alussa valmistunut saksalaistyylinen renessanssilinna. Nykyisin rakennus toimii museona, joka esittelee Tanskan kuninkaallisten esinekokoelmat 1500-luvulta 1800-luvulle. Linnassa säilytetään myös arvokkaita Kruunun jalokiviä.

Rosenborgin linnan kasvitieteellisessä puutarhassa ruusut kukkivat vielä komeasti. Tuntui ihan kesältä.

Rosenborgin viereisessä puistossa vilkuttelee tuttu mies, kirjailija ja runoilija Hans Christian Andersen.

Yksi kiehtova tutustumiskohde oli keskustan Pyöreä torni vuodelta 1642. Kerrankin nousu korkeuksiin - mutta ei rappusia! :) No, ei ainakaan montaa.

Pyöreän tornin näköalatasanteelta on komeat näköalan yli Kööpenhaminan.

*****

Sunnuntaina suuntasimme toiseen kuninkaalliseen kohteeseen, neljästä palatsista koostuvaan Amalienborgin linnaan, josta pieni osa on yleisölle avointa museotilaa ja suurin osa Tanskan kuningasperheen talvikotina toimivia yksityistiloja. Museossa esitellään Tanskan kuningasperheen historiaa, ja se on täynnä kiehtovaa vanhaa esineistöä, valokuvia ja taidetta eri vuosikymmeniltä. Siinä missä Rosenborgissa keskitytään varhaisempien vuosisatojen historiaan, tarkastellaan Amalienborgissa kuninkaallisen suvun vaiheita vuodesta 1895 alkaen.

Satuimme paikalle hieman ennen puoltapäivää, juuri sopivasti näkemään jokapäiväisen vartion vaihdon.

Amalienborgin kupeessa sijaitsee Frederikin kirkko, jota kävimme ihailemassa myös sisältäpäin. Kirkossa oli iltapäivän aurinkoisina tunteina aivan tavattoman kaunis valo.

Näin. Nyt on Tanskan-kuvat käyty läpi ja on aika siirtyä kirjojen pariin. Lisään loppuviikon puuhalistalleni myös kommentteihin vastaamisen. Olen lukenut jokaisen saamani kommentin ja ilahtunut niistä kovasti, kiitos siis niistä kaikista! ♥

(Kuvassa Jukka Leisti. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Yön kulkijat (The Night Alive) 16.10.2015
Kirjoittanut Conor McPherson, suomentanut Aino Piirola
Ohjaus Mikko Viherjuuri
Pohjoismainen kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 19.3.2015
Kesto 2 tuntia 20 minuuttia
Lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Mari Pajula, valot Tuomas Vartola, äänet Ivan Bavard, kampaukset ja maskit Kirsi Rintala

Syksyisenä yönä kuu paistaa sisään pieneen ja sotkuiseen dublinilaishuoneeseen, jossa on kapea sänky, toisella seinustalla retkivuode, muutama tuoli, likaisia astioita pesualtaassa, lehtikasoja pitkin lattioita ja seinällä juliste, joka mainostaa kesäistä Suomea lomakohteena. Huoneen asukas Tommy (Jukka Leisti) on lähtenyt käymään kaupungilla, ja palaa kämpilleen mukanaan nuori ja verta valuva Aimee (Anna Andersson), jonka joku on pahoinpidellyt Dublinin yössä. Tommy tarjoaa tuntemattomalle naiselle hoivaa, teetä ja yösijan, ja kaksikon välille alkaa vähitellen muodostua lämmin luottamus.

Päivän koittaessa huoneeseen ilmestyvät myös Tommyn hieman heikkolahjainen ja hitaanpuoleinen ystävä Doc (Esa Latva-Äijö), sekä Tommyn vuokraisäntä, talon omistava iäkäs leskimies Maurice (Mikko Hänninen). Arka Aimee jää majailemaan Tommyn kämpille ja alkaa tehdä varovaista tuttavuutta kolmen ystävällisen oloisen miehen kanssa.

Eräänä yönä Aimeen menneisyys alkaa kuitenkin kummitella, kun paikalle saapuu hänen entinen poikaystävänsä, väkivaltainen ja huumeongelmainen Kenneth (Martti Manninen). Ennen lopullista mielenrauhaa tarvitaan jokunen verinen yhteenotto, säkillinen sängyn alle piilotettuja nauriita, peltirasiallinen käteistä rahaa ja hätäinen pakosuunnitelma kohti harvaan asuttua Suomea.

(Kuvassa Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Irlantilaisen Conor McPhersonin Yön kulkijat on saanut roppakaupalla kehuja, ja mm. New Yorkin teatterikriitikoiden parhaan uuden näytelmän palkinnon 2014. Odotimme ystäväni kanssa kovasti, että pääsemme näytelmää katsomaan, etenkin kun sen keskeisissä rooleissa näyttelevät suosikkimme Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö, joiden mestarillista yhteistyötä pääsimme seuraamaan viimeksi maaliskuussa Tampereen Teatterin näytelmässä Mustapukuinen nainen (joka teki meihin sellaisen vaikutuksen, että puhumme näytelmästä - ja etenkin sen eräästä mainiosta junakohtauksesta - vieläkin aina silloin tällöin).

Yön kulkijoita kannatti todella odottaa, sillä sen näyttelijäkaarti on huikea. Jukka Leisti onnistuu vaivattoman oloisesti olemaan samanaikaisesti hillittömän hauska (mitä hän on toki aina!) ja juuri sopivasti vakava. Tommyn hahmo on tavallinen irlantilainen mies, jonka elämää sävyttävät työ- ja perhe-elämää kohdanneet vastoinkäymiset, ja Leisti tuo rooliin sellaista inhimillistä lämpöä, lempeyttä ja uskottavuutta, että teatterilta poistui esityksen jälkeen jälleen kerran ainakin kaksi tyytyväisyydestä hykertelevää Leisti-fania. Esa Latva-Äijö taas on roolissaan hessuhopomaisena Docina niin ilmiömäisen taitava ja sympaattisen suloinen, että häntä teki mieli mennä väliajalla paijaamaan ja lohduttelemaan. Näytelmän positiivisin yllättäjä on kuitenkin ainoassa naisroolissa loistava Anna Andersson, joka on roolissaan niin herkkä ja aidon oloinen, että häntä katsoessaan unohtaa täysin katselevansa näyttelijää. Tästä vastavalmistuneesta näyttelijästä varmasti kuullaan vielä!

Tampereen Teatterin pieni Frenckellin lava on viehättävän intiimi paikka. Tällä kertaa intiimiyden tunne korostui entisestään, kun lavan takaosaan oli rakennettu toinen pieni katsomo, ja itse lava jäi siis kapeahkoksi kaistaleeksi kahden katsomon väliin. Tämä asetti varmasti erityisiä haasteita mm. valaistukselle ja näyttelijöiden sijoittumiselle lavalla, mutta kaikki oli selvästi tarkkaan mietitty viimeistä piirtoa myöten. Valaistus salli katsojan keskittyä vain lavan tapahtumiin, eikä huomio kiinnittynyt vastapäätä istuvien katsojien kasvoihin tai ilmeisiin. Valaistuksen ja pimeyden vuoropuhelu oli muutenkin suunniteltu hienosti - Frenckell on nimittäin siitäkin veikeä paikka, että kun salin kaikki valot sammutetaan, siellä on todella mustaakin mustempaa, ja tätä pimeyttä hyödynnettiin paikoin varsin tehokkaasti. Istuimme ystäväni kanssa varsinaisen katsomon ensimmäisessä rivissä, ja se oli paikkana paras mahdollinen, sillä siinä sai ilokseen seurata näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja liikehdintää niin läheltä, että välillä tuntui kuin olisi itsekin ollut läsnä Tommyn pienessä dublinilaishuoneessa. Tämä tuntui aika ihanalta koko muun esityksen ajan, mutta kun roolissaan pelottavan vakuuttavasti huumehuuruista Kennethiä tulkitseva Martti Manninen riepoi vastanäyttelijöitään pitkin lavaa, teki melkein mieli piiloutua jonnekin suojaan.

Myös Yön kulkijoiden musiikkivalinnat ilahduttivat. Näytelmässä kuunnellaan mm. Van Morrisonin Brown Eyed Girliä, jammaillaan Marvin Gayen What's Going Onin tahdissa, ja tehdään jouluvalmisteluja ehkäpä kaikkien aikojen parhaan joululaulun, The Poguesin ja Kirsty MacCollin Fairytale of New Yorkin virittäessä kuulijoita tunnelmaan. Kokonaisuutena Yön kulkijat on tasapainoinen ja hallittu: se sisältää sopivassa suhteessa draamaa, murhetta ja synkkyyttä, ja toisaalta aivan hillittömän hauskoja yksityiskohtia, joissa ohjaaja syystäkin luottaa taitavien näyttelijöidensä läsnäoloon ja karismaan. Näytelmän loppukohtaus on veikeä ja se saa sydämessä läikähtelemään mukavasti. Yön kulkijoiden huumori on lämmintä ja päällimmäiseksi esitys jättää mieleen vahvasti humaanin sanoman - viestin siitä, että yön mustimmassakin pimeydessä inhimillinen lämpö voi valaista kuin kirkkain tähti.

Hieno näytelmä, hieno toteutus, huikeat näyttelijät. Tälle lämmin suositus ja tekijöille suuri kiitos!

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015. 335 sivua.)

Romaanin kaupunki on kaukainen paikka käytännössä muusta maailmasta eristyksessä sijaitsevalla saarella. Elämä Neuvoston hallitsemassa yhteisössä on tarkoin säädeltyä ja määriteltyä, ja jokaisella kansalaisella on oma tarkka paikkansa ja tehtävänsä, joista ei sovi hairahtua. Unien näkeminen on kiellettyä, ja jos ihminen jää kiinni painajaisen hetkellä, eristetään hänet Tahrattujen Taloon josta kenelläkään ei ole paluuta. Elämä saarella on myllerryksessä: sitä koettelevat toistuvat tulvat, sekä jokin tuntematon, joka saa kasvit ja eläimet kuolemaan ja ihmiset sairastumaan.

Eliana on nuori kutoja, joka öisessä vartiovuorossaan löytää Seittien Talon kiviseltä pihalta julmasti puhekyvyttömäksi pahoinpidellyn, verissään makaavan tuntemattoman naisen. Nainen on Valeria, ja hänen käteensä on tatuoitu Elianan nimi. Eliana alkaa selvittää Valerian tarinaa, ja samalla kun mysteeri alkaa pala palalta selkiytyä, muodostuu Elianalle kuva saaren historiasta sekä siitä, kuka hän itse oikeastaan onkaan.

Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet.
Hän makaa sileillä kivillä kasvot maata vasten, ja kestää hetken, ennen kuin ymmärrän, ettei hän ole kuollut.

Kudottujen kujien kaupunki on aivan ihmeellisen hieno romaani. Sen taidokkaasti punottu kudelma kietoo lukijan utuiseen ja mystiseen tunnelmaansa, ja Itärannan omaperäinen ja vahvasti symbolinen tarina lumoaa lukijan heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjailija on nimittäin luonut toiseen romaaniinsa sellaisen maailman, joka vangitsee lukijan niin pauloihinsa, että romaanin päätyttyä tarinan syövereistä on vaikeaa palata nykyhetkeen. Ollaan siis kuvitteellisella saarella ajassa, joka voisi olla yhtä lailla menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin, ja joka juuri siksi saa tarinan tuntumaan ajattomalta. Miljöönä saari on samanaikaisesti kaunis ja ahdistava: sen sateenväriset rannat ja ympärillä kuohuva meri kuulostavat ihanilta, mutta yhteiskunnassa vallitsevat lait ja normit rajaavat elämän niin ahtaaseen lokeroon, että lukiessa kurkkua kuristaa. Tarina sisältää paljon yhtymäkohtia meidän aikaamme ja maailmaamme, ja etenkin historiaan: Tahrattujen Talon seinien sisällä soivat toisen maailmansodan ja natsien ylläpitämien keskitysleirien kaiut. Kudottujen kujien kaupungin rivien väleissä on alusta loppuun tasaisen painostava tunnelma, joka on toki kirjalle pelkkää plussaa.

Itäranta kirjoittaa pakahduttavan kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä, sekä siitä, miten kaksi ihmistä voi löytää yhteisen kielen, vaikka se aluksi näyttää mahdottomalta. Hän on myös kirjoittanut romaaniinsa kauneimman ja koskettavimman kuvauksen kuolemasta ja surusta, jonka olen aikoihin lukenut. Romaanilla on syvästi humaani sanoma. Kudottujen kujien kaupunki luettaneen fantasiaromaaniksi, mutta aivan tyylipuhdasta fantasiaa se ei ole. Se on kuin hypnoottinen, kipeän kaunis, jännittävä ja paikoin julmakin aikuisten satu, joka toi paikoin mieleeni Leena Krohnin huikean Tainaronin. Se on myös hyvin kansainvälisen oloinen romaani viehättävästi nimettyjä henkilöhahmojaan myöten. Olen varma, että siitä tulee samanlainen kansainvälinen menestystarina kuin kirjailijan esikoisesta, Teemestarin kirjasta.

Nerokkaasti punotun juonen ohella rakastin Itärannan kieltä. Miten melankolisen kauniisti asioita voikaan ilmaista: Kun hetket ovat hitaita, kuiskaukset ympärillä kuohuva meri, tai kun vallitseva hiljaisuus on yhtä tiheää kuin suru, tai sanomatta jätetyt hyvästit. Tai kun ilta onkin päivän rispaantunut reuna, joka lakaisee viimeisiä lankojaan taivaan poikki. Pakahduttavan kaunista tekstiä, eikä kuitenkaan yhtään imelää, vaan kirpeän raikasta kuin merituuli, kuulasta kuin syksyinen aamu. Ihastelin myös sitä, miten kauniisti kirjailija pyörittelee kutomisen ja unien tematiikkaa - noista kahdesta muodostuu se tarinan punainen lanka, joka johdattaa lukijaa kauniista alusta vaikuttavaan ja jopa kyyneliin saakka liikuttavaan loppuun saakka. Jos romaania pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, kertoisinkin sen olevan unenomainen kudelma.

Joskus kirjaa lukiessaan kuulee mielessään musiikkia. Kudottujen kujien kaupunki oli minulle vahvasti musiikillinen lukukokemus, ja mielessäni kirjan sivuja säesti alusta loppuun australialainen Lisa Gerrard. Jos Itärannan romaanilla olisi oma tunnuskappale tai musiikkivideo, se olisikin tämä Lisa Gerrardin Vespers. Videon kuohuva meri, sen painostava syvyys, yksinäisyys, surumielisyys ja rauha tuovat kirjan tunnelman iholle, ja Gerrardin kaunis altto kantaa sävyissään samaa melankoliaa, kaipuuta ja mystiikkaa kuin Itärannan kerronta.

Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihin, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin. Muurit putoavat vaitonaisina syvään veteen, jokaista ovea pitelee lukko ja ikkunoita peittävät oksanjäykät ristikot. Jos menee riittävän lähelle, saattaa kuulla sanojen kahahtelua, ja aistia seinien takana monta yksinäisyyttä toistensa lomassa. Vielä lähempänä voi toisinaan tavoittaa huutoja, mutta ehkä ne ovat lokkien.

Kudottujen kujien kaupungista ovat kirjoittaneet hiljattain myös Katri ja Suketus, joiden arvioiden lopuista löytyy linkkejä moniin muihin blogeihin.

Alkaa taas olla se aika vuodesta: käsillä on intohimoisen kirjallisuusihmisen vuoden kohokohta, eli Helsingin kirjamessut 22.-25.10. Hurraa! ♥ Aion itse messuta kolme kokonaista päivää, eli perjantaista sunnuntaihin, ja jotta olisin parhaassa mahdollisessa messuiskussa, olen ottanut syyslomanikin juuri tälle viikolle. :) Osallistun messuille järjestäjän tarjoamalla bloggaripassilla, josta suurkiitos jo tässä vaiheessa!

Listaan oheen messutärppejä itselleni, ja miksei vinkiksi muillekin. Luultavasti messupäiväni ovat mukava yhdistelmä sovittuja tapaamisia, päämäärätöntä haahuilua messulavojen tuntumassa ja antikvariaattiosastolla, sekä kellontarkkaa sukkulointia kiinnostavasta haastattelusta tai keskustelusta toiseen. Kaksi on kuitenkin varmaa: viikonlopusta tulee ihana, ja myöhään sunnuntai-iltana on varmasti melkoisen kaikkensa antanut olo. Mutta nyt niihin messutärppeihin. Listaan vähän jotakin myös torstaille. Noita menisin katsomaan, jos olisin messuilla jo silloin.

Torstai:

- WSOY:n syksyn kirjailijoita keskustelemassa uutuusteoksistaan. Lavalla kiinnostava joukko: Virpi Pöyhönen, Miina Supinen, Karoliina Timonen ja Johanna Venho. Klo 12.30, Sibelius-lava.

- Minä & Sibelius - 20 näkökulmaa säveltäjämestariin. Hieno teos, jossa nykyajan klassisen musiikin huippunimet kertovat Sibeliuksen musiikista ja omasta suhteestaan siihen. Klo 13, Sibelius-lava. (Tämän missaaminen harmittaa aivan erityisesti!)

- Kirjailija ja sananvapaus Venäjällä, Aino-sali klo 14. Keskustelemassa Lev Rubinstein ja Ljudmila Ulitskaja. Samaan aikaan olisi HS:n tähtihetken haastateltavana Kari Hotakainen Aleksis Kivi -lavalla.

- Pentti Haanpää 110 vuotta. Juhlavuoden sankarista keskustelemassa Matti Salminen ja henkilökohtainen suosikkini Juha Hurme. Klo 15, Kullervo-lava.

- Helsingin Sanomien haastattelussa Ljudmila Ulitskaja. Aleksis Kivi -lava, klo 15.30. Puheenaiheena Ulitskajan uusimmat suomennetut kirjat ja Venäjän sananvapaustilanne.

- Sattuma ja ennakoimattomuus. Keskustelua Venäjän kirjallisuuden klassikoista, Tolstoista ja Dostojevskista. Klo 16, Takauma-lava. Samaan aikaan Wine Cornerissa keskustellaan ihanan nobelisti W. B. Yeatsin juhlavuoden kunniaksi julkaistusta tuoreesta runoteos-suomennoksesta.

- Kirjallisuuden kuninkaallisia Mika Waltari -lavalla klo 17. Riikka Pulkkinen, Anja Snellman ja suursuosikkini Asko Sahlberg keskustelevat siitä, mistä kirjallisuus syntyy.

Perjantai:

- Klo 10.30 Mika Waltari -lavalla ollaan Anni Swanin kynän jäljillä, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi 140 vuotta. Tähän en aivan ehdi, harmittaa.

- Klo 12.30 pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa: Aleksis Kivi -lavalla haastatellaan suursuosikkiani Heidi Köngästä hänen uutuusromaanistaan Hertta, ja Mika Waltari -lavalla puolestaan haastattelussa on Laura Lindstedt, joka on kirjoittanut yhden kuluvan vuoden ylivoimaisesti hienoimmista romaaneista, Oneironin.

- Perjantaina pääsenkin jo sitten kuulemaan Asko Sahlbergia, jota haastatellaan Mika Waltari -lavalla klo 13. Hänen uutuusromaaninsa Irinan kuolemat on upea, ja ah, niin synkkä.

- Ja iik: Klo 14 Aleksis Kivi -lavalla HS:n tähtihetki-haastattelussa ihana Leena Lander. Tuore romaani Kuka vartijoita vartioi on juuri ilmestynyt.

- Klo 15.30 Aleksis Kivi -lavalla Mihail Shishkin ja romaaninsa Neidonhius. Luin kirjan keväällä (se on huikea!), ja kuulin kirjailijaa Helsinki Lit -tapahtumassa. Perjantaina haluan kuulla lisää.

- Sinuhen ilmestymisestä tulee kuluneeksi 70 vuotta. Wine Cornerissa keskustellaan klo 16.30. Samaan aikaan Sibelius-lavalla olisi taidehistorioitsija Riitta Konttinen kertomassa uudesta teoksestaan Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén. Luulen valitsevani jälkimmäisen.

- Myös klo 18 pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan: Aleksis Kivi -lavalla olisi Katja Kettu keskustelemassa tuoreesta Kätilö-elokuvasta, ja Katri Vala -lavalta löytyisi Emmi Itäranta, jonka toinen romaani, Kudottujen kujien kaupunki, teki minuun valtavan vaikutuksen.

Lauantai:

- Päivä alkaa bloggaajabrunssilla.

- Klo 14 Aleksis Kivi -lavalla HS:n tähtihetki-haastattelussa Sofi Oksanen ja uutuusromaaninsa Norma.

- Klo 15 Sibelius-lavalla haastatellaan Helena Ruuskaa, joka on kirjoittanut tuoreen elämäkerran Eeva Joenpelto - Elämän kirjailija. Joenpelto on yksi niistä kolmesta kirjailijasta, joiden tuotantoa aion tämän vuoden aikana lukea, ja Lohja-sarjan avausteos lähtenee mukaani messureissulle bussikirjakseni. Ruuskan kirja on myös pakollinen hankinta omaan hyllyyn.

- Joenpelto-teema jatkuu Sibelius-lavalla, kun klo 15.30 residenssikautensa juuri aloittanut Maritta Lintunen kertoo työskentelystään Joenpellon talossa Sammatissa.

- Venäjän rooli tapahtumapaikkana suomalaisessa kirjallisuudessa on kiehtova aihe. Aleksis Kivi -lavalla siitä ovat keskustelemassa Sirpa Kähkönen ja Katri Lipson klo 16.

- Samalla lavalla, eli Aleksis Kivellä, jatkaa suuresti ihailemani Hannu Mäkelä, jota Otavan ajan muistelmista haastattelee Markku Aalto. Klo 16.30.

- Klo 17 on ihan mahdotonta: Haluaisin olla neljässä paikassa yhtä aikaa! Kirjakahvilassa haastatellaan Antti Holmaa hänen Kauheimmat runot -kokoelmastaan, Eino Leino -lavalla taas Anna Kortelainen kertoo teoksestaan Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta. Aino-lavalla olisi jälleen huikea Mihail Shishkin, ja Sibelius-lavalta löytyisivät Kummelin miehet Timo Kahilainen, Heikki Hela, Heikki Silvennoinen, Heikki Vihinen ja Olli Keskinen. Mahdotonta valita mihin mennä, ehkä menen siis viideltä kahville ja jätän väliin kaikki! :)

Sunnuntai:

- Mika Waltari -lavalla haastatellaan Petri Tammista hänen hienosta Meriromaanistaanklo 11. Samaan aikaan Katri Vala -lavalla olisi huikea Leena Krohn ja romaaninsa Erehdys.

- Klo 11.30 on myös päällekkäisyyttä: Takauma-lavalla olisivat keskustelemassa Martti Anhava, Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä siitä, mikä merkitys kirjailijaresidensseillä on kirjailijoille ja kirjallisuudelle. Samaan aikaan Katri Vala -lavalla Katja Kettu ja Rosa Liksom keskustelevat venäläisestä kulttuurista suomalaisessa nykykirjallisuudessa.

- Olin jo aiemmin tänä syksynä kuuntelemassa, kun ihana Claes Andersson luki otteita tuoreesta runoteoksestaan Aamu meren rannalla. Sunnuntaina hän on Mika Waltari -lavalla klo 12.30, sinne on pakko ehtiä!

- Klo 13-14 Aleksis Kivi -lavalla esitellään tämänvuotiset HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat. Tämän haastattelutilaisuuden seuraamisesta on tullut jo perinne, aion paikalle siis tänäkin vuonna. Tosin Sibelius-lavalla olisi osin samaan aikaan myös must-juttu: klo 13.30 Jenni Kirves ja Martti Turtola ovat keskustelemassa Jean ja Aino Sibeliuksen elämäntöistä, taiteesta ja läpi eliniän kestäneestä rakkaudesta.

- Klo 14 on taas ruuhkaa: Aleksis Kivi -lavalla tähtihetkessä haastatellaan Katja Kettua hänen romaanistaan Yöperhonen (joka on yksi huikeimmista pitkään aikaan), ja Sibelius-lavalla käsittelyssä ovat Sibeliuksen päiväkirjat. Menen kuitenkin Takauma-lavan ääreen, jossa ihana Terhi Rannela haastattelee Katri Lipsonia ja suursuosikkiani Joel Haahtelaa siitä, miten lääkärin ammatillinen tausta vaikuttaa kirjailijoiden teoksiin.

- JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään on ollut jo pitkään lukulistallani. Anna-Riikka Carlson haastattelee Koskista Aleksis Kivi -lavalla klo 16.

Huh! Palaan messutunnelmiin blogissa ensi viikon alussa. Tässä välissäkään täällä ei ole kuolemanhiljaista, vaan perjantaina täällä ja muutamassa muussakin kirjablogissa vietetään erään klassikokirjailijan syntymäpäivää.

Mutta nyt: Taianomaisen ihanaa messuviikonloppua kaikille teille ja meille, joiden suunta käy loppuviikosta kohti Helsingin Messukeskusta! Siellä nähdään! :)

Aapeli: Pikku Pietarin piha (WSOY, 1990. 1. painos 1958. 156 sivua.)

Pietari oli nimi, jonka äiti oli hänelle vaatimalla vaatinut. Kas kun ei vielä Paavali tai Jeesus, oli isä sanonut, mutta äiti ei ollut antanut periksi vaan saanut Pietarinsa. Jormalainen oli leikkipäällä ollessaan näin itse kertonut.
Niin kuin Pietarissa nyt olisi jotakin vikaa! Ei sitten mitään vikaa!

Eletään kieltolain ajan kuopiolaisessa puutalokorttelissa. Pietari Jormalainen on nuori koulupoika, jonka äiti on sairastunut ja kuollut tuperkkeliin. Kotikorttelissa tapaa monenlaista väkeä: pihapiirissä asuvat herraskainen kangaskauppias rouvineen ja lapsineen, sekä juoppo kelloseppämestari vaimoineen, pienissä liikehuoneistoissaan taas työskentelevät kaksi parturineitiä sekä valokuvaaja, josta on huhujen mukaan tullut sodassa pirullinen mies. Pietarin isä on torikauppias, ja kaksikko asuu tiilisen piharakennuksen kylmässä ja kosteassa hellahuoneessa. Asumus on kehnonpuoleinen, mutta Pietari tietää, että he joutuvat asumaan siinä, koska hänen isänsä on punikki. Lyydia-äidin kuoltua Pietarin isä hankkii pojalleen uuden äidin, Karoliina-rouvan, joka on iso kuin vesitorni, ja jolla on monta leukaa, kaikki erikokoisia.

Aapelin, eli oikealta nimeltään Simo Puupposen, syntymästä tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Tunnetun savolaiskirjailijan, toimittajan ja pakinoitsijan juhlavuotta kunnioittaakseen kourallinen kirjabloggaajia luki Aapelin teoksia, ja arvioita niistä voi lukea blogeista tänään näin syntymäpäivän kunniaksi. Koontipostaus kimppalukuun osallistuneista blogeista löytyy Amman lukuhetki -blogista, käykääpä kurkkaamassa!

Muistan hämärästi lapsuudestani lukeneeni joskus Aapelin lastenromaania, Vinskiä ja Vinsenttiä. En muista yhtään mitä kirjassa tapahtui, tai että luinko sitä edes koskaan kokonaan, mutta kirjan lämmin ja veikeä huumori on jättänyt mieleeni niin vahvan jäljen, että tämä miehen pääteos, Pikku Pietarin piha, tuntui heti jotenkin tutulta ja nostatti mieleen tunnelmia lapsuuden lukuhetkistä. Samanlaista lempeää lämpöä ja veikeää huumoria sisältää tämäkin kirja, ja juuri siksi lukukokemus tuntui vahvasti lohdulliselta. Pietarin ja hänen isänsä elämässä on paljon raskaita ja murheellisia asioita: perheen sairastunut ja kuollut äiti, sekä kansalaissodan ja vankileirien muisto, joka on edelleen tuore ja kipeä. On sydäntä lämmittävää lukea, miten puutalokorttelin yhteisö omalla tavallaan tukee puoliorvoksi jäänyttä poikaa, ja miten Pietari selviytyy elämässä eteenpäin surustaan ja äidinkaipuustaan huolimatta.

Myös Pietarin jumalsuhteella on kirjassa suuri merkitys. Hän muistaa lukea joka ilta Isä meidän tai Herran siunauksen, ja yrittää tehdä sen niin, että mukana on ajatusta. Jumala Taivaassa on muutenkin hänen juttukumppaninsa, jonka kautta hän saa kerrottua taivaassa asuvalle Lyydia-äidilleen pihapiirin uusimmat juorut ja kuulumiset, sillä äiti tahtoo aina tietää kaikki - kuka riiaa ketäkin, kuka on joutunut linnaan ja kuka haukkunut pihassa puolisonsa. Aapelin teksti tuntuukin niin aidosti pikkupojan suuhun sopivalta, että kirjaa lukiessaan melkein unohtaa sen olevan aikuisen miehen kirjoittama. Erityisen mainioita ovat kirjan henkilöhahmot, ja lukiessa mieleen nousevat Astrid Lindgrenin Eemeli-romaanit, sekä Melukylä herkullisine hahmoineen.

Pikku Pietarin piha on sympaattinen, haikea ja lämmin romaani - pieni aarre, joka jättää kauniin jäljen sydämeen. Pikku Pietarin pihalla ovat viihtyneet myös Elina, Jenni ja Aletheia.

Tämänvuotiset Helsingin kirjamessut on nyt eletty, voihan ihanuus ja rakkaus ja nyyh! Oli niin huikea viikonloppu, ja henkilökohtaisesti koen, että nämä olivat omalla kohdallani toistaiseksi parhaat messut ikinä - messujärjestäjälle vielä tässäkin kohtaa siis suuri kiitos bloggaripassista. ♥

Vietin Helsingissä kolme päivää, ja näin jälkikäteen on hymyilyttänyt se, että viikonloppu oli jotenkin ihanasti nykyisen (orastavasti keski-ikäisen) elämäni näköinen: Olen kopsutellut kolme päivää ympäri messuhallia mekossa ja 8-senttisissä korkokengissä (jotka osoittautuivat loistaviksi messukengiksi!), olen kuunnellut kymmeniä ihanan vakavastiotettavia kirjallisuuskeskusteluja (viikonloppunäkymäni ovat olleet pitkälti juuri ylläolevan kuvan kaltaisia), ja välillä olemme käyneet ystävien kanssa jatkamassa kirjallisuuskeskusteluja kuohuviinin äärellä. Iltaisin söimme hyvin (perjantaina Kämp Brasseriessa ja lauantaina Ravintola Olossa, oih! ♥ ), ja koko messuviikonloppu huipentui ihanasti Kansallisoopperalla PianoEspoon päätöskonsertissa, jossa norjalainen pianovirtuoosi Leif Ove Andsnes tulkitsi Sibeliusta, Beethovenia, Debussya ja Chopinia. Niin ihanaa kaikki! ♥

Mutta nyt hieman kuvatunnelmia messuilta. Tämä vuosi olikin siitä erikoinen, että käytin lähes koko messuajan erilaisten haastattelujen kuuntelemiseen, eikä minulla ole kamerassani yhtään (!) kuvaa messujen yleisistä tunnelmista. En myöskään missään vaiheessa ehtinyt kunnolla kirjaostoksille (mitä ihmettä??).

Perjantaina ensimmäinen kovasti odottamani haastattelu olikin yllättäen peruttu, kun suursuosikkini Asko Sahlberg oli estynyt saapumasta paikalle. Voi mikä pettymys! Repussani kulki mukana tuore ja hiljattain lukemani Irinan kuolemat, johon olisin kaivannut kirjailijan omistuskirjoitusta. No, ehkäpä ensi kerralla käy parempi tuuri. Pettymys unohtui kuitenkin viimeistään, kun pääsin kuulemaan toista suursuosikkiani, Leena Landeria, joka kertoi todella mielenkiintoisia taustatietoja tuoreen romaaninsa, Kuka vartijoita vartioi (jonka myös olen lukenut, ja voi nyyh miten se on ihana! ♥), tiimoilta.

Kuuntelimme kiinnostavaa keskustelua sota-aiheisesta kirjallisuudesta (joka on yksi henkilökohtaisista lempiaiheistani!). Ville Kaarnakari, Atso Haapanen ja Pekka Jaatinen kertoivat sotahistoriallisten tapahtumien käyttämisestä sotaromaanien lähtökohtana, yksityiskohtien oikeellisuuden merkityksestä, sekä sota-arkistojen tutkimisesta ja hyödyntämisestä kirjoitusvaiheessa.

Yksi perjantain kohokohdista oli se hetki, kun Jukka Petäjä haastatteli venäläissyntyistä Mihail Shishkiniä hänen keväällä suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Neidonhius. Shishkin on hyvin vangitseva kertoja sekä romaaniensa sivuilla, että livehaastatteluissa, ja haastattelua oli todella ilo kuunnella. Luin Neidonhiuksen keväällä ja vaikken varmasti ymmärtänyt siitä paljoakaan, oli siinä paljon sellaista, joka painui sydämeeni sinne jäädäkseen. (Bloggaan kirjasta toivottavasti pikapuolin...)

Olen lukenut Päivi Alasalmelta toistaiseksi vain novelleja, mutta hänen viimeisimmät romaaninsa kiinnostavat kovasti. Pajulinnun huudosta ja sen taustoista Alasalmea haastatteli mm. Kirjainten virrassa -blogistaan tuttu kustannustoimittaja Hanna Pudas, ja haastattelun jälkeen olisi tehnyt mieli ottaa kyseinen kirja ja mennä sen kanssa johonkin hiljaiseen nurkkaan lukemaan. Lukulistalle, ilman muuta! (Yläkuvassa on muuten kaksi valokuvaa yhdistettynä, Alasalmi ja Pudas eivät istuneet oikeasti aivan noin hassusti kiinni toisissaan. :D )

Sitten kaksi aina yhtä ihanaa naista: Merete Mazzarellaa (josta mietin, että miten kukaan voi olla noin kaunis ja tyylikäs ja viisas ja lämmin?) haastatteli Baba Lybeck (josta aivan samat sanat kuin Mazzarellasta!). Mazzarellalta on ilmestynyt uusi omaelämäkerrallinen teos, Aurinkokissan vuosi. Sen haluan lukea!

Perjantain alkuillassa pääsin kuulemaan kahta Joensuusta kotoisin olevaa viehättävää espoolaiskirjailijaa: Lavalla esikoiskirjailija Vuokko Sajaniemi ja toisen romaaninsa Kesäinen illuusioni kesällä julkaissut Karoliina Timonen.

Ennätin kuulemaan pienen otteen Emmi Itärannan esiintymisestä, kun hän kertoi tuoreesta romaanistaan Kudottujen kujien kaupunki. Pääsin myös tapaamaan kirjailijan pikaisesti, ja hän oli niin lämmin ja sydämellinen, että siitä pienestä hetkestä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Lauantaiaamun avasi Bonnierin kirjabloggareille järjestämä kirjallinen brunssi, jonka aikana pääsimme kuulemaan kahdeksaa kiinnostavaa esikoiskirjailijaa, ihanaa Katja Kettua, ja mikä parasta - venäläissuosikkiani Mihail Shishkiniä. Järjestäjälle vielä iso kiitos, tapahtuma oli niin hyvin suunniteltu, tunnelmaltaan viehättävän kodikas ja ohjelmaltaan kiinnostava! ♥

Kuvassa Simo Hiltunen (hänen esikoisensa on romaani nimeltä Lampaan vaatteissa), Roope Sarvilinna (Kateissa), Vuokko Sajaniemi (Pedot) ja Saara Turunen (Rakkaudenhirviö). Sajaniemen ja Turusen romaanit ovat ehdolla tämänvuotisen HS:n esikoiskirjapalkinnon voittajiksi.

Saara Turunen, Kaisa Haatanen (teoksensa Meikkipussin pohjalta), Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Inga Röning (Hippiäinen) ja Jussi Seppänen (Kymmenottelu). Myös Seppäsen teos on esikoiskirjapalkintoehdokas.

Minulle tämä on ollut sikäli kummallinen kirjavuosi, etten ole tainnut lukea yhtään kotimaista esikoista. Kirjallisen brunssin jälkeen jäi tunne, että ainakin Sarvilinnan Kateissa, Sajaniemen Pedot, Mykkäsen Kolme maailmanloppua ja Seppäsen Kymmenottelu sopisivat hyvin kirjalliseen pirtaani, eli ainakin nuo teokset pyrin lukemaan toivottavasti vielä tämän vuoden aikana.

Anna-Riikka Carlson (joka on yksi haastattelijasuosikeistani) jututtaa Katja Kettua. Yöperhonen on ollut minulle yksi tämän vuoden kovimmista tapauksista - huikea kirja! ♥

WSOY:n Henrikki Timgren lukee ääneen Neidonhiuksen puhuttelevan moton. Ihana Mihail Shishkin odottaa vuoroaan. Oih! ♥ Shishkin antoi paljon ajattelemisen aihetta, ja erityisesti yhden ihastuttavan ajatelman taiteen merkityksestä eräänlaisena kuolemattomuuden välikappaleena haluan tallettaa ikiajoiksi sydämeeni.

Lauantainakin tapahtui vaikka mitä! Päivän kohokohta taisi kuitenkin olla puolenpäivän aikaan, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja kirjailija ja kulttuurin moniottelija Jörn Donner keskustelivat Aleksis Kivi -lavalla kirjallisuudesta. Älykästä ja sivistynyttä - ja silti rentoa ja hauskaa. Olin tunnin ajan aivan muissa maailmoissa, ja keskustelun jälkeen aivan myyty. On meillä vaan mainio presidentti - ja Jörkkahan on aina ihana! ♥ Kyllä se vaan niin on, että lukeminen kannattaa aina.

Myös Sibelius-lavalla - ja Sibeliuksesta! - käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja. Suuren Sibba-fanin mieltä lämmitti ja liikutti erityisesti tämä: Aleksi Siltala haastatteli Kimmo Korhosta ja Pekka Hakoa heidän hienosta tietoteoksestaan Elämän mosaiikki - Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. En ollut edes tiennyt kirjasta ennen viime viikonloppua, mutta esityksen kuultuani minun oli aivan pakko saada teos omakseni, ja niin siitä tuli toinen Virallisista Messuostoksistani.

Toinen, jo kauan ennen messuja päätetty Virallinen Messuostokseni oli Helena Ruuskan Eeva Joenpelto - Elämän kirjailija. Haastoin itseni jo vuodenvaihteessa lukemaan Joenpeltoa, ja nyt menossa on Lohja-sarjan avausteos Vetää kaikista ovista. Voi rakkaus, mikä kirja! ♥ Sibelius-lavalla kuultiin Joenpeltoon liittyen mielenkiintoinen keskustelu, kun Anna-Riikka Carlson jututti Maritta Lintusta ja Katja Kettua heidän kokemuksistaan elämästä Sammatin kirjailijaresidenssissä - suuressa talonpoikaistalossa, jonka Joenpelto testamenttasi WSOY:n kirjallisuussäätiölle annettavaksi kirjailijoiden käyttöön.

Stefan Moster haastattelee Sirpa Kähköstä ja Katri Lipsonia. Kaksikko keskusteli omien teostensa pohjalta Venäjän roolista suomalaisten romaanien tapahtumapaikkana. Kähkösen hienon Pietariin sijoittuvan Graniittimiehen olenkin jo lukenut, mutta nyt kiinnostuin kovasti myös Lipsonin teoksista. Hän on kirjoittanut teoksensa Kosmonautti hieman waltarimaiseen tapaan kirjoittaen Murmanskista kuitenkaan käymättä siellä. Tosi kiehtovaa!

Suursuosikkini Hannu Mäkelä, jota on päästävä kuuntelemaan joka messuilla vähintään kertaalleen! ♥ Tässä Mäkelä kertoo nuoruusvuosistaan Otavalla. Samasta aiheesta kertoo myös tuore muistelmateos Muistan - Otavan aika.

Anna Kortelainen osoittautui todella vangitsevaksi keskustelijaksi ja kertojaksi, jonka eläytyvää tarinointia olisi voinut kuunnella vaikka kuinka kauan! Kortelainen kertoi teoksestaan Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta. Kirja odottaa lukuvuoroaan hyllyssäni, ja odotukset ovat kovat!

Sunnuntaina kävin jälleen kuuntelemassa keitäpä muita kuin suosikkejani Sirpa Kähköstä ja Hannu Mäkelää, jotka myös ovat hyvin sujuvasanaisia keskustelijoita, ja joiden kummankin älykkäitä näkemyksiä ja kiehtovia kokemuksia elämästä ja maailmasta kuuntelisi vaikka kuinka! Sunnuntaiaamuna Kähkönen ja Mäkelä kertoivat kokemuksistaan Kirjailijaliiton Pietarin kirjailijaresidenssistä, jossa kumpikin on ollut kirjoittamassa. Keskustelu herätti melkoisen Pietarin-matkakuumeen...

Ihanaa Petri Tammistakin kävin kuuntelemassa peräti kahteen kertaan. Meriromaani on myös yksi lukuvuoteni kohokohdista. Niin viisas, pieni suuri romaani, jossa on oikeastaan koko elämä. ♥ Myös Tammisen kohtaaminen oli sykähdyttävää: niin lämmin, läsnäoleva ja karismaattinen kirjailija.

Sunnuntain iltapäivän kohokohta oli aina yhtä ihanan Terhi Rannelan (josta minulla ei ole nyt kunnon kuvaa, nyyh!) Takauma-lavalla vetämä keskustelu, jossa työterveyslääkäri Katri Lipson ja psykiatri Joel Haahtela kertoivat kokemuksistaan lääkärin ja kirjailijan työn yhdistämisestä. ♥

*****

Messujen jälkeen iski vähän apeus, ja eroahdistus rakkaista ystävistäkin, mutta toisaalta näiden messutunnelmien aiheuttama leijuva olotila kannattelee luultavasti helposti yli synkimpien talvipäivien. Ja hei - eihän seuraaviin kirjamessuihin ole enää kuin 51 viikkoa... :)

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015. 317 sivua. Alkuteos Onda boken, 2015. Suomentanut Laura Beck.)

Taikuus.
Se oli jonkinlaista taikuutta. Se, miten kertomukset, olivat ne sitten yksinkertaisia kuten se, jota hän oli juuri kertomassa, tai suurenmoisia kuten Homeroksen kertomukset, pystyivät saattamaan ihmislajin jonkinlaisen transsin valtaan. [--]
Totta kai se oli taikuutta! Opiskelijat olivat vankeina kertomuksen maailmassa, missä kertoja päätti mikä oli totta ja missä totuus vangitsi kuulijan, missä raaka loppu oli nyt yllättänyt heidät, lumonnut heidät, hypnotisoinut heidät.

1920-luvulla nuori, katkera ja epäonninen kirjailija Leander Granlund hukuttautuu kustavilaiselta rantakalliolta veljensä hääjuhlan muututtua kalmanhajuiseksi kaaokseksi. Koska mies ei ole saanut koskaan mitään julkaistua, hänestä ei jää jäljelle muuta kuin sysimusta muisto, sekä muutamia runoja vanhoissa päiväkirjoissa, kirjeissä ja päivälehdissä.

Noin yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin Granlundin nimi nousee esille Åbo Akademin kirjallisuustieteen laitoksen luennolla, kun eräs synkkämielinen humanistiopiskelija ilmoittaa haluavansa kirjoittaa esseen tästä edesmenneestä kirjailijasta. Sivuaineopiskelija Pasi Maars yllättää sanoillaan lehtori Mickel Backmanin täydellisesti, ja ajatus Granlundin menneisyyden ja käsikirjoitusten kaivelemisesta herättää lehtorin mielessä uinuneen levottomuuden ja romahduttaa hänen vuosia kestäneen uskonsa siihen, että kaikki on hallinnassa. Mitä Granlundin tarina pitää sisällään? Entä Backmanin oma tarina? Ja miksi viimeistä Granlundin kirjoittamaa runoteosta sanotaan Pahaksi kirjaksi, jonka lukemisesta joutuu helvettiin?

Joka vuosi syysiltojen pimetessä mielessäni tapahtuu sama asia: alan kaivata luettavakseni hyvää kauhuromaania. Tänä vuonna olin varannut pyhäinpäiväviikonlopulle tämän Kaj Korkea-ahon uutuusromaanin, jonka takakansi lupaa isoilla punaisilla kirjaimilla: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin. No totta kai tuollaisilla saatesanoilla varustettu kirja on luettava. :)

Paha kirja osoittautui melko toisenlaiseksi romaaniksi kuin millaista olin kuvitellut ryhtyväni lukemaan. Se sisältää lopulta myös klassisia kauhuromaanin aineksia, mutta isossa roolissa teoksessa ovat myös arkipäiväisemmät teemat: parisuhdeongelmat, syyllisyyden tunne ja itsesyytökset, stressaava opiskelijaelämä rahahuolineen ja opintosuorituspaineineen, ja toisaalta keski-ikäisen mielen elämää ja omaa kehoaan kohtaan tuntema tympeys. Kauhutarinansa ohessa Paha kirja kuvaa kaunistelemattomasti akateemista maailmaa moninaisine ongelmineen, sekä suppeita ja sisäänpäinlämpiäviä suomenruotsalaisia kulttuuripiirejä. Kirjojen ja lukemisen ystävää ilahduttaa erityisesti se, että Pahan kirjan keskeisin sanoma on kirjallisuuden voima ja se, millainen vaikutus kirjallisuudella voi ihmismieleen voimakkaimmillaan olla.

Turkulainen yliopistomaailma tarjoaa tapahtumille kiehtovat puitteet. On helppoa nähdä mielessään auditorion penkkejä kuluttavat väsyneet ja hiljaiset (osin krapulaiset?) opiskelijat, salin edessä lattiaa jaloillaan mittaava mietteliäs ja selkävaivainen lehtori, tai ylioppilaskylän masentavat yksiöt mikropizzoineen ja tenttikirjakasoineen. Myös sinänsä viehättävä syksyn kuvaus luo tarinalle omaa, kolkonlaista henkeään: On kylmää ja raakaa, Turun keskusta lepää vasten tunkkaisen ankeaa marraskuun taivasta, ja ilma on kuin tulossa olevan talven tiivistettyä hengitystä. Pahaa kirjaa lukiessa mieli asettuu marraskuiseen maisemaan, joka ei totisesti ole liialla hilpeydellä pilattu.

Kirja nappaa otteeseensa heti ensimmäisessä luvussaan, kun lehtori Backman kertoo opiskelijoilleen Granlundin synkän tarinan. Tämän jälkeen kahden nykyhetkessä kuljetettavan tarinalinjan lankoja kurotaan kokoon yli sadan sivun verran, ja aloin jo tuntea oloni malttamattomaksi: milloin kirjassa päästään alkuvaiheen hienovaraisen painostavasta tunnelmasta itse asiaan, eli siihen kauhuun? No, kaikki aikanaan, ja Paha kirja lopulta kyllä palkitsee lukijansa, mutta sellaista niskavillat pystyyn nostattavaa kauhukokemusta en tältä kirjalta saanut. Eipä sillä, kiehtova kokonaisuus tämä on ja olin kyllä lukemaani tyytyväinen.

Paha kirja tarjoaa lukijalleen hillittyä ja pehmeää kauhua, sekä varmaotteista, sujuvasti kirjoitettua ja otteessaan pitävää kerrontaa. Romaanin yleisolemus on syksyisen synkkä ja sen valo on harmaata ja valjua, mutta paikoin tekstistä on löydettävissä ovelasti hymyilyttäviä yksityiskohtia, jotka keventävät lukukokemusta mukavasti. Jo kirjan alkulehdillä on huumoria, jolle tyrskähtelin moneen otteeseen:

Kaikki muuttuu hyväksi kun menet naimisiin. (trad.)

Kunhan et tee sitä Kustavissa. (Lisäys Iniöstä)

Pahan kirjan ovat lukeneet myös mm. Annika, Katja, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja ja tuoreimpana juuri tänään Omppu.

P.S. Takakannelle on annettava koukuttavuuskiitosten ohella myös risuja: Lyhyt takakansiteksti sisältää sellaisen lapsuksen, että luin yli puolet romaanista odottaen takakannen muka-vihjaamaa olematonta (siis omassa päässäni kehittelemää) juonenkäännettä tulevaksi, jota ei tietenkään koskaan tullut. Höh!

(Kuvassa Ilkka Heiskanen ja Turkka Mastomäki. Kuva: Tommi Kantanen, Hämeenlinnan teatteri.)

Sibelius - Kohtalonyhteydet 5.11.2015
Käsikirjoitus Antti Vihinen
Ohjaus Sakari Kirjavainen
Kantaesitys Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä 12.2.2015
Kesto n. 2 tuntia 20 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Eira Lähteinen, puvustus Elina Vättö, valot Hannu Suutari, äänet Janne Auvinen, kampaukset ja peruukit Liisa Sormunen & Oona Sihvonen, maskit Oona Sihvonen, koreografia Jens Walentinsson

Nuori Jean Sibelius (Ilkka Heiskanen) viettää aikaa kotonaan Ainolassa. Hänen Aino-vaimonsa (Katariina Kuisma-Syrjä) on miehensä läsnäolosta onnellinen, mutta yrittää samalla muistuttaa Jannea siitä, että myös hänen perheensä tarvitsee häntä - säveltäjä kun on tutumpi näky Euroopan konserttilavoilla ja Helsingin Kämpissä kuin kotonaan. Eikä kestä kauaakaan, kun talon piikatyttö (Birgitta Putkonen) tulee ilmoittamaan, että muu maailma vyöryy myös Ainolan ovista: Suomen kulttuuripiirien silmäätekevät sekä jopa maailmanhistorialliset merkkimiehet haluavat tulla tapaamaan kuuluisaa säveltäjää tehdäkseen tälle kunniaa.

Ensimmäiseksi Ainolaan saapuu elämästä ja alkoholista päihtynyt runoilijakolmikko: Eino Leino (Lasse Sandberg), Pentti Saarikoski (Mikko Töyssy) ja Arto Melleri (Tommi Rantamäki). Taiteilijat keskustelevat riehakkaissa tunnelmissa runoudesta, kielestä ja kulttuurista, ja siinä sivussa myös Sibelius juotetaan iloiseen humalaan. Porukkaan liittyy pian myös marsalkka Mannerheimin patsas (Matti Nurminen) pulunkakat olallaan - suurmies on väsynyt patsastelemaan Kiasman edessä ja haluaa tulla kertomaan kansallissäveltäjällemme oman mielipiteensä Sibeliuksen merkityksestä Suomen kansalle. Hän korostaa musiikin roolia mielialan kohottajana ja kertoo, että Sibeliuksen musiikilla on jopa voitettu sotia, sillä valkoisilla oli vapaussodassa "paremmat biisit".

Seuraavana päivänä edellisen päivän juhlimisesta elpyvän Jannen luo saapuu jälleen merkittävä vieras, wieninjuutalainen säveltäjämestari Gustav Mahler (Turkka Mastomäki). Säveltäjät lähtevät käyskentelemään avaruuteen (!), antavat rehellistä palautetta toistensa teoksista ja päätyvät keskustelemaan syvällisiä elämästä ja maailmasta. Mahlerin poistuttua tunnelma muuttuu täysin, kun paikalle saapuu tunkkainen tuulahdus natsi-Saksasta: Joseph Goebbels (Mikko Töyssy) tuo tervehdyksen omalta mestariltaan, musiikinystävä Adolf Hitleriltä. Goebbels kosiskelee pahaa-aavistamatonta Sibeliusta ja ylistää tämän sävellystaitoja ja puhdasta arjalaisverta.

Totuus Euroopan tilasta ja natsien hirmuteoista paljastuu säveltäjämestarille, kun häntä lopuksi saapuu tervehtimään Mahlerin sisarentytär, viulisti ja kapellimestari Alma Rosé (Maiju-Riina Huttunen). Nainen on kuollut Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä Valse Triste mielessään, ja näyttäytyy Sibeliukselle enkelinä.

(Kuvassa Ilkka Heiskanen. Kuva: Tommi Kantanen, Hämeenlinnan teatteri.)

Tämä näytelmä oli pakko nähdä -listallani kahdesta syystä: ne ovat Jean Sibelius ja Ilkka Heiskanen. Onneksi tiesin jo etukäteen, että tämä omalta osaltaan Sibelius-juhlavuotta juhlistava teos ei mene aivan perinteisen kaavan mukaan, mutta silti pääsin yllättymään: Sibelius - Kohtalonyhteydet on absurdi, veikeä ja hulluudessaan kiehtova näytelmä, joka sekä naurattaa että liikuttaa katsojan kyyneliin.

Musiikkitieteen tohtori Antti Vihisen käsikirjoitus on kuin täysin toisiinsa sopimattomista aineksista sekoitettu keitos, joka maistuukin yllättäen hyvältä. On kuin Vihinen olisi heittänyt tehosekoittimeen ennakkoluulottomasti sekalaisen joukon henkilöitä ja aikakausia, ja kaatanut seoksen sellaisenaan paperille. Sibelius - Kohtalonyhteydet onkin eräänlainen mielikuvitusleikki, tai palapeli jonka palaset jäävät hieman toisistaan irralleen, mutta silti kokonaiskuvan hahmottaa selkeästi. Tosin mietin, että näytelmällä lienee eniten annettavaa niille, jotka omaavat laajalti klassisen musiikin, populäärikulttuurin, kirjallisuuden ja historian tuntemusta. Repliikit sisältävät runsaasti nokkelia heittoja, jotka avautuvat jos ovat avautuakseen: Roolihahmot mm. siteeraavat sopivissa kohdin Ismo Alankoa ja Eppu Normaalia, ja Saarikoski moittii entisen vaimonsa keittotaitoja. Sibeliuksen lisäksi mm. Gustav Mahlerin, Richard Wagnerin ja Richard Straussin musiikin tunteminen avaa näytelmää hieman lisää.

Näyttelijäryhmän työ on tasaisen varmaa, mutta kirkkaimpana helmenä esiin nousee Ilkka Heiskasen huikean hieno roolisuoritus. Myös Turkka Mastomäki tekee komean roolityön Gustav Mahlerina. Näytelmän paras kohtaus onkin ehdottomasti Sibeliuksen ja Mahlerin rauhallinen kävelyretki avaruudessa: miesten välillä käydään näytelmän huikeimmat dialogit, ja etenkin klassisen musiikin ystävälle kohtaus on äärimmäisen herkullinen. Mahler moittii Sibeliuksen musiikkia kitschiksi, Sibelius taas antaa takaisin kuvaamalla Mahlerin messiaanisia teoksia konemaisiksi, kuin päälle puskeviksi höyryvetureiksi. Mainiota! Keskustelu syvenee ja menee henkilökohtaisemmaksi, ja kun Mahler ja Sibelius kuvaavat millaista on säveltää oma lapsensa hautaan, huomaa katsojakin silmiensä kostuvan. Jo aiemmin näytelmässä osin kuultu Sydämeni laulu jää soimaan mieleen vielä näytelmän päätyttyäkin. Muutenkin illan aikana kuullaan ihastuttavan paljon otteita Sibeliuksen sävellyksistä.

Mahlerin käynnin jälkeinen näytös, jossa Goebbels saapuu liehittelemään Sibeliusta, oli puolestaan vähiten makuuni ehkä eniten aiheensa, mutta hieman myös tietynlaisen yllätyksettömyytensä vuoksi. Goebbelsin jälkeen näytelmä kuitenkin huipentuu toistamiseen, kun enkeli Alma Rosé tulee kertomaan Sibeliukselle tärkeän sanomansa. Lopussa on vain yksinkertainen valo ja katsomon hiiskumaton hiljaisuus, Ilkka Heiskasen vaimea, sortuva ääni ja poskilla kyyneleet, ja katsojan kurkussa pala - on maaginen hetki, kun lavalla on jotakin niin puhdasta, paljasta ja riisuttua, että tuntuu kuin itse Sibelius olisi ollut hetken ajan hengessään läsnä.

Sibelius - Kohtalonyhteydet menee Hämeenlinnan teatterissa vielä tämän viikonlopun. Lauantain kahteen näytökseen on näköjään vielä lippujakin. Suosittelen lämpimästi!

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015. 222 sivua.)

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta kun ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa.

Alussa on idylli: äiti, isä ja Ihana Vauva, josta on kasvanut reipas Saara-tyttö. On huvikumpumainen sahanpurutalo, jossa kaikki on aina kesken, ja jossa vietetään remonttipäiviä, riidellään, nauretaan ja kerrotaan satuja. Siinä talossa asuu onnellinen perhe. Ja sitten on vielä Annu-tätikin, joka voittaa lotossa jättipotin, ostaa lampaita ja rupeaa kartanonrouvaksi.

Joskus elämässä tapahtuu asioita, joita kukaan ei voisi uskoa tapahtuvaksi. Saattaa käydä niin, että täti voittaa loton jättipotin vielä toisenkin kerran. Että tuntemattomaan kalastajamieheen osuu salama viisi kertaa, ja hän selviää joka kerrasta hengissä. Tai että äiti jää omassa puutarhassaan taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, että hän kuolee, isä menee rikki, eikä Saara näe äitiään enää koskaan.

Äidin kaksi viimeistä kuvaa: edellisen illan iltasatu sekä seuraavan aamun lähtö puutarhassa. Äiti hellehatussaan ja puutarhahanskat käsissään. On kuin ne kaksi hetkeä hohtaisivat erityistä kirkasta valoa.

Isänpäivänviikonlopun kirjaksi valikoitui tämä kuluneella viikolla Finlandia-ehdokkaaksikin valittu Selja Ahavan toinen romaani. Aloin lukea Taivaalta tippuvia asioita vaikuttuneena sen kauniista kerronnasta ja Ahavan suorastaan mestarillisesta kyvystä asettua lapsen asemaan, mutta hyvin pian huomasin lukevani kirjaa pala kurkussa ja aivan toisenlaisesta näkökulmasta, kirjan nuoreen päähenkilöön samaistuen. En ollut enää nainen, joka lukee erinomaisen hyvää kirjaa, vaan nainen, joka on joskus ollut tyttö, joka on menettänyt toisen vanhempansa. Oman isäni kuolemasta on jo kaksikymmentäviisi vuotta, eikä hänen kohdalleen osunut taivaalta tippuva jäälohkare vaan keski-ikäiselle miehelle tuiki tavanomainen kirous eli sydänveritulppa, mutta äkillisen ja odottamattoman kuoleman nuorelle mielelle aiheuttama yllätys, ihmetys, lamaannus ja kaiken käsittämättömyys ovat silti samoja.

Taivaalta tippuvia asioita on väkevä ja kipeäätekevän kaunis ja lämmin kuvaus liian aikaisin kohdatusta menetyksestä, surusta ja elämästä, jonka on jatkuttava, vaikka ihminen kuinka haluaisi jäädä menneeseen aikamuotoon. Se näyttää, miten rakas ihminen voi vielä vuosienkin kuluttua olla läsnä, vaikka onkin poissa. Erityisen koskettavaa on se, miten Saara rakentaa muistoa äidistään pienistä palasista: Hän miettii miten äiti lämmittää lapsensa vaatteita pönttöuunin edessä talvisena päivänä, miten hän työssään leikkaa kankaita kultaisilla saksilla, ja miten kaunis hän on juhliin lähtiessään silkkimekossaan ja korkokengissään. Saunassa äiti tuoksuu kookospähkinältä, hänellä on vinot isovarpaat ja matala ja pehmeä ääni, ja kun äiti kertoo satuja, ne ovat aina erilaisia kuin kirjoissa. Sellainen äiti on. Tai oli.

Ahavan episodimaista romaania lukiessaan alkaa pohtia samoja asioita kuin pieni Saara: Missä ihminen loppuu ja muu alkaa? Millainen ihminen oikeastaan on, millainen minä olen tai muut ihmiset lähelläni? Tarvitseeko ihminen toisen ihmisen lähelleen hahmottaakseen omat ääriviivansa, vai alkaako ihminen hapertua reunoistaan ilman toista? Taivaalta tippuvia asioita on kiehtova yhdistelmä realismia ja taianomaisuutta. Se näyttää lukijalle miten elämä on oikeastaan tarina, joka limittyy muiden tarinoiden kanssa ollen siten osa suurempaa tarinakokonaisuutta, ja miten epätodennäköisyydet ja pienet ja suuret ihmeet joskus ohittavat sattuman, ja miten tavallisille ihmisille voikin tapahtua hyvin epätavallisia asioita. Romaania lukiessa omakin mieli alkaa järjestellä palasia, loppukohtaus lähestyy ja Hercule Poirot kutsuu vieraansa koolle kirjastoon, - "Bon, on aika paljastaa totuus." - ja maailmassa alkavat näyttäytyä sen järjestys ja logiikka: asiat tapahtuvat, koska ne sopivat tarinaan. Näen asioita kirkkaammin ja selkeämmin kuin kertaakaan kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Tietenkin (!) tämän piti mennä näin, sillä toisin se olisi mennyt aivan väärin.

Ehkä kaikki eivät halua Paratiisia. Ehkä useimmat ihmiset eivät halua mitään loppua, koska ne pelkäävät kuolemaa. Ja siksi Paratiisikaan ei tule, ja asioita vain tapahtuu.
Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Jos kaikki olisi järjestyksessä niin kuin enkelit käskevät, jos enkelit sanoisivat että älkää katsoko ja kaikki tottelisivat, joutuisimme yhdellä torven töräyksellä Paratiisiin. Mutta maailma jatkuu ja elämä tapahtuu, koska aina löytyy ihminen, joka kurkistaa kuitenkin. Joku unohtaa katsoa uutiset, joku aloittaa riidan kun ei pitäisi, jotakuta ei vain huvita olla hyvä, joku vain sattuu seisomaan puutarhan reunassa juuri kun jääkokkare tippuu. Ja siksi me emme pääse ikinä Paratiisiin.

Maailma jatkuu, asioita tapahtuu. Tulee uusia päiviä ja uusia tarinoita, jotka kiehtovat, herättävät ajattelemaan ja ehkä tekevät jotakin taas vähän kirkkaammaksi, mutta tämän Ahavan kertomuksen otan mukaani kaikkiin niihin uusiin päiviin. Tämän kuulaan ja lämpimän tarinan ja kaikki sen salaviisaat ajatukset talletan sydämeeni, sillä siellä on niiden paikka. Kirjailijalle lämmin kiitos - opin parissa päivässä omasta tarinastani asioita, joiden ymmärtämiseen on mennyt neljännesvuosisata. Se on yhdeltä kirjalta aika hyvin. ♥

Taivaalta tippuneista asioista ovat kirjoittaneet myös mm. Minna, Kaisa, Omppu, Helmi K., Katja ja Villis.

(Finlandia-ehdokkuus? Kyllä. Ihan oikeaan osoitteeseen meni!)

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus, 2015. 440 sivua. Alkuteos Lejontämjaren, 2014. Suomentanut Outi Menna.)

Tyttö näytti niin iloiselta ja viattomalta, niin tietämättömältä maailman pahuudesta. Mutta Laila olisi voinut kertoa hänelle. Kertoa miten hyvä ja paha saattoivat elää rinnakkain yhteisössä, jossa ihmiset peittivät silmänsä ja kieltäytyivät näkemästä sitä, mikä oli aivan heidän edessään. Jos pahuuden oli joskus joutunut näkemään läheltä, siltä ei voinut enää koskaan sulkea silmiään. Se oli hänen kirouksensa, hänen taakkansa.

Fjällbackassa eletään sydäntalven aikaa. Kylmyys tunkeutuu vaatteiden alle ja kevyt vastasatanut lumi pöllyää korkealle hevosen kylkiin, kun muuan nainen törmää ratsastuslenkillään nuoreen paljasjalkaiseen ja sekavan oloiseen tyttöön. Nainen näkee miten sekava tilanne johtaa onnettomuuteen, tyttö jää auton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa vammoihinsa. Tyttö on teini-ikäinen Victoria, joka on kadonnut neljä kuukautta aiemmin. Sairaalassa havaitaan, että tytöllä on muitakin vakavia mutta vanhempia vammoja, jotka joku on hänelle todella julmilla tavoin aiheuttanut. Kuka tytön on kaapannut, ja missä häntä on pidetty kaikkien näiden kuukausien ajan? Poliisin huoli herää, sillä viimeisen kahden vuoden aikana joukko muitakin teinityttöjä on kadonnut yhtä hämäräperäisesti. Onko asialla sama tekijä, ja ovatko muutkin tytöt kokeneet saman kammottavan kohtalon kuin Victoria?

Kirjailija Erica Falck valmistelee seuraavaa kirjaansa ja käy sen tiimoilta vankilassa tapaamassa Laila Kowalskaa, joka istuu siellä elinkautista tuomiota surmattuaan raa'asti puolalaisen miehensä Vladekin. Perheen tarina on fjällbackalainen legenda ja kertomus mitä mustimmasta perheväkivallasta - heidän vanha talonsakin on vuosien myötä autioitunut ja rapistunut kauhujen talo, johon kukaan ei mielellään mene, niin suurta synkkyyttä talon seinät yhäkin huokuvat. Erica yrittää saada Lailan kertomaan, mitä perheelle oikeastaan tapahtui, mutta Laila ei suostu puhumaan.

Laila ei ollut koskaan uskonut pahuuteen, mutta nyt hän uskoi. Hän katsoi sitä silmiin joka päivä, ja se tuijotti häntä takaisin. Hän oli peloissaan ja lopen uupunut. Miten hän olisi voinut nukkua talossa, jossa pahuus piti valtaa? Miten hän olisi voinut levähtää hetkeksikään? Pahuus oli pinttynyt seiniin, se vaani jokaisessa nurkassa.

Olen lukenut blogini aikana neljä aiempaa Läckbergin dekkaria, ja jo parin viimeisimmän kohdalla olen miettinyt kannattaako minun jatkaa sarjan parissa, sillä vaikka kyseisen ruotsalaisen dekkarikuningattaren teoksissa on paljon hyvääkin, on niissä paljon myös sellaista, josta lukiessani hieman ärsyynnyn ja tuskastun. Niin vain kuitenkin kävi, että bongattuani uuden Fjällbacka-dekkarin kustantajan katalogista löysin itseni verkkokirjastosta tekemästä kirjaan varausta. (Syytän tästä kannen kuvittajaa, sillä näissä Gummeruksen Läckberg-suomennoksissa on niin kerta kaikkisen herkulliset kannet, etten voi vahvasti visuaalisena ihmisenä millään vastustaa niitä!) No, samalla tavoinhan tässä taas kävi kuin edellisilläkin kerroilla: Läckberg koukutti minut kirjansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja vaikka ärsyynnyin lukiessani niin että savu miltei nousi korvista, en olisi voinut kuvitellakaan jättäväni kirjaa kesken.

Jo tällä kokemuksella on käynyt selväksi, että Läckberg toistaa uskollisesti kirjasta toiseen hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Aina liikutaan vähintään kahdessa aikatasossa, ja juonikuvio on aina sama: tapahtuu merkillinen rikos, poliisi on ymmällään, mutta poliisipäähenkilö Patrikin kirjailijavaimo Erica hoksaa nokkelana mistä on kysymys ja joutuu samalla itse pulaan. Niin tälläkin kertaa. Joka paikkaan nenänsä tunkeva Erica onkin yksi niistä seikoista, jotka minua näissä dekkareissa eniten ärsyttävät - kirja kirjalta siedän Erican ennalta-arvattavaa hahmoa huonommin.

Myös kaunokirjallisesti Läckbergin dekkarit ovat hyvin vaatimattomia, enkä syytä tästä kääntäjää, sillä uskon teosten olevan alkukielisinäkin aivan yhtä yksioikoisia ja konstailemattomia. Tällä kertaa ärsytystäni lisäsivät myös eräät epäjohdonmukaisuudet - esimerkiksi kun on seitsemäntoista astetta pakkasta, ja Erica hakee päiväkodin pihalta kolme kuraista (!) lasta - sekä se, että arvasin pari keskeistä juonenkäännettä jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Myös kirjan loppu tuntui jotenkin hätäiseltä ja löysältä, kuin kirjailija olisi mennyt pahasti maitohapoille juuri ennen maaliviivaa.

Lukuisista moitteistani huolimatta Läckbergin dekkareissa on merkillistä imua. Ne ovat todellisia lukusukkuloita, joita lukiessaan voi asettaa aivonsa hetkeksi pauselle ja todella rentoutua - ja juuri siksi ne täyttävät tehtävänsä paremmin kuin hyvin. Myös henkilöhahmoihin (Ericaa lukuun ottamatta) on vuosien varrella ehtinyt kiintyä niin kovin, että heidän seurassaan tuntee viettävänsä aikaa kuin vanhan ystävän kanssa. Ja vaikka Leijonankesyttäjässäkin tapahtuu todella raakoja asioita, on kehaistava ettei Läckberg sorru koskaan ylenpalttiseen mässäilyyn, eikä kerronta siksi ahdista. Fjällbacka-dekkareista jää aina päällimmäiseksi jotenkin rento ja kotoisa olo. Siksi luulenkin, että kun Läckbergin seuraava dekkari ilmestyy, varaan sen kiltisti kirjastosta, luen hampaita kiristellen - ja kuitenkin viihdyn ja ehkä jopa salaa nautin.

Leijonankesyttäjän ovat lukeneet myös mm. Annika, Emmi, Pirjoliisa, Sonja, Lilli, Mai Laakso ja Norkku.

(Kuvassa Eemu Korpela, Mari Turunen, Heikki Hela ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Skavabölen pojat 12.9. ja 21.11.2015
Käsikirjoitus: Antti Raivio
Ohjaus: Marika Vapaavuori
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 4.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 30 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Mari Pajula, valot Petra Honkaniemi, äänet ja musiikki Hannu Hauta-aho, kampaukset, maskit ja peruukit Kirsi Rintala, koreografia Mönziä Kurbanali, videosuunnittelu Joonas Tikkanen

Alussa kaikki on hyvin: on neljän hengen ydinperhe mukavassa pienessä kodissaan, paljon lämpöä ja rakkautta. Kallion perheen isä Pekka (Heikki Hela) on valtion virkamies ja paljon poissa kotoa, sillä hänen on osallistuttava tärkeisiin kokouksiin. Sillä välin perheen pojista, kahdeksanvuotiaasta Rupertista (Jaakko Ohtonen) ja viisivuotiaasta Evertistä (Eemu Korpela) pitää huolta perheen taiteilijaäiti Pirjo (Mari Turunen).

Pian perheonni alkaa rakoilla. Pirjo kuulee iltasadun yhteydessä Evertiltä, että Pekka-isä homostelee jonkun tuoksukirjenaisen kanssa, ja niin miehen suhde toiseen naiseen paljastuu. Perhe viettää vielä sukujoulua isän veljen, Ossi-sedän (Esa Latva-Äijö), tämän Anu-vaimon (Elisa Piispanen) ja isän siskon, Hippa-tädin (Petri Koskinen) kanssa, mutta joulunpyhät päättyvät ikävissä tunnelmissa. Pian vanhemmat eroavat ja isä menee uusiin naimisiin tuoksukirjeitä lähetelleen Annelin (Elina Rintala) kanssa. Pekka ja Anneli nousevat Pirjoa vastaan, ja sosiaalityöntekijä Anja Sallisen (Mari Posti) myötävaikutuksella Pirjo menettää lastensa huoltajuuden. Pojat joutuvat muuttamaan isän ja Annelin luo Hyrylään, eli Skavaböleen på svenska.

Pirjo voi pahoin, eikä hänen entisen kälynsä Anun tai naapurin näyttelijärouva Rosenqvistin (Kirsimarja Järvinen) tarjoama kyseenalainen tuki helpota oloa, päinvastoin. Pekallakaan ei mene tahollaan hyvin, vaan Kuningas Alkoholi ottaa miehen elämästä vähitellen yhä suuremman otteen. Merkillinen valta mieheen on myös Taikurilla (Ilpo Hakala), Pekan kaverilla, jonka kaapissa kolistelevat hänen oman menneisyytensä luurangot.

(Kuvassa Eemu Korpela, Mari Turunen ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Kävin katsomassa Skavabölen pojat eilen jo toiseen kertaan, ja katselen kalenteria jälleen omia aikataulujani ja näytelmän ohjelmakalenteria yhteen sovitellen - jo tämä seikka kertonee, että tässä ollaan nyt mielestäni yhden kuluvan vuoden parhaimpien teatteriesitysten äärellä. Antti Raivion vuonna 1991 kirjoittama käsikirjoitus nosti aikanaan Q-teatterin menestykseen, vuonna 2009 Zaida Bergroth ohjasi näytelmäkäsikirjoitukseen pohjautuvan samannimisen elokuvan, ja tänä syksynä tamperelaiskatsojat ovat saaneet nauttia Tampereen Teatterin katsomossa huikean Marika Vapaavuoren näkemyksestä Kallion perheen tarinasta. En ole aiemmin nähnyt Skavabölen pojista yhtäkään teatteriversiota sen paremmin kuin elokuvaakaan, mutta TT:n produktio lumosi minut täysin. Näytelmä on samanaikaisesti raikas, tuore, ajankohtainen ja hurmaavalla tavalla nostalginen. Kaltaiselleni 70-luvun lapselle ajankuvaus on ihanasti totta.

Skavabölen pojat on vakava ja traaginen kuvaus kahden pienen pojan lapsuudesta ja yhden perheen hajoamisesta, mutta kaiken murheen keskellä on myös paljon iloa ja valoa, huumoriakin. Katsojaa riemastuttavat muun muassa kättä lippaan vetävä Hippa-täti, jonka silmäluomissa on jotakin sellaista vikaa, että niitä pitää nostella käsin, poikien mielikuvitukselliset leikit ja sukulaisille osoitetut teatteriesitykset, sekä Rupertin kutkuttavan ihana ensisuudelma. Näytelmä myös päättyy hyvin lohdulliseen kuvaan, joka osoittaa että elämä kantaa ja ihminen voi kaikesta huolimatta selviytyä - etenkin jos hänellä on elämässään yksikin rakas ja tärkeä ihminen.

Koko näyttelijäryhmä tekee todella laadukasta ja varmaa työtä, mutta mielestäni kolme henkilöä loistaa aivan erityisesti omassa roolissaan. Ensinnäkin on mainittava minulle ennestään tuntematon, pientä Evertiä esittävä Eemu Korpela, joka on roolissaan kertakaikkisen aito ja lavalla täysillä läsnä - tästä nuoresta näyttelijälahjakkuudesta tullaan takuulla vielä kuulemaan. Toinen roolissaan väkevä on vanha suosikkini Heikki Hela. Hänen tulkintaansa alkoholisoituneesta, hieman väkivaltaisesta ja naisiinmenevästä perheenisästä tekee tiukkaa katsoa, sillä hän on niin jäätävän hyvä. Näin vanhana Kummeli-fanina ottaa melkein sydämestä, kun sympaattisesta ja hauskasta miehestä kuoriutuu näyttämöllä niin monella tapaa vastenmielinen hahmo. Näytelmän käsiohjelmassa Hela kertoo seuraavaa: "Esitän poikien isää, viinaan menevää virkamiestä, Pekka Kalliota. Pekka on ihan hyvä mies, joka enemmän tai vähemmän tahtomattaan tekee pahaa läheisilleen ja itselleen, kun ote alkaa lipsua viinasten ja naisten kanssa. Puhuttelevaa on ollut etsiä vastausta miksi-kysymykseen. En tiedä, onko se löytynyt, mutta ainakin se on potkinut mua näyttämöllä hakemaan henkilöä, joka olis jotain muutakin, kuin vaan hoiperteleva, sammaltava sketsihahmo." Vastaus kysymykseen lienee löytynyt, sillä Helan Pekka Kalliosta on sketsihahmo kaukana.

Aivan erikseen on puhuttava Mari Turusesta. Nainen on mielestäni ylivoimaisesti yksi Suomen parhaista komedienneista, mutta Skavabölen pojissa hän tekee elämänsä roolin Kallion perheen Pirjo-äitinä. Lavalla Turunen ei näyttele Pirjoa, vaan on hän. Pirjon hahmo on monella tapaa traaginen: hän on herkkä nainen ja taiteilija, laiminlyöty ja väärin kohdeltu. Tarinan edetessä hän menettää miehensä ja poikansa, ja hänen ratkaisunsa ja etenkin se, miten tämä lavalla on toteutettu, on pakahduttavinta mitä muistan teatterissa koskaan kokeneeni. Turunen kykenee lataamaan hahmoonsa niin paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua ja tuskaa, että häntä tekee aivan kipeää katsoa - olenkin nyt kahdesti ollut katsomossa tukehtua itkuuni, kiitos Turusen. Aivan käsittämättömän hienoa työtä! ♥ (Lähipäivinä minun lienee pakko katsoa vanhoja Kummeleita - vaikkapa mainioita Ullan pullat -sketsejä -, sillä nyt ollaan jo melkein siinä pisteessä että minua alkaa itkettää, kun näen Turusen kuvan. :D )

(Kuvassa Eemu Korpela ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmän ajankuvaus on onnistunutta ja oivaltavaa: poikien ruskeat vakosamettihousut, miesten pulisongit, naisten isokuvioiset hameet ja tolppakengät tuovat nostalgisen tuulahduksen 70-luvulta, ja lasten jakamat Fazerin sekalaispussit Kiss-Kiss -karkkeineen, mustavalkotelkkarista töllötetty Lasse Virénin kultamitalijuoksu ja Gary Glitterin hitit kiinnittävät kohtaukset omaan aikaansa. Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa, poikien lapsuudessa ja kymmenen vuoden päässä alun tapahtumista, ja siirtymät aikatasolta toiselle sujuvat täysin vaikeuksitta. Suuresti ilahduttavaa on myös se, miten mainiosti aikuiset näyttelijät solahtavat lasten ja nuorten rooleihin. Joskus on vain vaivaannuttavaa katsella, kun aikuinen esittää lasta, mutta TT:n Skavabölen pojissa jokainen lasta esittävä näyttelijä (Jaakko Ohtosen ja Eemu Korpelan lisäksi Elisa Piispanen, Mari Posti, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö ja Kirsimarja Järvinen) on aivan erinomainen. Ihan mahtavaa eläytymistä, vau! Kun lisäksi kaikki muukin - lavastus, valot, seinälle heijastettavat videonpätkät ja äänet sekä musiikki - on kohdallaan, puhutaan melko täydellisestä paketista.

Skavabölen pojat jatkaa Tampereen Teatterin ohjelmistossa myös kevätkauden 2016. Ihanaa, sillä aion käydä katsomassa näytelmän vielä ainakin kertaalleen - ja suosittelen samaa kaikille, jotka arvostavat laadukasta kotimaista teatteria. Tämän vuoksi Tampereelle kannattaa matkustaa vaikka vähän pidemmänkin matkan takaa. ♥

Sami Lopakka: Marras (Like, 2014. 346 sivua.)

Elämä on suoranainen ihme, mutta se häilyy ohi sumussa. Ahdistuksessa, jonoissa, huolissa, riidellessä, sairaana, tappioissa, epätoivossa. Vitutuksessa, josta on tullut olotiloista se tutuin. Päivät ovat ilottomia ja haluttomia, ne nielevät toisensa kuin itseään syövä käärme. Olet alati väsynyt, nukut liian vähän ja vain pätkissä, sillä yöt ovat pelkkää painajaista. Aamu iskee kuin veitsi. Sade on happoa. Silloin harvoin kun ei ole harmaata, auringonsäteet tuntuvat väkivaltaisilta. Masennus olisi lohtu, mutta sille ei ole koskaan aikaa.

Kun viisihenkinen oululainen metallibändi lähtee kuukauden mittaiselle Euroopan-kiertueelle, ei ole helppoa kellään. Muusikon elämä muuttuu sarjaksi enemmän tai vähemmän onnistuneita keikkoja, tuhansia keikkabussin alleen nielemiä kilometrejä, kännisiä ihmisen irvikuvia, kuolemankrapuloita, liskohommia ja tuskanhikisiä lakanoita, paskanhajua, sairaita painajaisia ruumisarkkua muistuttavassa pienessä makuutilassa, riitoja, sekoilua ja kahinoita, morkkiksia, tolkuttomia määriä tupakkaa ja kaljaa, loputtomasti odotusta ja kipeää tekevää koti-ikävää.

Bändin kitaristia, Hautamaata, jää kotiin odottamaan raskaana oleva vaimo. Miehen rintaa kalvaa onttous: olo on jatkuvasti epävarma ja epämääräisen ahdistunut, ja jo ensimmäisistä keikkapäivistä lähtien hänestä tuntuu, että hän on kiertueelle lähtiessään tehnyt valtavan virheen. Kotoa alkaa kantautua huonoja uutisia yhdelle jos toisellekin, porukan alkoholinkäyttö riistäytyy täysin hallinnasta, ja jatkuvat riidat alkavat repiä bändiä lopullisesti hajalle. Ilmassa on maailmanlopun meininkiä, tien päällä on aivan liian paljon aikaa miettiä, ja keikkarundilla miehen pahin vihollinen on mies itse.

Päivä nousi lasin takana väsyneesti. Melankolia hyökyi ylleni kuin valtava paino: Tätäkö se on, elämä? Summittaista, pelonsekaista liikettä ennen helpottavaa kuolemaa? Kuinka pitkällä olen, jos elinaikani ajatellaan yhden päivän mittaiseksi? Joko juodaan iltakahvit? Aurinko valuu horisonttiin. Mitä olen omassa päivässäni saanut aikaiseksi, mitään? Odotanko jo salaa yötä?

Jälleen kerran sain todeta, että joskus todella kannattaa poiketa lukumukavuusalueensa ulkopuolelle. En tiedä mitään Sami Lopakasta tai hänen entisestä bändistään, Sentencedistä, enkä voisi äkkiseltään kuvitella itselleni vieraampia olosuhteita, kuin metallibändin testosteronia tihkuvan, tupakankäryisen ja kaljanhuuruisen keikkabussin. Niin moni oli minulle kuitenkin Lopakan viimevuotista esikoisromaania kehunut, että päädyin lopulta kokeilemaan kirjaa marraskuun lopun mustina iltoina ja öinä. Ja voi että - kyllä kannatti! Niin vain päätyi tämäkin keski-ikäinen klassista musiikkia rakastava viininjuoja ihmeissään toteamaan, etten olisi ikinä uskonut voivani nauttia näin paljon ruuhkatukkaisten metallimuusikoiden itsetuhoisesta kännisekoilusta.

Lukunautinnon takaa ennen kaikkea Lopakan taidokas kerronta. Mies on valmistunut bändihommien jälkeen suomen kielen maisteriksi, ja se näkyy: Marraksen kieli on huolellista ja sujuvaa, kerronta soljuu ja tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Tarinassa yhdistyvät hulvaton mutta paikoin mustaakin mustempi huumori, synkkyyttä liepeilevä melankolia ja elämän perimmäisiä merkityksiä pohtiva filosofia, ja kokonaisuus toimii. Kaikesta humalaisesta örveltämisestä ja kouhottamisesta huolimatta Marras on jotenkin tavattoman sympaattinen kirja, jonka oulun murretta lupsakasti puhuviin hahmoihin kiintyy niin, että heitä miettii vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin.

Lopakka kietoo kiehtovasti myös hetkiä Euroopan synkästä historiasta bändin ja Hautamaan synkkään nykyisyyteen. Mennyt maailma on läsnä kaikkialla: Wieniläisellä aukiolla rymisevät yhteen historia ja nykypäivä, ja Hautamaa kävelee samoja katuja kuin eräänlainen muusikkokollegansa Beethoven joskus aikanaan. Nürnbergissä hiljaista Zeppelinfeldin aukiota peittää hauras marraskuinen kuura, mutta siitä ei oikeastaan ole kauaa, kun samalla paikalla ovat marssineet saksalaiset sotilaat säännöllisissä muodostelmissa satojentuhansien ihmisten hurratessa oikea käsi tanassa. Marras pohtii ihmisyyttä ja olemassaolon suuria kysymyksiä, ja tekee sen ihailtavan pakottomasti ja melankolisen kauniisti.

Muutaman korttelin päässä kattojen yläpuolelle nousi toisessa maailmansodassa torsoksi pommitettu kirkontorni, joka oli jätetty korjaamatta. Se oli vaikuttava. Tornin huipusta oli jäljellä vain puolet ja se oli valaistu pronssiseksi. Sen tuhossa asui kauneus. Kaikkien uudempien rakennusten ja värivalojen keskellä nykyaikaisin oli tuo rujoksi pommitettu torni - vain se henki todellista kehitystä, kasvua, katumusta, ilman pöyhkeilyä tai silmänlumetta. Siinä oli jotakin inhimillistä. Siitä puuttui jotakin niin kuin jokaisesta meistä, jotka kaikki olimme vain rippeitä entisajoista. Iholla oli arpia, sisältä jotakin rikki. Menneisyys kulki mukanamme tulevaan, missä ikinä se olikin.

Marraksesta voit lukea asiantuntevampia kommentteja esimerkiksi seuraavilta Sentencediä fanittaneilta kirjabloggaajilta: Villis, Morre, Minna, Annika ja Krista. Myös moni kaltaiseni Sentenced-ummikko on kirjaan ihastunut, esimerkiksi Kirsi, Taika ja Anneli. Niin tein minäkin, sillä Marras on kerrassaan mainio kirja, jonka lukemista suosittelen kenelle tahansa!

P.S. Tätä kirjoittaessani kokeilin Sentencediäkin yhden biisin verran. Mutta joo ei, se ei ollut minun juttuni, ja Excuse Me While I Kill Myselfin jälkeen jouduinkin rauhoittelemaan itseäni Wagnerin sellomusiikilla. :D

(Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Olipa kerran minä
Käsikirjoitus: Heini Junkkaala
Ohjaus: Milja Sarkola
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 25.11.2015
Kesto n. 2 tuntia 45 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Kaisa Rasila, puvustus Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä, dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff

Näytelmäkirjailija (Minna Haapkylä) kirjoittaa näytelmää narsismista. Hän on kutsunut avukseen ystävänsä (Katja Küttner), joka saapuu sovittuun tapaamiseen pahaa aavistamatta ja joutuu paitsi lavalle yleisön uteliaiden silmien alle, myös kirjailijaystävänsä tekstin materiaaliksi ja hyväksikäytön kohteeksi. Kirjailija marssittaa lavalle kaksi pariskuntaa, Heilin (Iida Kuningas) ja Rikon (Heikki Pitkänen), sekä Siskon (Jessica Grabowsky) ja Eskon (Antti Pääkkönen). Pariskuntien avulla hän tutkii narsismin erilaisia muotoja ja vivahteita yksisilmäisestä itsekkyydestä ja tilannetajuttomuudesta aina räikeään ja patologiseen narsismiin saakka.

Myöhemmin lavalle nousee joukko julkisuuden hahmoja: Televisio-ohjelmassa "haastatellaan" Jeesusta, häpeilevä ja itsesääliin vaipunut Mika Myllylä itkee yleisölle että mitä tuli tehtyä, kunnes joukko (!) Jussi Parviaisia varastaa shown, ja Jari Sarasvuokin saarnaa kansalle omia totuuksiaan. Lopulta kameroiden eteen astelee itse pahuuden ruumiillistuma, Anders Behring Breivik. Myös kirjailijalla itsellään on paljon tunnustettavaa alkaen siitä, ettei hän enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä. Hän on valmis tekemään ja uhraamaan mitä tahansa, ja herääkin kysymys: Mitä ihmisen pitää - tai on sallittua - tehdä saadakseen itsensä näkyväksi? Mitä narsismi lopulta tarkoittaa?

(Kuvassa Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Olipa kerran minä on mielenkiintoinen kokonaisuus: Se on vimmainen, raju, hauska, vaivaannuttava, kärjistetty, osoitteleva, alleviivaava ja ennen kaikkea vakuuttava läpileikkaus narsismin anatomiasta. Se näyttää katsojalle eräänlaisen narsismipyramidin, jonka huipulla on yksi aikamme sairaimmista narsisteista, Anders Behring Breivik, mutta jonka pohjalla voi olla kuka tahansa, vaikkapa sinä tai minä. Junkkaala piirtää kuvan nyky-yhteiskunnasta, jossa jokainen seisoo oman elämänsä näyttämöllä, ja saa katsojan miettimään paljonko sitä lopulta tulee tehneeksi asioita ajattelematta "yleisöään", tiedostaapa sitä tai ei. Näytelmä sisältää monia kohtauksia, joista itsensä tunnistaminen nostattaa poskille hämmentyneen punan. Olipa kerran minää menee helposti katsomaan sillä ajatuksella, että tokihan kuka tahansa - tai ainakin minä - tiedän mitä narsismi on ja tunnistan sen merkit, mutta liki kolmetuntisen esityksen jälkeen teatterilta poistuu hämmentyneenä. Ajatusmaailma on avartunut ja ymmärrys laajentunut: ei mikään olekaan niin selkeää, vaan myös narsismi voi olla kuin veteen piirretty viiva. Peiliinkin katsoo vähän uusin silmin, ja omia ajatuksiaan kampaa tiheämmällä kammalla.

Heini Junkkaala on minulle näytelmäkirjailijana uusi tuttavuus, mutta Milja Sarkolasta on tulossa hyvää vauhtia yksi suosikkiohjaajistani. Ei ole pitkäkään aika, kun hän vakuutti minut Q-teatterin upealla näytelmällä Jotain toista, ja tälläkin kertaa olin näkemääni enemmän kuin tyytyväinen. Tiedän jatkossa haluavani nähdä kaikki Sarkolan tulevatkin ohjaukset, ja myös Junkkaalan viiltävän tarkkanäköistä tekstiä näkisin jatkossa mieluusti. Kansallisteatterin (samoin kuin muutaman muun suuren teatterin) produktioilta odottaa aina kaikin puolin ensiluokkaista toteutusta. Sellaista pääsin seuraamaan tälläkin kertaa: kaikki toimi pilkuntarkasti, ja erityisesti liikuteltavat "lasihuoneet" avoimesti esillä olevine siirtelijöineen olivat kovasti mieleeni. Tämä oli yksi niistä seikoista, jotka loivat hauskan illuusion näytelmän sisällä olevasta näytelmästä.

Pienen risun Olipa kerran minälle annan sen kestosta. Vaikka näytelmä on melkoisen intensiivistä tykitystä liki alusta loppuun, mahtuu joukkoon pari hieman turhemman tuntuista kohtausta, jolloin tekee melkein (mutta vain melkein) mieli katsoa kelloa. Liki kolme tuntia (väliaikoineen, mutta kuitenkin) on muutenkin pitkä mitta näytelmälle, ja vaikka suoraan myönnänkin katsoneeni esityksen aika väsyneenä, olisin silti kaivannut sille hieman tiivistämistä.

(Kuvassa Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Näyttelijäsuoritukset olivat aivan itkettävän hienoja kautta linjan. Näin nyt Minna Haapkylän ensimmäistä kertaa näyttämöllä, ja hänen näyttelijäntaitonsa, karismansa ja lavasäteilynsä ovat sitä luokkaa, että kyllähän tässä aivan maailmanluokan näyttelijästä puhutaan. Myös huikea Jessica Grabowsky vakuuttaa jälleen kerran, ja molemmat miesnäyttelijät, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen, osoittavat jo tämän yhden näytelmän aikana valtavan muuntautumiskykynsä: Pitkänen siirtyy vaivattomasti lähes oksettavan kamalan narsistimiehen roolista parodioimaan stereotyyppistä kameroiden edessä kyynelehtivää homomiestä, ja muuntautuu seuraavassa hetkessä karvapukuiseksi Jussi Parviaiseksi, joka riehuu lavalla valtoimenaan sylki suusta roiskuen. Harva taas pääsee samana iltana esittämään Jeesusta ja Breivikiä, mutta Antti Pääkkönenpä tekee niin, ja vielä todella vakuuttavasti.

Yksi lempikohtauksistani olikin hiljaisen ja vakavailmeisen Jeesuksen esiintyminen tv-ohjelmassa. Jeesuksen - siis Pääkkösen - jokainen ilme ja elekin oli jotenkin täydellisen kohdallaan! Kohtaus oli muutenkin hienosti kirjoitettu ja kertakaikkisen puhutteleva osoitus nykyihmisen itsekkyydestä: maailma voi pyöriä sokeasti oman navan ympärillä silloinkin, kun käsillä on mitä ainutlaatuisin hetki. Olipa kerran minä toi mieleeni aiemmin tänä syksynä myöskin Kansallisteatterin lavalla näkemäni Martin Crimpin Onnellisuuden tasavallan (josta blogijuttuni vielä tulossa), ja etenkin näin jälkikäteen tuntuu, kuin olisin päässyt näkemään Crimpin näytelmän sisarteoksen - kuin suomalaisen vastauksen Englannissa muutama vuosi sitten esitettyyn kysymykseen ihmisyyden nurjasta puolesta. Kumpikaan näytelmä ei ole monellakaan tapaa katsojalle helppo kokemus, mutta ne ovat hienoja, samalla tavoin katsojan haastavia ja valtavasti ajatuksia herättäviä - eli ehdottomasti näkemisen arvoisia teoksia. Vahvasti kantaaottavaa, rohkeaa ja komeaa työtä!

Pääsin katsomaan Olipa kerran minän Bloggariklubin kutsuvieraslipulla. Kiitos!

Kolme kirjaa -haaste ja lomafiilistelyä

Kirjablogit kirjastojen puolesta

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Anton Tšehov: Kolme sisarta (- ja yksi klassikkohaaste)

Kesähaaste

Moi!

Ihanan värikäs Kööpenhamina

Historiallinen Kööpenhamina

Tampereen Teatteri: Yön kulkijat

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kirjamessupöhinää 2015

Aapeli: Pikku Pietarin piha

Helsingin kirjamessut 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Hämeenlinnan teatteri: Sibelius - Kohtalonyhteydet

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Tampereen Teatteri: Skavabölen pojat

Sami Lopakka: Marras

Kansallisteatteri: Olipa kerran minä