P. S. Rakastan kirjoja

Kotiuduimme Irlannista tänään, mutta aion viipyillä mahtavan matkan tunnelmissa vielä parin kuvapostauksen verran. Illan olenkin viettänyt matkakuvien parissa, ja nautiskellut samalla teetä ja Dublinista tuomiani herkullisia tuliaisskonsseja (- makuasia, mutta minusta irlantilaiset skonssit ovat paljon englantilaisia parempia :).

Torstain vietimme Pohjois-Irlannin pääkaupungissa, Belfastissa, eli kävimme siis päivän verran Irlannista Ison-Britannian puolella. Odotimme päivää innolla ja suurella mielenkiinnolla, sekä vähän jännitykselläkin; onhan kaupunki surullisenkuuluisa synkästä historiastaan, terrorismista ja katolisten ja protestanttien vuosikymmeniä kestäneestä vihanpidosta. Vaikka kaupungissa on edelleenkin ajoittain mellakoita ja levottomuuksia, ja vaikka rauhansopimuksen ulkopuolisten ns. sirpaleryhmien attentaattien mahdollisuus on olemassa, on Belfast kuitenkin nykyisin verrattain rauhallinen ja turvallinen matkustuskohde. Turistin silmään levottomuuksista ja rikollisuudesta ei näkynyt melkein merkkiäkään - vain paikoittaiset piikkilanka-aidat ja lakiasiaintoimistojen aivan käsittämätön määrä pistivät erityisesti silmään.

Ihastuimme kaupunkiin kovasti jo ensimmäisellä käyntikerralla. ♥ Belfast on ihastuttava yhdistelmä irlantilaisuutta ja brittiläisyyttä, hienostunutta viktoriaanista arkkitehtuuria ja rappioromanttista rosoisuutta - kaupunkina se on kuin Lontoon anarkistinen ja vähän vekkuli pikkuveli. Pitkän päivän aikana vietimme tuntikausia sataman jättimäisessä Titanic-museossa, ja iltapäivän ja illan kaupungin keskustassa. Olimme odottaneet myös katolisten ja protestanttien alueita jakavien rauhanmuurien ja niiden muraalien näkemistä, mutta koska aika ei millään riittänyt kaikkeen, jätimme gettoalueiden kiertelyn suosiolla seuraavaan kertaan. Ja kyllä - suunnittelemme nyt jo seuraavaa Belfastin-matkaa, siinä määrin suuren vaikutuksen kaupunki ja sen ihanat ihmiset meihin onnistuivat tekemään. :)

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Patsas Titanic-museon edustalla. Museo oli mahtava kokemus: siellä esiteltiin todella kattavasti ja kiinnostavasti Belfastin historiaa ja sen teollistumista. 1800-luvulla kaupungin suurimpia työllistäjiä olivat pellavankehräämöt, mutta vuosisadan vaihteessa pellavateollisuuden rinnalle merkittäväksi työnantajaksi nousi Harland and Wolffin telakka, jonka rakentamista laivoista kuuluisin on juuri Titanic.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Ensimmäisen luokan hytit Titanicilla olivat tämänkaltaisia.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kolmannen luokan hytti. Kovin vaatimatonta verrattuna ensimmäiseen luokkaan, mutta omana aikanaan Titanicin kolmannen luokan matkustusolosuhteet olivat huomattavan edistykselliset. Hytissä oli pesumahdollisuus ja hanasta tuli juokseva vesi, ja lisäksi myös kolmannen luokan matkustajille oli oma ruokasalinsa, jossa tarjottiin ruokaa - köyhien siirtolaisten ei siis tarvinut haalia kotoa lähtiessään eväitä mukaan pitkälle laivamatkalle.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Museossa oli esillä myös paljon erilaista pientä rekvisiittaa, joilla Titanic oli varustettu: hienoja astioita, mattoja, huonekaluja ym.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Museo jätti melko sanattoman olon. Minulle ennestään tuntematon oli myös kahden lapsen kohtalo, jotka tunnetaan Titanicin orpoina. Kaksi- ja kolmevuotiaat ranskalaispojat nousivat laivaan Southamptonista isänsä kanssa, he matkustivat toisessa luokassa. Poikien äiti oli jäänyt vanhempien erotessa Ranskaan, ja isän ja pikkupoikien oli tarkoitus aloittaa Amerikassa uusi elämä. Laivan upotessa poikien isä kuitenkin hukkui. Pojat pelastettiin, ja vanhempi heistä osasi kertoa vain heidän lempinimensä, "Lolo ja Momon". Pienempi poika ei osannut puhua vielä lainkaan. Muuan ensimmäisen luokan ranskankielinen matkustaja, Margaret Hays, otti pojat huostaansa siksi aikaa, kunnes poikien äiti lehtijuttujen myötä lopulta löytyi.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Ihastuttavin löytö Belfastissa oli satama-alueen Big Fish, kymmenmetrinen keraaminen kala, jonka pintaan on kuvattu Belfastin historia. Kalan kyljet olivat täynnä toinen toistaan hienompia pieniä yksityiskohtia, joita olisin voinut tutkia loputtomiin. ♥

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kaduilla oli sulassa sovussa jättimäisiä alkoholimainoksia ja kieltokylttejä, joilla kiellettiin julkinen alkoholin nauttiminen.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Yksi Belfastin kuuluisimmista maamerkeistä, Albert Memorial Clock.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Upea kaupungintalo.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kaupungintalon kupeessa on Titanicin uhrien muistoksi pystytetty muistomerkki ja puutarha.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Tänä iltana on vuorossa vielä yksi erä Irlannin-kuvia, ennen kuin palaan asiaan, eli kirjoihin. :) Jäljellä on siis vielä Dublin, johon lensimme, jossa yövyimme, ja josta junailimme milloin minnekin päin Irlantia. Vietimme Dublinissa oikeastaan vain reissun ensimmäisen ja viimeisen päivän, sekä keskiviikkoillan. Siinäkin ajassa tosin ehdin huomata, ettei rakas kaupunki ehkä ollut aivan ennallaan edellisiin reissuihini nähden: voin toki olla väärässä, mutta minusta lama näkyi kaupungissa entistä selvemmin. Dublin oli jotenkin nuhjuisempi, likaisempi ja roskaisempi kuin aiemmin. Rikki mennyttä ei korjata, kerjäläiset tuntuvat lisääntyneen, ja iltaisin olo tuntui hieman turvattomalta - tätä en ole Dublinissa kokenut koskaan ennen.

Kaunista ja ihanaakin oli kuitenkin yllin kyllin. Kaikkialla oli kauniin vihreää, puistot ja kirsikka- ja magnoliapuut täydessä kukassa, ja ilma kuin morsian (meille sattui aivan hämmästyttävän lämmin ja aurinkoinen viikko - ja sateet alkoivat heti kun lähdimme kotiin :). Pala sydäntä jäi jälleen Irlantiin, ja jo nyt tunnen kaipuuta tuohon rakkaaseen maahan. Pitää palata taas pian. ♥

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Temple Barissa voi törmätä mihin vain. Vaikka kadulla istuvaan hääpariin. :)

Image may be NSFW.
Clik here to view.

O'Connell Streetin varrella oli nähtävillä pieni osa mielenkiintoista valokuvanäyttelyä: Valokuvaaja Eamonn Doyle on kuvannut juuri O'Connell Streetillä kulkevia ihmisiä yläviistosta ja takaapäin. Hienoja ja puhuttelevia kuvia!

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Siinäpä se reissu - voi ihana Irlanti! ♥ Huomisesta eteenpäin vuorossa taas luettuja kirjoja! :)

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015. 543 sivua. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka.)

Marie-Laure on nuori ranskalaistyttö, joka on menettänyt lapsena paitsi äitinsä, myös näkönsä. Hän asuu Pariisissa isänsä kanssa, joka on luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Isän sinnikkään rohkaisun ja kannustuksen myötä tyttö on oppinut tulemaan toimeen sokeutensa kanssa: hän opettelee ympäristöään tunnustelemalla isänsä rakentamaa lähikatujen tarkkaa pienoismallia, ja rohkenee sen avulla liikkua museossa ja lähimaastossa. Tytöllä on valtava tiedonjano, ja museon tohtori opettaa hänelle kotiloiden tunnistamista ja merievoluutiota. Marie-Laure nauttii myös kirjallisuudesta, ja hänen käsissään pistekirjoituksella kirjoitetut romaanit aivan kirjaimellisesti kuluvat. Eletään 1930-luvun loppua, ja uusi maailmansota tekee tuloaan. Kun sota syttyy, Marie-Laure ja hänen isänsä pakenevat Pariisista Bretagnen rannikolle, Saint-Malon merenrantakaupunkiin.

Jollakin tavoin kevät tuntuu niin rauhalliselta: lämpimältä, suloiselta, yöt ovat tyyniä ja tuoksuvia. Ja silti ilmassa on kireyttä kuin koko kaupunki lepäisi ilmapallon pinnalla ja joku olisi alkanut täyttää sitä lähelle pamahtamispistettä.

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen sijaitsee saksalainen hiilikaivosalue, Zollverein. Siellä seuraamme Werneriä, valkotukkaista poikaa, joka asuu orpokodissa pikkusiskonsa Jutan kanssa. Lapset ovat menettäneet isänsä kaivosonnettomuudessa, ja Werneriä kauhistuttaa sama pelottava tulevaisuudenkuva: kun alueen pojat täyttävät viisitoista, heidän on aloitettava raskas työ samaisessa hiilikaivoksessa. Werner on pienikokoinen, mutta tavattoman sinnikäs ja älykäs poika, ja sekä ilmiömäisen matemaattisen ja teknisen lahjakkuutensa että arjalaisen ulkomuotonsa ansiosta hänet valitaan SS-yksikön kadettikoulutukseen. Insinöörin ammatista haaveileva Werner on onnellinen; ankealta näyttänyt tulevaisuus vaihtuukin toivoon ja valoon. Koulutus osoittautuu kuitenkin lopulta melko toisenlaiseksi, kuin mitä Werner on osannut odottaa.

"Karistatte itsestänne heikkouden, pelkuruuden, epäröinnin. Te olette kuin vesiputous, yhteislaukaus - syöksytte kaikki samaan suuntaan samaa tahtia kohti samaa tarkoitusperää. Luovutte mukavuuksista, elätte velvollisuutenne suorittaen. Saatte ravintonne isänmaasta ja hengitysilman kansakunnasta."

Sota, radioaallot ja muuan mittaamattoman arvokas timantti määrittelevät osaltaan Marie-Lauren ja Wernerin kohtalot, ja lopulta heidän polkunsa risteävät koskettavalla tavalla.

Doerrin vastikään Pulitzer-palkittu Kaikki se valo jota emme näe on romaani, joka hipoo minun mielessäni täydellisyyttä. Siinä on kaikki palaset kohdallaan: tarina on syvästi koskettava, kerronta on taidokasta, henkilöhahmot uskottavia, ajan- ja miljöönkuvaus valokuvamaisen tarkkaa ja sellaisena hyvin elävää, ja kiitos ensiluokkaisen laadukkaan käännöksen myös kieli on tavattoman kaunista ja huolellista. Lukukokemus oli suorastaan järisyttävä. Kaikki se valo jota emme näe tekee kipeää sekä kauneudessaan että kauheudessaan, se koskettaa, järkyttää ja huojuttaa lukijaa sijoiltaan. Kirja yksinkertaisesti lumosi minut ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien.

Aivan erityisesti vaikutuin kahdesta asiasta. Ensinnäkin Doerr kuvaa sokeutumista ja sokeutta hyvin eläytyvästi ja uskottavasti. Marie-Lauren näkökulmasta kerrotut osiot on kirjoitettu niin, että lukijakin tarkastelee maailmaa ensisijaisesti muiden aistiensa kautta: hän kuulee meren kohinan ja ihmisten liikkeet, tuntee sormenpäissään kostean hiekan tai kotiloiden muodot, ja maistaa suussaan persikan makean hedelmälihan. Kirjailija ei kuvaile esimerkiksi tytön läheisten ulkonäköä tai merenrantatalon sisustusta, sillä Marie-Laurehan ei voi niitä nähdä. Toiseksi myös ihmisyyden ja inhimillisyyden kuvaajana Doerr on loistava. Hän käsittelee romaanissaan nuoren käsitystä oikeasta ja väärästä, omien rajojensa ylittämistä, rohkeutta, välittämistä ja rakkautta, sekä ihmisen kasvamista ja kehittymistä moraaliseksi ja empaattiseksi olennoksi kammottavien poikkeusolojen vallitessa. Tämän kaiken hän tekee huikean tarkkanäköisesti ja suurella lämmöllä.

"Tiedätkö, mitä minä aina kuuntelin? Meidän radiosta? Ennen kuin sinä tuhosit sen?"
"Shhh, Jutta. Älä."
"Lähetyksiä Pariisista. Siellä puhuttiin kaikesta ihan toisin kuin Deutschlandsenderissä. Siellä sanottiin, että me olemme pahoja. Että me syyllistymme hirmutekoihin. Tiedätkö sinä, mitä tarkoitetaan hirmuteoilla?"
"Älä viitsi, Jutta."
"Onko oikein", Jutta kysyy, "että tekee jotakin vain koska kaikki muutkin tekevät?"

Romaanin elokuvaoikeudet on myyty Foxille, ja mietinkin lukiessani, että kirjasta saisi todella vaikuttavan elokuvan. Teos ei ole kuitenkaan elokuvamaisella tavalla helppo tai yksioikoinen, eikä teksti tunnu käsikirjoitusmaiselta, vaan Kaikki se valo jota emme näe on laadukas romaani täynnä erilaisia yksityiskohtia, tasoja ja nyansseja. Se ei tarjoa helppoja vastauksia, vaan ravistelee ja pakottaa ajattelemaan ja katsomaan - sellaistakin mitä ei haluaisi. Doerrin kerronta saa yhtymään erään tarinassa esiintyvän humalaisen saksalaisen tekniikanopettajan sanoihin ja ajatukseen siitä, mikä lopulta on jaloin hetki elämässä: "Se on se hetki, jolloin yksi asia on muuttumaisillaan toiseksi. Päivä yöksi, toukka perhoseksi. Vasa peuraksi. Koe tulokseksi. Poika mieheksi." Teos on juuri kuin toukasta kehittyvä perhonen tai nupusta puhkeava kaunis ruusu - se on Suuri Romaani muutenkin kuin sivumääränsä puolesta. Jälleen kerran on syytä todeta, että tällaisten kirjojen vuoksi minä luen.

Myös Lumiomenan Katja luki tämän kirjan, ja julkaisemmekin tekstimme samaan aikaan. :) Myös Taika, Ulla ja Leena Lumi ovat kirjoittaneet Doerrin romaanista.

P.S. Doerr sai aikaan myös täysin sietämättömän matkakuumeen. Haluan Ranskaan, Pariisiin ja Bretagneen nyt heti!

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Into, 2015. 209 sivua. Alkuteos Ommarul putakhae. Suomentanut Taru Salminen.)

Isosisko. Saammekohan koskaan enää viettää äidin kanssa edes yhtä päivää? Luuletko että saan tilaisuuden olla äidin kanssa, ymmärtää ja kuunnella hänen tarinoitaan, lohduttaa häntä hänen unelmistaan jotka ovat hautautuneet jonnekin ajan sokkeloihin? Jos saisin edes muutaman tunnin, sanoisin hänelle näin. Että rakastan kaikkea, mitä äiti teki, että rakastan äitiä joka pystyi tekemään sen kaiken ja että rakastan äidin elämää jota kukaan ei muista. Että kunnioitan häntä.
Isosisko, älä anna periksi, etsi äiti.

Kuusihenkisen eteläkorealaisperheen lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet maalta pääkaupunkiin, Souliin. Siellä jokainen heistä on opiskellut ja menestynyt omalla tavallaan, ja oman elämän aloittamisen myötä yhteydenpito ikääntyviin vanhempiin on vähentynyt. Eräänä tavallisena lauantaipäivänä vanhemmat matkustavat Souliin tapaamaan lapsiaan ja juhlistamaan isän syntymäpäivää, mutta Soulin rautatieasemalla perheen 69-vuotias äiti katoaa ilman rahaa tai mitään muutakaan omaisuuttaan.

Perheenjäsenten etsiessä kadonnutta, sairasta äitiä kukin heistä käy mielessään läpi muistoja hänestä. Kasvavan syyllisyyden myötä herää tietoisuus: tunsiko heistä lopulta yksikään todella naista nimeltä Park So-nyo? Tiesikö kukaan, mitä äiti toivoi tai halusi, mistä hän unelmoi, tai miten hän todella voi? Ymmärsikö kukaan äidin arvoa ja merkitystä?

Pidä huolta äidistä oli mainiota luettavaa kuluneelle äitienpäiväviikonlopulle. Se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, ja se on saanut roppakaupalla palkintoja paitsi kotimaassaan, myös muualla maailmalla. Romaanin kirjoittanut Kyung-sook Shin on yksi kotimaansa luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista, ja menestyksensä kovalla työllä saavuttanut nainen: Hän on perheensä kuudesta lapsesta neljäs, ja koska hänen vanhemmillaan ei ollut varaa laittaa tytärtään lukioon, muutti nuori nainen veljensä luo Souliin, jossa hän työskenteli päivät elektoniikkatehtaalla ja opiskeli illat koulussa opinnot omalla työllään kustantaen. Lopulta hän valmistui Soulin taideinstituutista pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Pidä huolta äidistä oli kiehtova kurkistus minulle ennestään hyvin vieraaseen kulttuuriin. Olen lukenut muutenkin hyvin vähän aasialaista kirjallisuutta, ja käytännössä lähes kaikki lukemani on ollut japanilaista (sekä pieni osa myös kiinalaista ja intialaista) kirjallisuutta. Kyung-sook Shin kuvaa taitavasti kotimaansa perinteitä vaalivaa kulttuuria vuosittaisine rituaaleineen; esi-isien muistojuhlia, uudenvuodenjuhlia ja sadonkorjuujuhlia, joihin huolellinen valmistautuminen ja säännöllinen osallistuminen on ollut perheille aina kunnia-asia. Hän sivuaa Korean sodan aikoja, ja niitä suuria muutoksia jotka maassa on nähty vain kahden sukupolven aikana: Vielä 30-luvun lopulla syntyneiden vanhempien nuoruudessa järjestetyt avioliitot ovat olleet yleinen tapa, mutta heidän lapsensa saavat elää modernissa maassa, jossa on vapaus valita kenen kanssa menee naimisiin, vai meneekö ollenkaan. Maa on noussut suuresta köyhyydestä vaurauteen, se on teollistunut ja sen väestö on enenevässä määrin siirtynyt maaseudulta kaupunkeihin. Koulutus ei ole enää harvinainen etuoikeus, vaan mahdollisuus, johon kasvavan nuoren on helpompaa tarttua.

Voimakkaimmin romaani kuvaa kuitenkin korealaisen naisen asemaa, äitiyttä ja sellaista elämää, jossa omille haaveille ei ole tilaa, sekä yhden perheen dynamiikkaa. Oli puistattavaa lukea miehestä ja lapsista, jotka ovat vuosien varrella tottuneet kohtelemaan perheen äitiä kuin tämä olisi huonekalun kaltainen itsestään selvä, lähes näkymätön osa kotia. En välillä miltei tiennyt, luinko naisesta, joka oli vaimo ja äiti, vai perheen palvelija. Pidä huolta äidistä kosketti ja liikutti, mutta myös ärsytti ja raivostutti - ja juuri siten herätteli pohdiskelemaan asioita monelta kantilta. Mietin paljon kulttuurieroja (ja kuitenkin kaikki kirjassa kerrottu voisi tapahtua yhtä lailla Suomessa, kun vain yksityiskohdat olisivat toisin), naisen asemaa (miksi äiti alistui jopa marttyyriuteen asti, vaikka hänessä selvästi oli kipakkakin puoli ja kyky asettua puolustamaan itseään?) ja kirjan päähenkilöä, kadonnutta äitiä (joka oli luku- ja kirjoitustaidottomuudestaan huolimatta tavattoman viisas ja neuvokas nainen, sitkeä ja sinnikäs selviytyjä). Romaanissa oli lopulta hieman yllättäen paljon lähelle tulevaa, ja näin Park So-nyossa monella tapaa omaa äitiäni - pientä, sitkeää naista, joka on lähes käsittämättömällä tavalla pitänyt viisihenkisen perheen kasassa, ilman kenenkään apua.

Kyung-sook Shinin kerronta on ovelaa. Kirja on jaettu neljään lukuun ja pitkähköön epilogiin, ja näistä viidestä osiosta kolmessa kertoja puhuttelee sitä henkilöä, jonka näkökulmasta tarinaa kulloinkin katsotaan. Tällä on oma tarkoituksensa, joka selviää tarinan edetessä, mutta tyylikeino on myös tehokas: lukija ei vain seuraa sivusta perheen lasten ja isän ajatuksia ja kasvavaa syyllisyyttä, vaan hän sulautuu osaksi niitä. Kun kertoja puhuttelee lasta tai aviomiestä, lukijasta tuntuu kuin juuri häntä puhuteltaisiin. Tarinan edetessä äänen saa myös kadonnut äiti, ja pienistä palasista, muistoista ja perheenjäsenten kertomuksista rakentuu kokonaiskuva yhden naisen elämästä. Naisen, joka on ollut pieni tytär, teini-ikäinen vaimo, nuori äiti, rakastava käly, huolehtiva lähimmäinen, ja lopulta sairas, vanha nainen.

Kirjailija kuvaa taitavasti perheen lasten ja erityisesti aviomiehen heräävää syyllisyyden tunnetta, ja niitä lukemattomia itsesyytöksiä, joita äidin odottamaton katoaminen herättää. Rivien väleistä tihkuvat perheenjäsenten epätoivo, suru ja kaipaus, ja vaikka paikoin kirjailija suorastaan alleviivaa ja osoittelee aviomiehen ja lasten aiempaa huonoa käytöstä ja pahaa oloa, tuntuu kaikki lopulta jotenkin viiltävän rehelliseltä ja aidolta. Henkilöt ärsyttävät ja surettavat, heitä tekisi mieli yhtä lailla nuhdella kuin halatakin.

Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat? Muistot äidistä?
Unohtuneita muistoja ajalta, jolloin äiti oli vielä vierelläsi, pulpahtelee kaikkialla mieleesi. Siksi et ole pystynyt keskittymään yhteenkään ajatukseen minuuttia kauempaa sen jälkeen, kun kuulit äidin kadonneen. Muistot tuovat mukanaan myös katumuksen.

Romaanin kieli on melko tavanomaista, eikä erityisen mieleenpainuvaa. Käännös on kuitenkin huolellinen ja hyvää, sujuvaa kieltä - ja iloitsin erityisesti siitä, että kirja on käännetty suoraan koreasta suomeksi! Kauniin kielen ja erityisten kaunokirjallisten ansioiden sijasta kirjan vahvuus on kuitenkin toisaalla: se näyttää melko tuskallisella tavalla sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, ja miten katsomisen sijasta olisi syytä opetella todella näkemään, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Mari A. (englanniksi), sekä Minna ja Ulla. Kaikki neljä ovat pitäneet lukemastaan.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Korea

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Aki Ollikainen: Musta satu (Siltala, 2015. 156 sivua.)

Nykyajassa seurataan miestä, jonka vaimo ja poika ovat lähteneet. Hän yrittää keräillä elämänsä palasia kirjoittamalla sukunsa vaiheista, menneiden sukupolvien teoista ja kohtaloista. Erityisen kiinnostunut hän on Tattarisuon tapahtumista 1930-luvulla. Mies alkaa tutkia suolla tapahtunutta ja yrittää hahmottaa kokonaisuutta, mutta ei saa otetta mistään eikä kirjoittaminenkaan suju. Koko Tattarisuo tuntuu olevan yhtä mysteeriä, yhtä lailla kuin merkityksensä menettänyt elämä.

Minusta tuntui, että olin matkalla kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta sellaisella vauhdilla, ettei paikalleen jämähtänyt arkimaailma pysynyt vauhdissa mukana. Mutta se pysähtynyt maailma, jonka ohi luulin kiitäväni, olikin aika, joka virtasi eteenpäin minun seisoessani paikallani selin, katse kiinnittyneenä menneisyyteen. Ja niitä ohi kiitäneitä hetkiä minä en enää koskaan tavoittaisi.

Toisella aikatasolla eletään 1930-luvun alun ja kieltolain ajan Helsingissä. Heino on äitinsä pelkoon ja maailman pahuuteen kasvattama mies, joka asuu Maija-vaimonsa ja pienen poikansa kanssa samassa huushollissa enonsa kanssa. Kansalaissota on katkaissut välit oman isän kanssa, ja mies hankkii elannon perheelle rikkaan Pankkiirin leivissä: hän salakuljettaa pirtua ja kätkee sitä öiseen Tattarisuohon, paikkaan jolla myös Noita-Kalliona tunnettu mies harjoittaa mystisiä menojaan. Heinon vaatimaton elämä on koko lailla mallillaan, mutta ahneus ja itsekkyys ajavat hänet tekoihin, jotka saavat jotakin nyrjähtämään usean sukupolven mitalta.

Minua ovat aina oudosti kiehtoneet historian rikokset ja sellaiset mystiset tapaukset, jotka ovat aiheuttaneet kansallisia traumoja. Mietin kuinkakohan monta tuntia olen mahtanut kuluttaa lukemalla artikkeleita ja keskusteluja mm. Kyllikki Saaren murhasta tai Bodominjärven kammottavista tapahtumista. Myös Tattarisuon tapaus vuodelta 1931 on kutkutellut mielikuvitustani jo vuosien ajan. Ilmeisesti Aki Ollikaisella on ollut samankaltaisia tuntemuksia, sillä hän nivoo toisessa romaanissaan yhden suvun tarinan taitavasti Tattarisuon tapahtumiin. Musta satu toi etäisesti mieleeni Anja Snellmanin vuosien takaisen romaanin Lyhytsiipiset (Otava, 2003), jossa kirjailija hahmottelee tarinansa löyhästi Bodominjärven kuuluisan murhatapauksen ympärille.

Rakastin Ollikaisen esikoisteosta Nälkävuosi. Tämän toisen romaanin halusin lukea mahdollisimman tuoreeltaan ja ilman häiritseviä ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, halusin myös tietoisesti välttää kirjan vertailua palkittuun esikoiseen. Odotin lähinnä vain Nälkävuodesta tuttua vahvaa mutta korutonta ilmaisua ja taitavaa kielenkäyttöä. Pidinkin Ollikaisen toisessa romaanissa paljosta, ja historian intohimoisena ystävänä olin erityisen vaikuttunut 30-luvun alkuun sijoittuvista osuuksista. Ollikainen kuvaa taitavasti ihmisten pyrkimystä löytää oma paikkansa maailmassa kansalaissodan jälkimainingeissa ja kieltolain asettamien rajoitteiden puitteissa.

Aika ja maailman tila yhdistävät sellaisiakin ihmisiä, joilla ei äkkiseltään arvaisi olevan paljoakaan yhteistä. Työ pirtun salakuljettajina tekee entisestä punavangista, varakkaan talon pojasta ja hieman löyhämoraalisesta ja varattomasta torpparin pojasta sellaisen porukan, jossa on pakko yrittää luottaa kaveriin, kannatti se tai ei. Kirjailija heittelee sujuvia viittauksia lähihistoriaan; rivien väleissä lymyävät lapualaiset Kosoloineen, ja romaanin henkilöt miettivät ihanteitaan, joita ei ole joko ollenkaan, tai jotka on hakattu miehestä pihalle kiväärinperällä. Olin enimmäkseen tyytyväinen siihen, miten taidokkaasti Ollikainen sitoo tarinan langat lopulta yhteen. Vain yksi langanpää jäi roikkumaan ilmaan orvon ja irrallisen tuntuisena: en aivan ymmärtänyt tarinassa esiintyvän Joona-ystävän perimmäistä roolia ja merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Erityisesti nykyaikaan sijoittuvat osuudet herättelivät takaraivossani artosalmismaisia kaikuja, vaikkei Ollikainen tekstissään (onneksi) aivan samanlaista inhorealistista otetta käytäkään. Jotain samaa kuitenkin on: Romaanin henkilöhahmoista on hyvin vaikeaa pitää. Miessukupolvi toisensa perään on hukassa itsessään ja omassa sielunmaisemassaan, ja ahdistusta lääkitään alkoholilla ja vierailla naisilla. Miehet vaalivat katkeruuttaan, ja siirtävät sitä perintönä pojilleen. Hetkien yksityiskohdissakin on paljon vaivaannuttavaa: Seksissä on hyvin vähän mitään kaunista, nuoruusvuosien uimarannalla runkkaaminen vaihtuu keski-ikäiseen saunanjälkeiseen rutiininomaiseen naimiseen, joka kuulostaakin vähän samalta kuin tarpoisi suonsilmäkkeessä. Mustassa sadussa myös oksennellaan enemmän kuin missään, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Mustan sadun synkkyys on kuitenkin jotenkin kiehtovaa - juuri sellaista, jota kirjan hieno, Elina Warstan suunnitelema kansikuva oivallisesti kuvastaa. Pidin Ollikaisen kielestä tälläkin kertaa. Siinä on samanlaista koruttomuutta ja raadollisuutta kuin miehen esikoisteoksessakin, ja samanaikaisesti ilmaisun yksinkertaista kauneutta: esimerkiksi kun kolme miestä piilottaa pirtulastia ja pimeys peittelee katseessa häivähtävän halveksunnan ja säälin pitääkseen laihaa sopua yllä, tai kun sudenhetken koittaessa pilvet vaeltavat aamuyön sinessä kohti taivaan lakipistettä hitaasti aikaa mitaten. Kieli auttaa saamaan kiinni hetkistä, näkemään kauneutta sielläkin missä sitä ei uskoisi olevan. Ollikainen tavoittaa myös jotakin herkkää siinä (kuluneessa mutta niin todessa) ajatuksessa, miten esi-isien kokema musta ja synkkä synnyttää jotakin sellaista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin elämää varjostava pilvi.

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.
Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki.
Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Musta satu oli siis varsin ilahduttava ja tyydyttävä lukukokemus. Sitä on luettu näissäkin: Villasukka kirjahyllyssä, Ilselä, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjapolkuni.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

André Brink: Tuokio tuulessa (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1992. 335 sivua. Alkuteos An Instant In The Wind, 1976. Suomentanut Seppo Loponen.)

Tätä ei kukaan voi ottaa meiltä pois, emme edes me itse.

Vuonna 1749 ruotsalainen tutkimusmatkailija Erik Alexis Larsson suuntaa kaikessa hiljaisuudessa kohti Etelä-Afrikan sisämaata tutkiakseen seudun eläin- ja kasvikuntaa, sekä piirtääkseen seudusta tarkkoja karttoja. Hänen pieneen retkikuntaansa kuuluvat oppaana toimiva valkoinen mies, pieni joukko hottentotteja, sekä Larssonin vastavihitty vaimo Elisabeth. Matkalla asiat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen, kun oppaana toiminut mies surmaa itsensä kiivaan sanaharkan jälkeen, retkikunnan ryöstää joukko busmanneja, villieläimet surmaavat seuruetta suojelleet koirat, ja hottentotit karkaavat mukanaan suurin osa Larssonin tavaroita kuljettaneista häristä. Lopulta Larsson lähtee seuraamaan harvinaista lintua ja yksinkertaisesti katoaa erämaahan. Nuori, raskaana oleva vaimo jää leiriin yksin vain kaksi härkää seuranaan.

Yksinäisen ja myrskyisän yön jälkeen Elisabethin löytää karkumatkalla oleva entinen orja, Adam Mantoor. Larssonien leiri sijaitsee villien viikunapuiden katveessa keskellä ei-mitään, ja kun äärettömyyden ja äänettömyyden saartamien vankkureiden luo ilmestyy tuntematon musta mies yllään Elisabethin aviomiehen vaatteet, ajattelee nainen hänen olevan uhka, pelottava villi-ihminen. Adam kuitenkin alkaa auttaa naista; hän tekee tulen ja valmistaa metsästämästään kaniinista ruokaa, hän keittää padassa vettä, jotta nainen saattaisi peseytyä, ja käy keräämässä linnunmunia tälle seuraavaksi ateriaksi. Kaksikon välille alkaa vähitellen syntyä vastentahtoinen luottamus.

Jonkin aikaa Elisabeth odottaa aviomiehensä paluuta, mutta kun alkaa käydä selväksi, ettei mies ole selviytynyt erämaassa eikä siis palaa, lähtee kaksikko yhdessä taivaltamaan kohti rannikkoa. Pitkällä, raskaalla ja kaikin puolin haastavalla matkalla he oppivat asioita toisistaan ja elämästä, ja alun molemminpuolinen vastenmielisyys ja inho muuttuvat vähitellen lämmöksi ja rakkaudeksi.

André Brink oli eteläafrikkalainen kirjailija ja englannin kielen ja kirjallisuuden professori Kapkaupungin yliopistossa. Hänen laaja tuotantonsa käsittää 22 romaania, joista valtaosa on käännetty myös suomeksi. Mies tuli tunnetuksi kantaaottavuudestaan, sillä hänen teoksissaan oli selvä rotusortoa ja apartheidia vastustava sanoma. Brink sai useita kirjallisuuspalkintoja ja oli kolmesti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailija kuoli 6. helmikuuta 2015 ollessaan kotimatkalla Belgiasta, jossa hänelle oli myönnetty Leuvenin katolisen yliopiston kunniatohtorin arvo. Hän olisi täyttänyt tänään kunnioitettavat 80 vuotta, ja sen vuoksi kourallinen kirjabloggaajia haluaa muistaa hienoa kirjailijaa kirjoittamalla juuri tänään hänen teoksistaan. Brink-lukuhaastetta emännöi tuijata-blogi (kiitokset haasteen emännälle!). Linkistä pääsee kurkkaamaan muiden haasteeseen osallistuneiden tekstejä Brinkistä tai hänen kirjoistaan.

Omalla lukulistallani André Brink on ollut jo 90-luvun alusta lähtien, mutta nyt lukemani Tuokio tuulessa oli lopulta ensimmäinen miehen tuotannosta lukemani teos. Jo ensikosketus vakuutti: Brinkin kerronta tempaisi mukaansa alusta alkaen ja kirja tuntui jotenkin tuoreelta siitäkin huolimatta, että sen ensijulkaisusta tulee ensi vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Toni Morrisoniakin kääntänyt Seppo Loponen on tehnyt laadukasta työtä myös Brinkin parissa. Hän on saanut synnytettyä käännökseen sellaisen rytmin ja sujuvuuden, joita ihailin lukiessani moneen otteeseen.

Tuokio tuulessa on aistillinen rakkaustarina ja hieno eteläafrikkalaisen luonnon kuvaus. Brink kuvaa kauniisti mustan miehen ja valkoisen naisen - joka on mustalle kielletyistä kielletyin, koskemattomista koskemattomin - välisen suhteen kehittymistä, ja myös sitä, miten kaupunkioloihin tottunut yläluokkainen nainen voi oppia ottamaan luonnon sydämeensä. Romaanissa ollaan Kapkaupungin etäisimpien tunnettujen vuorten takana, lähes koskemattomassa erämaassa, jossa on vain loputtomasti vuoria, tasankoja, laaksoja ja jokia. Luonto haastaa ihmisen joka hetki: villipedot, tuuli ja sade, kuivuus ja äänettömyys tekevät Adamin ja Elisabethin matkasta selviämistaistelun, joka tekee ylpeästä Elisabethistakin nöyrän.

Erämaa on Adamille Koti, mutta Elisabethille se ei merkitse mitään. Pitkä taival saa naisen kuitenkin luopumaan kaikenlaisesta hienostelusta ja mukavuuksien kaipuusta, sekä nauttimaan luonnosta ja uudenlaisesta vapaudestaan. Lopulta kaksikon matkassa on miltei jotain raamatullista: he ovat ja elävät kuin Aatami ja Eeva keskellä suurta koskematonta luontoa. Brink kuvaa miljöötä elävästi: kuivuuden, tuulet ja rankkasateet ukkoskuuroineen tuntee miltei ihollaan, ja kun yö koittaa, alkaa pimeydestä kuulua sakaalien naurua, villikoirien haukkua ja hyeenojen kolkkoa ulinaa. Lukija pelkää käärmeitä ja saalistavia leijonia melkein enemmän kuin romaanin henkilöt, niin vaikuttavasti ja aidosti kirjailija on villin luonnon uhkia kuvannut.

Ennen kaikkea Tuokio tuulessa on kuitenkin tärkeä ja silmiä avaava kuvaus Etelä-Afrikan mustasta historiasta, orjuudesta ja rotusorrosta. On kuvottavaa lukea orjien kohtelusta, kidutuksista ja järjettömistä vallankäytön välineenä langetettavista kuolemantuomioista, siitä miten orjan henki ei ole minkään arvoinen, tai miten orja on ihminen, jota ei ole olemassa, näkymätön, kuin kesytetty kotieläin. Vieläkin kuvottavampaa on mustien orjanaisten hyväksikäyttö ja raiskaukset muka yhteisen hyvän nimissä, kun valkoiset miehet siittävät äpärälapsia parantaakseen paikallisten orjien laatua.

"Kuinka sinä voisitkaan ymmärtää?" hän vastaa. "Sinä olet valkoinen. Minä olen vain orja. Minä olen kaksi kättä ja kaksi jalkaa, minä olen kuin mikäkin härkä tai muuli. Sinä olet pää, sinä olet se jonka sallitaan ajatella. Minä olen pelkkä ruho. Minun on tyytyminen osaani. Minä en saa ajatella, sehän olisi röyhkeää. Kaksikymmentäviisi vuotta minä alistuin siihen. Mutta sitten sain tarpeekseni, minun mittani tuli täyteen. Ja nyt minä en ole viiteen vuoteen tehnyt muuta kuin ajatellut tässä jumalanhylkäämässä erämaassa. Sitä ei ole kirjoitettu kirjoihin, se on kaikki täällä, minun sisässäni. Mutta mitä minä teen sillä?"

Kirjan lukeminen lamaa ja tekee voimattomaksi, mutta se herättää myös ilon ja toivon, kun Elisabeth alkaa vähitellen nähdä Adamin ihonvärin taakse. Tuokio tuulessa osoittaa omalla tavallaan, että ihmisen sisimmässä on kautta aikojen ollut jotain syvästi inhimillistä, silloinkin kun todellista tietoa ja ymmärrystä maailmasta ei vielä ole ollut. Hieno, puhutteleva ja syvästi koskettava teos!

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015. 473 sivua. Alkuteos Me Before You, 2012. Suomentanut Heli Naski.)

Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.

Louisa Clark on 26-vuotias nainen vailla koulutusta tai mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Hän asuu vielä vanhempiensa luona, samoin kuin nuorempi sisarensa Treena, jonka lupaavat yliopisto-opinnot on aikanaan sekoittanut yllätysraskaus ja nyt viisivuotias Thomas-poika. Perheen taloudellinen tilanne on huono, ja kun Louisa yllätyksekseen menettää työpaikkansa keskustan pienessä kahvilassa, on ilmassa katastrofin aineksia. Työvoimatoimistolla on tarjota Louisalle vain toinen toistaan epäsopivampia työpaikkoja aina kananjalostustehtaan yövuorolaisen sijaisuudesta tankotanssijan pestiin. Lopulta naisen on otettava vastaan paikka neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaisena avustajana.

Avustettava mies on 35-vuotias Will Traynor, joka on paria vuotta aiemmin menettänyt liikenneonnettomuudessa paitsi liikuntakykynsä, myös koko elämänsä. Hän on ollut menestyvä yritysjohtaja, seurustellut kauniin naisen kanssa ja harrastanut juoksua, laskettelua ja monenlaisia extreme-lajeja. Hän on kiipeillyt Kilimanjarolla, sukeltanut Mauritiuksen kirkkaissa vesissä ja ratsastanut Keski-Kiinan halki, mutta onnettomuuden myötä liikkuva ja hektinen elämä on vaihtunut liikkumattomaan oleiluun neljän seinän sisällä, sekä päiviin jotka seuraavat toisiaan yhtä harmaina ja masentavina, vailla mielekästä sisältöä. Will on joutunut luopumaan työstään, Lontoon-kodistaan, tyttöystävästään ja itsenäisyydestään; hän asuu yläluokkaisten vanhempiensa taloon rakennetussa lisäsiivessä, ja tarvitsee kaikkeen apua ympäri vuorokauden. Lienee melko ymmärrettävää, että kaiken itselleen tärkeän menettänyt mies on katkeroitunut ja vihainen. Louisalla onkin edessään melkoinen haaste, kun hän yrittää saada Willin elämänhalun palaamaan.

Myönnän tarttuneeni tähän Moyesin romaaniin melko suurin ennakkoluuloin. Luen nykyisin ääriharvoin chick litiä tai oikeastaan muunlaisiakaan viihdekirjoja, ja olin aivan varma, että Kerro minulle jotain hyvää on minun (pistämättömän hyvään, hih! :) makuuni liian siirappinen ja naiivi. Aloin lukea kirjaa oikeastaan vain siksi, että olin liian väsynyt lukemaan muita sillä hetkellä kesken olevia, vaativampia teoksia, ja myös koska kirjastolainassani oli varaus seuraavalle. Moyes kuitenkin teki juuri sen, mitä kirjan takakansi lupaa: hän riisui minut aseista jo ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana, ja siitä eteenpäin en voinut muuta kuin ahmia kirjan parissa illassa välillä silmiäni kuivaillen.

Chick litille tyypillisesti Moyesin romaani sisältää paljon kliseitä, ja useimmat kirjan hahmoistakin ovat jo tavallaan ennen nähtyjä: päähenkilö Louisa on Bridget Jonesin kaltainen höpsö, vähän itsestään epävarma alisuoriutuja, ja hänen vanhempansakin ovat kuin suoraan BJ-elokuvista. Tarinassa on paljon ennalta-arvattavuutta, ja kerronnaltaan se etenee hyvin elokuvamaisesti - se onkin kuin yhdistelmä elokuvien romanttista komediaa ja vakavampaa draamaa. Lajityyppinsä rasitteista huolimatta Kerro minulle jotain hyvää on kuitenkin omassa genressään laatuteos. Se käsittelee vakavia ja syvällisiä asioita viihteen keinoin, ja tekee sen todella hyvin. Louisan ja Willin tarina tempaa mukaansa alusta lähtien, ja se koskettaa aidosti. Ollakseen viihderomaani kirja on sellaisella tavalla vakava ja kosiskelematon, että sitä lukiessaan tarinaan eläytyy vahvasti, ja hetkittäin huomasin miltei unohtaneeni lukevani kirjaa.

Pidin Moyesin romaanissa paljosta: Pidin sen rakastettavista henkilöhahmoista, ja siitä sykähdyttävästä tavasta, jolla Moyes Louisan ja Willin välistä kemiaa ja suhteen syventymistä kuvaa. Pidin siitä, että kirjan tapahtumat sijoittuvat viehättävään englantilaiseen pikkukaupunkiin (jonka olemassaolo jäi minulle lopulta mysteeriksi - kaupunkia ei nimetä, eikä Google tunne sen ainoaa mainittua maamerkkiä?!). Pidin siitä, miten Willin myötä tarina saa vakavamman sävyn - eikä vain miehen vamman vuoksi, vaan myös hänen viehättävän ja sivistyneen persoonansa; minuun vetoaa aina mies joka rakastaa klassista musiikkia ja ulkomaisia taide-elokuvia, tai viittaa sujuvasti kesken keskustelun vaikkapa Shaw'n klassikkonäytelmä Pygmalioniin. Pidin myös siitä, miten romaani pöyhii ihmisen elämänarvoja ja ajattelumalleja: Millainen elämä on arvokasta, tai onko kaikki elämä arvokasta? Entä jos ihminen hukkaa elämänsä turhuuteen: Onko niin, että jos on vain mitättömiä tavoitteita, on edessä pieni elämä? Moyesin romaania markkinoidaan koskettavana rakkaustarinana - jota se myös toki on - mutta minusta tämä kirja oli lopulta paljon enemmän kuin "vain" rakkaustarina.

Kerro minulle jotain hyvää oli kuin miellyttävä yhdistelmä kahta lempielokuvaani, takavuosien amerikkalaista romanttista komediaa Pretty Womania, sekä ranskalaista superkoskettavaa elokuvaa Koskemattomat, joka myös kertoo onnettomuudessa halvaantuneesta miehestä ja hänen henkilökohtaisesta avustajastaan. Minua ei yllättänytkään tieto siitä, että myös Moyesin romaanista ollaan tekemässä elokuvaa, joka nähtävästi valmistuu ensi vuonna. Kirjan luettuani aion takuuvarmasti käydä aikanaan elokuvateatterissa katsomassa leffan heti tuoreeltaan. Pitääkin muistaa varata sille illalle vedenkestävää ripsiväriä ja iso paketti nenäliinoja. :) Tämä kirja siis jos mikä on oivallista kesäluettavaa. Suosittelen!

Moyesin romaanista on kirjoitettu vaikka missä. Linkitän tähän nyt vain muutaman: Susa ja Ammakin vakuuttuivat, samoin Tuijata, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

John Galsworthy: Omenapuu (WSOY, 1970. 112 sivua. Alkuteos The Apple Tree, 1916. Suomentaneet V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi.)

Frank ja Stella Ashurst juhlistavat hopeahääpäiväänsä tekemällä pitkän autoretken Englannin maaseudulle, heidän päämääränään on pieni Torquayn merenrantakaupunki, jossa he ovat aikanaan tavanneet. Pariskunta pysähtyy nummien keskellä laidunmaiden kupeeseen lepäämään ja syömään lounasta. Kaunis maisema houkuttelee Stellan kaivamaan esiin maalaustarvikkeensa, ja vaimon jäädessä auton luo maalailemaan vesiväreillään kävelee Frank läheiselle rinteelle eväskorin ja kirjansa kanssa. Hänen olonsa on levoton ja hän tuntee rinnassaan omituista kaipausta, ja äkkiä hän tajuaa maiseman olevan ennestään tuttu.

Kahtakymmentäkuutta vuotta aiemmin Frank on juuri päättänyt viimeisen ylioppilasvuotensa ja valmistunut asianajajaksi. Opiskelun päättymistä ja kevättä juhlistaakseen nuori mies on lähtenyt ystävänsä Robertin kanssa maaseudulle jalkamatkalle. Hänen jalkapallopolvensa alkaa kuitenkin vihoitella, ja ystävykset toteavat, että heidän tarvitsee löytää nummien keskeltä maalaistalo josta he saisivat yösijan. Polulla heitä vastaan tulee nuori, vaatimattomasti pukeutunut tyttö, joka lupaa nuorukaisille majapaikan tätinsä läheisestä talosta. Kaksikko otetaankin talossa vastaan vieraanvaraisesti, vierashuone laitetaan kuntoon ja miehille tarjotaan myöhäinen mutta yltäkylläinen iltapäivätee.

Polulla kävellyt tyttö on seitsemäntoistavuotias Megan. Jo ensimmäisenä iltana Frank huomaa etsivänsä häntä katseellaan ja tuntevansa sielussaan outoa synkkyyttä, sillä myös Robert tuntuu huomanneen tytön viehätyksen. Seuraavana aamuna Frankin jalka on pöhöttynyt sellaiseen kuntoon, ettei matkan jatkaminen jalan ole mahdollista. Robert lähtee, sillä häntä odotetaan Lontoossa, mutta Frank jää maataloon yli viikoksi parantelemaan jalkaansa. Noiden päivien aikana Frankissa herää rakkaus Megania kohtaan, ja ilokseen mies huomaa tytön vastaavan hänen tunteisiinsa.

Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat Megania - ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret, ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui riemukkaaksi huokaukseksi.

Salaisten tapaamisten kuohuttama Frank lupaa Meganille viedä tämän mukanaan Lontooseen, näyttää tälle maailmaa ja viedä tytön vihille. Hän jättää matkatavaransa maataloon ja lähtee Torquayhin valmistelemaan tulevaa karkumatkaa: hänen täytyy käydä pankissa ja hankkia alempisäätyiselle tytölle tulevan matkan ajaksi huomiota herättämättömiä pukuja. Kaupungissa Frank tapaa kuitenkin vanhan ystävänsä seurueineen, ja heidän kanssaan aikaa viettäessään intohimoinen ajatus maalaistytöstä alkaa laimentua ja rakkaudenunelmat muuttuvat todellisuudeksi. Frank unohtaa Meganin, mutta ei arvaa, että hänen petoksellaan on kohtalokkaat seuraukset.

Luin tämän Galsworthyn pienen klassikon ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten, ja se hurmasi minut jo silloin. Olen haaveillut kirjan uudelleenlukemisesta joka kesä, ja nyt kun luin kirjan uudelleen, se yllätti minut olemalla jotenkin vielä ihanampi kuin muistinkaan. Omenapuu onkin oivallista luettavaa juuri tähän aikaan vuodesta omenapuiden kukkiessa kauneimmillaan. Se on myös melkoinen täsmälääke kaihertavaan Englannin-kaipuuseen.

Kirjan englantilaisen maaseudun kuvaus nimittäin lumoaa taianomaisuudellaan. Eletään toukokuuta, aikaa jolloin omenapuut ovat juuri puhkeamassa kukkaan. Rakastunut Frank Ashurst viettää aikaa kuljeskelemalla maatalon puutarhassa, jonka omenankukat verhoavat kuin valkoiseen harsoon. Vino auringonsäde värisee ruohikossa, sammalrunkoisten puiden oksat huojuvat hiljaa tuulessa, ja hiljaisuudessa kuuluu mustarastaan laulu. Kesä tekee tuloaan ja Frankissa herää levoton hurma. Hän sepittelee rakkausrunoja kuunnellessaan käkien kukuntaa ja rastaiden säksätystä. Kerronnassa on miltei yltiöromanttinen sävy, mutta kun pintaa raaputtaa, löytyy sen alta kutkuttavan hersyvää ironiaa ja hienoista halveksuntaa yläluokkaista elämäntapaa ja -asennetta kohtaan. Omenapuu onkin hieno kertomus siitä, miten luokkayhteiskunnan odotukset, perinteet ja velvoitteet vaikuttavat ihmismieleen.

Galsworthy kuvaa mainiolla tavalla päähenkilöään, nuorta Frank Ashurstia. Hän on säätytietoisuudessaan ylemmyydentuntoinen ja koppava, mutta näkee itsensä ihailtavan jalona ja sivistyneenä miehenä. Hänen Megania kohtaan tuntemansa rakkaus on varmasti osin aitoakin, mutta enemmän hän tuntuu olevan rakastunut ajatukseen rakkaudesta. Hän kokee Meganin lempeyden ja huomionosoitukset mairittelevina, ja huumaantuu omasta ritarillisuudestaan tyttöä kohtaan. Miehen ajatukset ovat ristiriitaisia, eikä hän tunnu lopulta itsekään tietävän mitä pitäisi haluta tai ajatella. Tosin ajatus kahden säädyn erilaisuudesta on vahva ja alentava: Koska Megan on maalainen ja alempaa yhteiskuntaluokkaa, on hän luonnollisesti yksinkertainen, ajattelematon ja avuton, kuin älyllisesti kehittymätön - ja siksi Frankin suojeluksen tarpeessa. Kirjaa lukiessa tämä ajatus nostaa karvat pystyyn, ja se lienee ollut juuri kirjailijan tarkoitus.

Myös rakastumisen ja nuoren rakkauden kuvaus on osuvaa. Galsworthy tavoittaa hyvin sen, millaisin silmin rakastunut ihminen mielitiettyään katselee: ensimmäisenä päivänä Frank toteaa mielessään Meganin olevan hymyillessään melkein kaunis, mutta viikon päästä ääni kellossa on jo toinen: tyttö on Frankin silmissä hyvin kaunis tummine hiuksineen ja kasteenharmaine silmineen. Nuoren miehen levottomuus ja sydämessä värisevä kiihko tarttuvat lukijaan, kirjaa lukiessaan on helppoa muistaa, miltä tuntuu olla rakastunut. Omenapuu on napakka kertomus, sen pieneen sivumäärään on saatu mahdutettua kaikki oleellinen. Kirjan ajankuvaus ja brittiläisyys hurmaavat, samoin kuin Koskenniemien käännös ja romaanin vanhahtava kieli. Kirja tarjoaa kerrassaan hienostuneen ja ihastuttavan lukukokemuksen.

Ihanan Omenapuun ovat lukeneet myös Elina, Ulla, hdcanis, MrRainfold ja Kirjojen kamarin Katja. Itse aion jatkaa matkaani mainion Galsworthyn parissa lukemalla tänä kesänä vihdoin miehen pääteoksen, Forsytein tarun.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Eilen vietettiin Tampereella jälleen runojen ystävien vuoden kohokohtaa, Annikin Runofestivaalia. Sää ei varsinaisesti suosinut kulttuurinnälkäistä juhlakansaa, mutta ajoittaisesta sateesta ja sangen koleasta ilmasta huolimatta tunnelma Annikin puutalokorttelissa oli korkealla, ja ihmisillä lämmin ja iloinen mieli. Olin itse mukana nyt toista kertaa, ja viimevuotiseen tapaan (täällä ja täällä) jaan teille kuvatunnelmia hienosta ja lämminhenkisestä runotapahtumasta.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Totuttuun tapaan varsinaiselle festivaalille toimi lähtölaukauksena kolmepäiväinen Annikki OFF-tapahtuma. Nimike pitää sisällään kymmeniä pienempiä itsenäisten järjestäjien tarjoamia kulttuuritapahtumia eri puolilla Tamperetta. Osallistuin tänä vuonna yhteen OFF-tapahtumaan: Sampolan kirjaston kaksikieliseen runoiltaan, jossa tamperelaistunut skottirunoilija Donald Adamson ja tamperelaisrunoilija Pekka Kytömäki lausuivat runojaan kahdella kielellä. Torstai-iltainen esitys oli hyvin valmisteltu ja kaikella tapaa hieno avaus mainiolle runoviikonlopulle.

Jokaisesta runosta kuultiin sekä suomen- että englanninkielinen versio, ja runoilijat jekuttivat kuulijoita jättämällä arvausten varaan, kumpi versio kulloisestakin runosta oli alkuperäinen, kumpi käännös. Runoilijoilla on tuotannoissaan paljon samoja teemoja; he kirjoittavat mm. luonnosta, vanhemmuudesta, arjen pienistä sattumuksista ja huomioista, sekä kirjoittamisesta. Miesten hienot ja oivaltavat runot ovat selvästi samalla taajuudella: vaikka kummallakin on selkeä oma tyylinsä, on teksteissä samankaltaista lämpöä ja huumoria, samanlainen katsantokanta elämään.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Pekka Kytömäki, jonka Sanasadon julkaisemaa esikoisrunokokoelmaa pääsee lukemaan ensi syksynä. Kannattaa tutustua, tästä lahjakkaasta miehestä kuullaan vielä!

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Mainio Donald Adamson, joka luki yhden runon jopa skotiksi. En ymmärtänyt montaakaan sanaa, ja kiittelinkin runon tampereenkiälistä versiota. :) Englanninkielistä runoutta lukevien kannattaa ehdottomasti tutustua palkitun Adamsonin tuotantoon. Adamsonista kiinnostuneille liitän oheen Sampolan kirjaston kirjailijaesittelyn:

"Donald Adamson on laajasti julkaissut runoilija ja kääntäjä, joka asuu vuoroin Skotlannissa ja Tampereella. Hän on skotlantilaisen kirjallisuuslehden Markingsin perustajajäsen. Hänen runonsa "Väärät profeetat", joka voitti vuonna 1999 The Herald -lehden kilpailun vuosituhannen vaihteen runosta, on haudattu aikakapseliin Skotlannin runokirjaston perustuksiin. Hänet palkittiin viimeisimmässä McCash-runokilpailussa 2014.

Julkaisuja: From Coiled Roots (Indigo Dreams 2013); A Landscape Blossoms Within Me (käännös Eeva Kilven runoista, runot sekä suomeksi että englanniksi, Arc 2014); Histories and Happenings (Bibliotheca Universalis, Bukarest 2014); Glamourie (Indigo Dreams, tulossa)."

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Sitten siirrytään lauantaihin ja Annikin puutalokorttelin sisäpihalle. Saavuin paikalle päivällä, kun osa esityksistä oli jo kuultu, mutta ehdin parahiksi näkemään iltapäivän pienen yllätysesityksen, jossa yhdistyivät runous ja pyörätuolitanssi: lavarunoilija Aura Nurmi lausui runojaan, ja tanssista vastasivat maailman parhaina pyörätuolitanssijoina palkitut Zaida Launis ja Leevi Ketola.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Runojen ja musiikin välissä pidettiin myös muutama proosatauko. En ehtinyt kuulemaan ensimmäistä prosaistia, Antti Salmista, mutta fiilistelin Marisha Rasi-Koskisen tekstejä. Kirjailija luki otteita uusimmasta teoksestaan Vaaleanpunainen meri (WSOY, 2014), sen hienosta novellista Satu äidistä.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kolmannella proosatauolla esiintyi yksi suursuosikeistani, kirjailija Sirpa Kähkönen. Hän luki katkelmia viime vuonna ilmestyneestä romaanistaan Graniittimies (Otava, 2014), joka löytyi loppuvuodesta myös Finlandia-palkintoehdokkaiden joukosta.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Yksi lauantain odotetuista kohokohdista oli legendaarisen kirjailija Hannu Salaman saapuminen päälavalle. Mies lausui viidenkymmenen vuoden takaisia runojaan musiikin säestyksellä. Hypnoottisen hienon musiikkielämyksen tarjosi jazzmuusikko Hepa Halmeen johtama yhtye Vapaat radikaalit.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Hepa Halme ja Pekko Käppi.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Vasemmalta oikealle Arttu Tolonen, Hannu Salama, Hepa Halme ja Pekko Käppi.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Yksi päivän yllätysesiintyjistä: japanilainen muusikko Tota Imai.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Runoilija Saila Susiluoto kertoi aluksi syksyllä julkaistavasta teoksestaan Antikythera, joka on "yksi maailman ensimmäisistä iPad-sovelluksen muodossa julkaistuista runokokoelmista". Tämän jälkeen oli runojen vuoro puhua puolestaan, ja Susiluodon lausuntaa säesti kirjailija Markku Pääskynen soittaen taidokkaasti syyrialaista kielisoitinta, ud-luuttua. Hypnoottista, tämäkin!

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Markku Pääskynen.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Alkuillasta lavan täytti karismaattinen saamelaisartisti Wimme Saari. Hänen juureva joikuesityksensä sai yleisön hyvälle tuulelle, ja sateenkin loppumaan! Saaren luontojoikujen ansiotako vai mitä, mutta miehen ollessa lavalla aurinko alkoi paistaa ensimmäistä kertaa moneen tuntiin. :)

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Hienon festivaalipäivän päätti tapahtuman pääesiintyjä, jamaikalaisen musiikin elävä legenda ja dub-runouden pioneeri Mutabaruka. Siinä missä saamelainen Wimme Saari kehui tamperelaista hellettä (ilma rapsakka n. + 10 astetta, jos sitäkään), kiitti Mutabaruka kutsusta jääkaappiin. :) Mutabarukan esitys oli huikea ja rennon mutta samalla vimmaisen vakuuttava, ja hän antoi yleisölle paljon ajattelemisen aihetta vahvasti kantaa ottavalla runoudellaan. Näin hienoa esitystä odotellessaan kannatti kyllä sietää pientä hampaiden kalinaa. :)

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Illan päätteeksi kiitossanat lausui runoilija J.K. Ihalainen, Annikin Runofestivaalin taiteellinen johtaja. Nyt on festivaalit tältä vuodelta juhlittu, ja minäkin kiitän nyt osaltani tapahtuman järjestäjiä, talkooväkeä ja esiintyjiä, sekä torstaisen OFF-tapahtuman järjestäjää, Sampolan kirjastoa. Runofestivaali oli jälleen kerrassaan hieno ja onnistunut kulttuurijuhla, josta jäi onnellinen ja hyvä mieli. ♥ Ensi vuonna uudestaan!

*****

Runojen lukemisesta siirryn nyt luontevasti dekkareiden pariin, sillä alkavalla viikolla Suomessa vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa. Aikomuksissani on blogata ensi viikolla ahkerasti, ja vaikka kirjoitan (näin kesälomahuumassani) luultavasti muustakin, on luku- ja bloggauslistallani ainakin 2-3 dekkaria. Lähde sinäkin mukaan dekkareita lukemaan! ♥

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Saul Bellow: Ainoa oikea (Tammi, 1998. 146 sivua. Alkuteos The Actual, 1997. Suomentanut Kristiina Rikman.)

Olen kuvitellut mielessäni kohtaamisia ja keskusteluja Amyn kanssa monta kertaa viikossa vuosien ajan. Noissa keskusteluissa olemme käyneet läpi kaikki tekemäni virheet - ja niitä riittää - joista pahin oli kyvyttömyyteni tavoitella häntä, kilpailla hänestä.
Hän olisi voinut hyvinkin sanoa: "Missä hemmetissä sinä olet ollut koko meidän elämämme ajan?"
Hyvä kysymys!

Harry Trellman on etsinyt omaa paikkaansa maailmassa lähes koko ikänsä. Omassa perheessään hän on ollut epäorpo orpopoika, joka on laitettu lastenkotiin, sillä sairaalloinen äiti ja kirvesmiehenä työskennellyt isä eivät ole kyenneet pojastaan huolehtimaan. Koulussa hän on kokenut ulkopuolisuutta erikoisen taustansa ja vielä erikoisemman, itäaasialaista muistuttavan ulkonäkönsä vuoksi. Aikuisena hän on muuttanut Kaukoitään sulautuakseen joukkoon, mutta kaipuu emotionaalisille juurille on saanut hänet palaamaan Chicagoon. Nuoruusvuosilta tuttuun kaupunkiin häneltä on jäänyt jotakin: keskeneräinen rakkausjuttu kouluaikaisen ensirakkauden, Amy Wustrinin kanssa.

Amy ei ole jäänyt Harryn kosintaa odottelemaan, vaan on ehtinyt tahollaan naimisiin, pariinkin otteeseen. Vuodet kuluvat, Harry ja Amy keski-ikäistyvät - ja vasta kun Amy on hautaamassa toista aviomiestään (toiseen kertaan!), rohkenee Harry kertoa naiselle tunteistaan.

Puolen vuosisadan tunteet on investoitu häneen, puolen vuosisadan haaveet, fantasiat ja hajamielisyys, mielikuvituksessa käydyt keskustelut. Neljäkymmentä vuotta kestäneen keskittyneen kuvittelun jälkeen tunnen pystyväni kuvailemaan hänet millä hyvänsä hetkellä minä hyvänsä päivänä.

Nobelisti Saul Bellowin (1915 - 2005) syntymästä tuli tänään kuluneeksi sata vuotta. Olin suunnitellut miehen kirjojen lukemista jo jonkin aikaa, mutta näin juhlapäivän lähestyessä tartuin vihdoin tuumasta toimeen. Tämän pienoisromaanin ohella olen lukenut myös miehen pääteosta, Herzogia, josta lisää aikanaan.

Bellowilla on hyvin erikoinen ja mielenkiintoinen kirjoitustyyli. Hän sanoo paljon hyvin vähällä, hänen tekstinsä on samanaikaisesti napakkaa ja laveasti rönsyilevää. Hän myös yhdistelee sujuvasti rentoa puhekieltä, korkealentoisia filosofisia ajatelmia ja tekstiä, jossa on jotenkin tieteellinen ja opettavainen ote. Hänen kerrontansa on tavallaan helppolukuista, mutta se ei salli ajatusten lähteä yhtään harhailemaan, tai kärryiltä putoaa saman tien. En muista lukeneeni koskaan mitään aivan tämänkaltaista.

Ainoassa oikeassa Bellow tekee teräviä ja purevan tarkkoja havaintoja ihmisestä ja yhteiskunnasta. Hän tarkkailee päähenkilönsä silmin ihmisluonnon piirteitä ja käyttäytymistä, ja kritisoi nykyihmisen pyrkimyksiä ja arvoja ajassa, jossa materialistinen maailmankuva on tehnyt monista tusinaihmisiä. Bellowin päähenkilö Harry etsii ihmisistä lahjakkuuden merkkejä ja kyteviä hengenlahjoja, mutta kokee, että suuri osa ihmisistä on henkisesti siitä mahoimmasta päästä, vailla korkeampia kykyjä. Bellowin kuvaama maailma - 1990-luvun Yhdysvallat - onkin julma ja häikäilemätön paikka, jossa rahalla on suurempi arvo ja merkitys kuin ihmisellä, ja jossa älynlahjoja käytetään vain jotta voitaisiin saavuttaa lisää rahaa ja materiaa. Tällaista taustaa vasten vuosikymmeniä kestänyt uskollinen rakkaus ja syvä kiintymys yhtä ja samaa naista kohtaan nousee esiin kauniina ja herkkänä, kunnioitusta herättävänä.

Pienoisromaaniksi kirjassa on varsin paljon henkilöhahmoja - ja heistä suurin osa on enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä. Osa henkilöistä tuntuu tavallaan hieman tarpeettomiltakin, mutta heidän kauttaan Bellow piirtää kuvaa amerikanjuutalaisesta yhteisöstä. Harryn ja Amyn lisäksi tärkeään rooliin nousee muuan kunnioitettu juutalainen monimiljonääri, iäkäs Sigmund Adletsky, jonka tehtävänä on näytellä tarinassa eräänlaisen Eroksen rooli. Ainoa oikea onkin paitsi armottoman tarkkanäköinen yhteiskunnan kuvaus, myös herkkävireinen rakkauskertomus, joka jättää sydämeen lämpimän ja toiveikkaan olon.

Ensikosketus huikean älykkääseen ja psykologisesti moniulotteiseen Bellowiin on ollut niin positiivinen, että haluan ehdottomasti jatkaa tutustumista miehen laajaan tuotantoon. Ainoaa oikeaa on luettu muuallakin, ainakin MarikaOksa, Risto Uusikoski, Jane ja susar ovat kirjasta kirjoittaneet.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (WSOY, 2015. 200 sivua. Alkuteos Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 2014. Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki.)

Hercule Poirot työskentelee Lontoon-toimistossaan sihteerinsä neiti Lemonin kanssa, kun hän saa yllättävän puhelun tuttavaltaan, salapoliisiromaaneja kirjoittavalta rouva Ariadne Oliverilta. Kirjailija kutsuu Poirot'n Greenshore Housen maaseutukartanoon, jossa hän on itsekin vieraana. Poirot suostuu kutsuun, ja jo tunnin kuluttua hän istuu junassa matkalla kohti lounaista Englantia. Kartanon alueella on tarkoitus pitää suuret kyläjuhlat, ja rouva Oliveria on pyydetty järjestämään yksi ohjelmanumeroista, leikkimielinen murhamysteeri.

"Kuinka tuollainen mysteeri oikein järjestetään?"
"Jonkun täytyy ensinnäkin olla uhri. Lisäksi tarvitaan johtolankoja ja epäiltyjä. Mukana ovat kaikki perinteiset hahmot - viettelijätär, kiristäjä, nuoret rakastavaiset, epäilyttävän tuntuinen hovimestari ja niin edelleen. Osanottajat maksavat pienen osallistumismaksun, minkä jälkeen he saavat ensimmäisen johtolangan. Sitten heidän pitää löytää uhri ja murha-ase, selvittää murhaajan henkilöllisyys ja päätellä teon motiivi. Luvassa on myös palkintoja."
"Kuulostaa kiehtovalta", Poirot sanoi.

Rouva Oliverille on kuitenkin tullut selittämätön, outo tunne siitä, ettei kartanossa ole kaikki kohdallaan, ja hänen epämääräiset epäilyksensä osoittautuvat oikeiksi, kun kyläjuhlapäivänä lavastetun ruumiin paikalta löytyykin oikea, murhattu ihminen. Murhaleikki muuttuu karmaisevalla tavalla todeksi, ja mestarisalapoliisi Poirot saa ratkaistavakseen ovelan, hyvin suunnitellun rikoksen.

Vuonna 1954 Agatha Christie halusi avustaa itselleen rakasta Churston Ferrersin kirkkoa lahjoittamalla rahaa, jotta kirkon ikkunaan voitaisiin hankkia värikäs lasimaalaus. Rahaa kerätäkseen Christie kirjoitti tämän lyhyehkön Poirot-mysteerin, joka kuitenkin jäi aikanaan julkaisematta ongelmallisen mittansa vuoksi: Tarina oli liian lyhyt romaaniksi, mutta liian pitkä lehdissä julkaistavaksi. Lopulta Christie kirjoitti kirkon hyväksi aivan toisen novellin, jossa päähenkilönä olikin Poirot'n sijaan neiti Marple. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus poiki uuden romaanin nimeltä Kuolleen miehen huvimaja, joka julkaistiin vuonna 1956 ja josta tuli yksi Christien suosituimmista rikosromaaneista. Kyseisestä romaanista on myös tehty David Suchet'n tähdittämä televisioelokuva. Alkuperäinen, Christien pöytälaatikkoon jäänyt mysteeri pääsi lukijoiden käsiin vasta viime vuonna, kuusikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen.

Olen itse intohimoinen Agatha Christie -fani. Ensimmäinen koskaan lukemani dekkari oli aikoinaan Christien Eikä yksikään pelastunut (jonka tosin luin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa), ja etenkin parikymppisenä suorastaan ahmin Christien dekkareita. Nuorena hänen hahmoistaan ehdoton ykkössuosikkini oli neiti Marple, mutta vanhemmiten (ja etenkin David Suchet'n tähdittämien mainioiden tv-elokuvien myötä) suursuosikikseni on Marplen ohitse kiilannut Hercule Poirot, tuo viiksekäs belgialaissyntyinen herrasmiesetsivä, joka pienillä harmailla aivosoluillaan ratkaisee mitä mahdottomimmatkin rikokset. ♥

Siitä, kun olen viimeksi lukenut Christie-dekkareita, on hämmästyksekseni kulunut jo muutama vuosi - kesällä 2012 luin uudelleen juuri tuon Kymmenen pientä neekeripoikaa, sekä ihastuttavan Poirot-dekkarin Neiti Lemon erehtyy. Tämä nyt lukemani Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on siis pienoisromaani, ja sellaisena kuin pieni, herkullinen suupala, joka jätti hillittömän nälän lukea pitkästä aikaa lisää Christie-dekkareita.

Tässä napakassa pienoisromaanissa on kaikki kohdallaan: Hercule Poirot on juuri niin hurmaava kuin aina, tunnelma englantilaisessa maaseutukartanossa on kyläjuhlien alla iloinen mutta täynnä jännitteitä, miljöön vanhanaikainen brittiläisyys hurmaa ja Dame Agatha kieputtaa lukijan jälleen kerran pikkusormensa ympärille. Juonen koukerot yllättävät, tarina on kekseliäs ja uskottava, ja kerronta etenee hallitusti ja varmasti kuin höyryjuna. Ei Huvimajan arvoitus tietenkään parasta Christietä ole jo aivan suppean mittansakaan vuoksi, mutta pienestä tarinasta etenkin uuden sukupolven tuoreet Christie-lukijat voivat saada hyvän käsityksen kirjailijan tyylistä.

Teos sisältää myös kauniin kannen (lähes yhdeksänkymmentävuotiaana) kuvittaneen taiteilija Tom Adamsin kirjoittaman johdannon, kirjailijan tyttärenpojan, Mathew Prichardin, kirjoittaman esipuheen, sekä Christie-asiantuntija John Curranin jälkisanat, jotka kaikki olivat myös mielenkiintoista luettavaa. Lisäsin nyt kilometrien mittaiselle lukulistalleni myös muutaman kiinnostavan Christiestä kertovan tietoteoksen, sillä etenkin Adamsin siteeraamat otteet kirjailijan omaelämäkerrasta saivat minut tuntemaan hykerryttävää sielunsisaruutta edesmenneen Agathan kanssa.

Pidän auringonpaisteesta, omenista, lähes kaikenlaisesta musiikista, junista, numeroarvoituksista ja kaikesta mikä liittyy numeroihin, meren rannasta, kylpemisestä ja uimisesta, hiljaisuudesta, nukkumisesta, uneksimisesta, syömisestä, kahvin aromista, kieloista, useimmista koirista ja teattereissakäynneistä.
Voisin tehdä paremmat luettelot, paljon komeammalta kalskahtavat, paljon arvokkaammat, mutta ne eivät olisi aidosti omiani, ja luullakseni minun on parasta tyytyä olemaan oma itseni.

Huvimajan arvoitusta ovat ratkoneet myös mm. Kaisa Reetta, Elina, Nina ja Jonna.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Olen lukenut Dekkariviikon aikana pari muutakin aivan kertakaikkisen hurmaavaa dekkaria, mutta en ole ehtinyt niistä vielä kirjoittaa. Dekkarijuttuja on siis tulossa lähiaikoina vielä lisää! Näin, kun on ollut aikaa vain yhteen, en kuitenkaan olisi voinut edes kuvitella kirjoittavani kenestäkään muusta, kuin Dame Agathasta, jota minun on vuosikymmenten mittaisesta dekkarirakkaudestani kiittäminen. ♥

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista (Otava, 2010. 222 sivua. Alkuteos Vandrande skugga, 1977. Suomentanut Kyllikki Villa.)

Valoisana kesäyönä vahvasti päihtynyt mies hakee lohtua naisen vuoteesta. Hän hiipii tämän huoneeseen, katselee syvää unta nukkuvaa naista ja hengittää raskaasti. Hän tuntee itsensä niin väsyneeksi, ettei jaksa kuin riisua kenkänsä ja horjahdella naisen viereen lepäämään.

Ulkoa kuuluu rapinaa, jokin varjo liikahtaa, hän ei saa siitä selvää ja istuu kuin jonkun tarkkailemana. Ilma tuntuu raskaalta. Liikkumattomana se täyttää huoneen, kerääntyy nurkkiin, tihentyy vaatimattomien esineiden ympärillä: pöydän jolla on kuppi ja teevati ja muutamia laseja, tuolin, pesupöydän, sängyn jossa Anna makaa kuin kuollut.

Kun mies aamuyöllä herää, huomaa hän vihdoin kauhukseen, että nainen, köyhä ja huonomaineinen Anna, tosiaankin on kuollut - kuoliaaksi kuristettu. Miehen mieli täyttyy kauhusta, jotenkin hän saa kengät jalkaansa ja pakenee vähitellen heräävään kaupunkiin. Eletään kesäkuuta vuonna 1899. Turun kainalossa uinuva pieni rannikkokaupunki herää idyllisestä horroksestaan, kun nuori vainaja aamulla löydetään.

Muutaman tunnin kuluttua Anna Pers kannetaan pois paareilla, rattaat ovat pysähtyneet Raatimiehenrinteen alapäähän, paljasjalkamatteja, eukkoja ja siellä täällä ukon kasvot siristelemässä aurinkoa vasten. Hiljaisesti katseleva kunniakuja vainajalle. Hevonen tömistelee kavioillaan, von Adler silittää sen turpaa, hänen kasvonsa ovat tummat ja sulkeutuneet aurinkohatun alla. Kärpäset surisevat tungettelevina, hevonen heiluttaa häntäänsä. Vaikeuksitta he saavat paarit rattaille, Anna ei paljon paina.

Kaupungin poliisimestari Werner Frid on visaisen tehtävän edessä, sillä hänen vastuullaan on selvittää kuka on ottanut julmalla tavalla hengiltä nuoren naisen, turmeltuneen mutta silti niin viattoman. Tutkimuksissa selviää, että Anna on ilahduttanut monia pikkukaupungin herroja, korkeissakin viroissa olevia, ja jopa poliisimestarin omaa poikaa. Onko murhaaja joku heistä, vai joku köyhä poloinen työläiskorttelin asukki?

Edesmennyt Bo Carpelan on yksi suurimmista kotimaisista kirjailijasuosikeistani. Hänen tekstiensä - yhtä lailla proosan kuin runojenkin - äärellä olen aina pakahduksissani, sillä Carpelanin sanoissa on lähes käsittämätöntä taikaa. Hänen tekstejään peittää himmeä hohde: ne hohtavat viisautta, kauneutta ja sellaista tunnelmaa, jollaisen luomiseen kovinkaan moni muu kirjailija ei kykene. Kun tartuin tähän Carpelanin dekkariin, uskalsin odottaa hieman jotakin samaa; historiaan sijoittuvaa murharomaania, jossa on carpelanmaista hohtoa. Eikä minun tarvinut pettyä. Vajosin Kulkevaa varjoa lukiessani niin onnelliseen olotilaan, jollaista en ole koskaan aiemmin dekkaria (!) lukiessani kokenut.

Carpelanin luoma tunnelma on jälleen kerran omaa luokkaansa. Pikkukaupungin kesäkuu tulvii valoa, kesä säteilee ja syreenit huojuttavat terttujaan punaisiksi maalattujen lauta-aitojen yläpuolella. Murha tuo kaupunki-idylliin oman painostavan tunnelmansa, ja kun ilmassa alkavat syreenin ja jasmiinin tuoksuun sekoittua kalma ja tuhopolton kitkerä katku, tekee kaupunkilaisten yhä vähemmän mieli liikkua kaupungilla öiseen aikaan. Epäluuloa ja pelkoa lisää myös monen pikaisesti todistama hahmo, kuin kulkeva varjo, jonka henkilöllisyydestä ei kenelläkään ole tietoa. Teos on paitsi laadukas historiallinen romaani, myös taidokkaasti punottu ja loppuun saakka tyylikäs murhamysteeri.

Myös romaanin ajankuvaus on tarkkaa ja elävää. Carpelan näyttää lukijalle kaksi erilaista maailmaa saman kaupungin sisällä: Satamassa kaupungin kerma viettää joutilasta aikaa ylikuormitetuissa salongeissaan, ja piiat palvelevat rikkaita valkoisissa esiliinoissaan. Kesä tuo kaupunkiin kimaltelevan virran kylpylävieraita, jotka saapuvat huvittelemaan ja hoitamaan horjuvaa terveyttään. Hameenhelmat kahisevat, lornjetteja kohotellaan, ja Kaivohuoneen puistosta kantautuvat viulujen herkät soinnut. Aivan vierellä kohoaa Vuori, jossa köyhät työläiset aliravittuine lapsineen elävät. Heidän iltojaan lämmittävät nokiset kakluunit ja valaisevat savuttavat öljylamput, heidän taloissaan on vanhoilla sanomalehdillä paikattuja ikkunoita ja rottia, joiden öisiä puremia saa nukkuessaan pelätä. Vuorella nähdään nälkää, siedetään näivetystauteja, juopottelua, irstailua ja köyhyyttä. Koko maa on käymistilassa. Vuosisadan vaihde lähestyy, senaatti on julkaissut helmikuun manifestin, kansassa hyökyvät vihan ja isänmaallisuuden aallot ja moni odottaa tulevaa katastrofia.

Kulkevan varjon henkilöhahmot on kuvattu erinomaisesti. Ihastuin rauhalliseen ja perin oikeudenmukaiseen poliisimestari Fridiin, tunsin surua surullisen kohtalon kokeneen Annan vuoksi (äiditön tyttö, rappiolla ollut isäkin kuollut, varattomuus ajanut irtolaisuuteen, ja lopulta väkivaltainen kuolema), inhosin nuivaa ja ylemmyydentuntoista konsulia, ja elin mukana taiteilijan ja erään kunniallisen rouvan salaisessa rakkaudessa. Henkilöhahmojen väliset kiehtovat suhteet avautuivat herkullisesti ja vähitellen: kuka rakastaa ketä, kuka vihaa ja miksi, kenellä on salaisuuksia, kenestä löytyy pimeä puoli? Kaikkein parasta on kuitenkin Carpelanin kerronta - se on niin viehättävän viipyilevää, ja kieli miltei runollisen kaunista. Vanhahtavan kauniista kielestä on toki kiittäminen myös Kyllikki Villan laadukasta suomennosta.

Kulkeva varjo oli minulle tyylikkäässä hidastempoisuudessaan aivan pakahduttavan ihana lukukokemus, jonka en olisi suonut ollenkaan loppuvan. ♥ Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kaisa, Maria, Minna Vuo-Cho, Anni, Sanna, Katri ja Satu.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Leena Krohn: Erehdys (Teos, 2015. 155 sivua.)

Hän muisti ihmisiä, jotka olivat olleet läsnä, mutta eivät enää koskaan olisi. Paikkoja, joissa hän oli asunut ja joissa asuivat nyt toiset. Tekoja, joita hän oli tehnyt, koska ne oli tehtävä, ja toisia, jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä, ja niitäkin, jotka olivat jääneet.
Rouva Kaskas ajatteli, että jos hänen muistonsa olisivat erilaisia, hän itsekin olisi toinen. Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan.

Tavallisena talvisena iltapäivänä kirjailija E. ajaa itselleen vieraaseen kaupunkiin. Tavanomaisen lähiön sivukirjastossa hänen on määrä lukea otteita kirjoistaan ja vastailla yleisön mahdollisesti esittämiin kysymyksiin. Ilta ei ala ollenkaan lupaavasti. Moottoritiellä E. on aiheuttaa onnettomuuden, ja läheltä piti -tilanne koettelee hänen hermojaan. Hänen saavuttuaan kirjastolle vastaanotto on tyly, kirjastovirkailija ei tunnista häntä, eikä esiintymään tulleelle kirjailijalle ole tarjota muuta kuin haaleahkoa hanavettä. Paikallislehden toimittaja tulee haastattelemaan E:tä, mutta haastattelu on lähinnä mieltä alentava kokemus. Ja sama tylytys jatkuu, kun varsinainen tilaisuus alkaa - paikalle saapunut yleisö keskittyy älypuhelimiensa ja tablettiensa näyttöihin, tai keskustelemaan puoliääneen lomakokemuksistaan. Illan tapahtumat kehittyvät tasaisesti vain huonompaan suuntaan.

Monta vuotta kului niin, että olin kiinnostunut Leena Krohnin kirjoista, mutta pelkäsin tarttua niihin, sillä ajattelin niiden olevan minulle liian vaikeatajuisia ja korkealentoisia. Ystävän rohkaisemana uskaltauduin lopulta lukemaan huikean, Finlandia-ehdokkaanakin olleen Tainaronin. Pian sen jälkeen oli saatava lisää, ja jatkoin kirjailijan tuotantoon tutustumista hienon novellikokoelman Mitä puut tekevät elokuussa parissa. Viimeistään silloin olin koukussa - ja ymmärtänyt, etteivät Krohnin tekstit ole vaikeatajuisia, vaan pikemminkin näennäisen helppolukuisia, mutta niin filosofisia ja viisaita, että ne tekevät työtään lukijan mielessä vielä pitkään kirjan kansien sulkeuduttua.

Juuri sellainen on Erehdyskin. Se on nopealukuinen pieni romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu paljoakaan. Krohnin kuvitteellinen kirjailija lukee otteita romaaneistaan ja novellikokoelmistaan, ja kokee siinä samalla elämässään ja pitkällä urallaan yhden kiusallisen ja tuskastuttavan illan. Kirjaa lukiessaan kuitenkin ymmärtää, että se on paljon enemmän kuin pienoisromaani tai yhden kirjallisen illan kuvaus: Erehdys on häikäisevän tarkasti piirretty kuva ihmisestä, nykymaailmasta ja yhteiskunnasta.

Tekstissään Krohn pohtii elämää, muistoja, muistamista ja unohtamista, tietoisuutta ja olemassaolon edellytyksiä, ihmeen ja onnettomuuden samankaltaista luonnetta. Hän havainnollistaa, miten jokaisella ihmisellä on oma todellisuutensa, maailma joka hahmottuu erilaisten silmien kautta nähtyinä kuvina, ja joka on kullekin katsojalleen hieman erilainen, omanlaisensa, ja silti yhtä tosi. Hän saa ajattelemaan myös menneisyyttä uudesta näkökulmasta: ehkä se ei olekaan siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on ihmisessä, jokaisessa meissä. Jos ihmisen menneisyys on yhtä kuin hänen muistonsa, onko niin, ettei ole vain yhtä kollektiivista menneisyyttä, yhtä yhteistä historiaa? Kiehtovia, mutta osin myös hieman pelottavia ajatuksia! Myös kirjan tarjoamat ajatelmat esimerkiksi kauneudesta tai taiteesta - jonka tehtävä on saada näkyvä nähdyksi - ovat viisaudessaan niin hienoja, että lukiessa mielen valtaavat kiitollisuus ja liikutus.

Usko minua, Beeda-kulta, eivät saksalaiset esteetikot kauneutta keksineet. Kauneus, Beeda, on luonnon perusperiaate. Se on puhtainta, pyhintä matematiikkaa. Se on totuus, joka läpäisee kaiken olevaisen. Siksi jokaista ihmistä maan päällä korventaa kauneuden jano. Kauneus on universumin pysyvin ominaisuus, se toistuu atomeissa ja galakseissa, luvuissa ja suhteissa ja siinä tavassa, millä puu kasvaa.

Osuvaa on myös nyky-yhteiskunnan kuvaus. Krohn kuvaa lähes vaivaannuttavan todesti mm. selfie-kulttuuria, itsekkyyttä ja jatkuvaa oman edun tavoittelua, sekä aidon läsnäolon puutetta, arkisia sattumuksia joissa ollaan näennäisesti samassa julkisessa tilassa - kahvilassa, ravintolassa, hississä tai vaikkapa odotusaulassa - mutta kuitenkin kukin omassa älypuhelimen tai tabletin tarjoamassa virtuaalimaailmassaan. Tekstiä lukiessa lievän vaivautumisen tunteita herättävät luonnollisesti omakohtaiset tunnistamisen hetket. Nykyisyydestä siirrytään pohtimaan tulevaisuutta, joka puistattaa vielä enemmän: Onko maailma siirtymässä niin vahvasti virtuaaliseen tilaan, että ihmisen on mahdollista saavuttaa digitaalinen kuolemattomuus? Katoaako ihmiskunta, korvaavatko sen ei-ihmiskunta ja tulevaisuuden keinoälysukupolvet?

Krohnin romaani herättää niin paljon ajatuksia ja omaa ajattelua, että siitä on lopulta vaikeaa sanoa yhtään mitään - se on teos, joka on koettava itse. Erehdys on huima ja valaiseva lukukokemus, kirjana varsinainen tajunnan laajentaja, jonka vaikutus kestää pitkään. Se on myös teos, joka ei tyhjene yhdellä, kahdella tai kymmenelläkään lukukerralla, vaan josta riittää ammennettavaa lukukerrasta toiseen. Julkaisemme tekstimme samaan aikaan Luettua elämää -blogin ihanan Elinan kanssa♥. Myös mm. Minna, Omppu, Kaisa ja Ulla ovat lukeneet tämän herkkupalan.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (WSOY, 1994. 140 sivua. Alkuteos Farlig midsommar, 1957. Suomentanut Laila Järvinen.)

Aurinko oli laskenut, mutta nyt kesäkuussa ei pimeästä kannattanut puhua. Yö oli kalpea ja unelmoiva ja täynnä taikuutta.
Kuusien alla välähti kipinä ja syttyi tuleen. Se oli havuista ja oksista tehty pikkunuotio, ja saattoi nähdä aivan selvästi, miten pienet ötökät ja mönkiäiset yrittivät pyörittää kuusenkäpyä tuleen.
- Heillä on juhannuskokko, sanoi Niiskuneiti.
- Niin on, vastasi Muumipeikko surumielisesti. Emme ole lainkaan muistaneet, että nyt on juhannusilta.

Muumilaaksossa eletään kesäkuisia päiviä. Muumipeikon äiti valmistaa pojalleen kesän ensimmäistä kaarnalaivaa, mutta Muumipeikko puolestaan makaa apeana pehmeällä sammaleella ruskeavetisen lammikon äärellä kaivaten ystäväänsä Nuuskamuikkusta. On todella kuuma, vesilinnut huutelevat toisilleen merellä, ja ilmassa leijailee mustia nokihiutaleita. Läheinen tulivuori on heräilemässä pitkästä unestaan.

Tulee yö, epämiellyttävällä tavalla hiljainen, ja Muumilaakson väki herää yöuniltaan maan alkaessa tärähdellä. Maahan ilmestyy esineitä nielevä halkeama, ja lopulta laaksoon tulvii valtava hyökyaalto, joka täyttää Muumitalonkin vedellä. Ilmassa on maailmanlopun meininkiä! Kun vesi nousee nousemistaan, pelastautuu Muumitalon väki ohitse lipuvaan kummalliseen taloon. Siitä puuttuu kokonaan yksi seinä, ja ammottavaa aukkoa kehystävät suuret punaiset samettiverhot. Talossa on paperisia ovia, portaita jotka eivät johda mihinkään, kipsistä tehty hilloa ja puisia omenoita, ja huoneita täynnä satoja mekkoja ja peruukkeja. Muumiperhe on tietämättään asettunut taloksi teatteriin.

Muumit eivät ole teatterissa yksin, vaan siellä pitää majaansa myös vanha teatterirotta Emma, joka alun nihkeän suhtautumisensa jälkeen opastaa vieraansa teatterimaailman saloihin. Monien kummien sattumusten jälkeen perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, kukin kokee suuria seikkailuja omalla tahollaan, ja koko juhannus huipentuu Muumipapan ohjaamaan näytelmään, joka tuo taas koko Muumilaakson väen - kadonneet, eksyneet, kauan kaivatut, ja uudetkin ystävät - yhteen.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kokko sytytettiin meren rantaan, ja kaikki laakson ja metsän mönkiäiset tulivat sitä katsomaan. Kauempana rannoilla ja saarissa paloi muitakin kokkoja, mutta Muumiperheen kokko oli aina kaikkein suurin. Ja kun se paloi korkeimmillaan, oli Muumipeikon tapana mennä lämpöiseen veteen, kellua mainingeissa ja katsella tuleen.
- Se kuvastui mereen, sanoi Muumipeikko.
- Niin, sanoi Niiskuneiti. Ja kun se oli palanut loppuun, poimimme yhdeksän erilaista kukkaa, ja panimme ne tyynyn alle. Ja kaikki toteutui, mitä näimme unissa.

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on yksi pitkäaikaisimmista juhannusperinteistäni. Tapanani on siis lukea kyseinen kirja, tai ainakin otteita siitä, joka vuosi juhannuksen tienoilla, niin tänäkin vuonna. Olen kirjoittanut kirjasta jo kertaalleen aivan blogini alkuaikoina, mutta koska siitä on jo neljä vuotta, halusin kirjoittaa kirjasta uudelleen. Tänään teen sen yhtä aikaa rakkaan ystäväni Luettua elämää -blogin Elinan kanssa. ♥

Vaarallinen juhannus on kirja, joka kerran toisensa jälkeen tuntuu aina yhtä ihanalta. ♥ Lapsena tarina oli mielestäni niin kiehtova ja jännittävä, ja näin aikuisena kirjan suloinen maailmankuva Janssonin mustavalkoisine kuvituksineen hurmaa. Kirjan kielikin on niin kaunista: kesäkuinen luonto tuntuu juuri oikeanlaiselta, kirjan sivut välittävät tuoksuja ja tunnelmia, öinen sumukin on kuin maitoa kulhossa. Lukija virittäytyy oivalliseen juhannustunnelmaan viimeistään silloin, kun Niiskuneiti pääsee juhannusyönä poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta toteuttamaan juhannusperinteensä, kuljeskelemaan kasteiselle nurmelle ja poimimaan yhdeksän kukkaa juhannustaikojaan varten. Oih!

Parasta kirjassa ovat kuitenkin sen hahmot. He ovat kaikki niin omanlaisiaan persoonia: Joukosta löytyy herkkä ja epävarma Miska, joka ottaa kaikesta nokkiinsa; surullinen ja väärinymmärretty Vilijaana, joka ei ole väleissä sukulaistensa kanssa; ja aina niin rohkea ja sankarillinen Nuuskamuikkunen, joka kulkee omia polkujaan ja pääsee tällä kertaa jopa kokemaan hetkellisesti isyyden painavan vastuun. Ja tietenkin Muumit, joiden perimmäinen olemus hehkuu loputonta hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja joiden sopeutuvaisuudesta voisi itse kukin ottaa oppia. Muumipapan ja mamman mielestä poikkeustila on seikkailu, ja juuri niinhän se oikeastaan elämässä usein on. Asenne ratkaisee!

Myös teatterimaailman kuvauksena Vaarallinen juhannus on oivallinen. Jansson tiivistää teatterin (ja samalla mielestäni myös kirjallisuuden ja taiteen) merkityksen paremmin kuin kukaan ehkä koskaan: Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.

Vaarallinen juhannus tekee sydämeen kesäisen olon tällaisenakin juhannusaattona, kun ulkona sataa vettä ja koko alkukuu on ollut koleaakin koleampi. Kirjan luettuaan mieli on kevyt ja iloinen, ja tuntuu ihan samalta kuin Muumipeikosta ja Nuuskamuikkusesta, kun ystävykset kohtaavat toisensa pitkästä aikaa ja soutelevat hiljaa juhannusyössä: Edessä oleva kesä on pitkä ja täynnä lupauksia. ♥

*****

Minun juhannukseni menee totuttuun tapaan ihan kirjaimellisesti yöttömän yön merkeissä, sillä palaan tänään ensimmäisen lomanpätkäni jälkeen töihin. Ennen yövuoroa (ja niiden väleissä) ehtii kuitenkin mukavasti lukea kirjoja (tänä vuonna juhannukseni kuluu ihanien ja rakkaiden Antti Hyryn ja Kalle Päätalon parissa), ja nautiskella kesän parhaasta raparperipiirakasta (joka valmistuu hieman mukaellen tällä Kinuskikissan reseptillä (en itse käytä lainkaan vehnäjauhoja)). Palaan kirjojen merkeissä asiaan lähipäivinä, mutta siihen saakka...

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Antti Hyry: Maatuuli (Otava, 1980. 190 sivua.)

Pirtissä oli valoisaa ja aurinko paistoi pöydälle ja lattialle mansikkamaan puoleisesta ikkunasta. Seinäkello tikitti, jääkaappi surisi ja lakkasi. Toiset nukkuivat. Edessäpäin seinän takana olivat ruohokentät ja sauna, puut, kivet, pensaat, ranta ja meri. Hän mietti, että muutaman päivän perästä juhannus olisi takanapäin. Ihmisellä on aina näin aamulla aikaisin hyvä ja virkeä olo. Ulkona on kirkas ja lämmin kesäaamu. Ihminen odottaa, että tulee juhannusaattopäivä ja juhannusaattoyö ja juhannus, kaksi lämmintä valoisaa pyhää ja juhannusseurat joella ja sitten arkipäivä, yhtä lämmin ja valoisa, mutta ihan erituntuinen. Ja koko ajan aina aamulla mieli on virkeä ja suuntautunut lähitulevaisuuteen. On hyvä, kun on näin, hän mietti, mutta mitään en ymmärrä. Nämäkin mitättömät hetket menevät ohi, eikä niitä enää ole, eikä niitä saa takaisin, niitä muistelee, ja aina on käsillä tuo tietymättömyys.

Maatuuli on romaani, josta on vaikeaa antaa varsinaista juonikuvausta, sillä siinä ei tapahdu varsinaisesti yhtään mitään. Se kertoo keski-ikäisestä Pietarista, joka asuu vaimonsa Elinan ja heidän kuuden lapsensa kanssa eteläisessä Suomessa. Kesän lähestyessä miehen mieli muuttuu levottomaksi, sillä kesiksi perhe muuttaa pohjoiseen, Pietarin vanhoille kotiseuduille Perämeren rannalle. Romaanissa seurataan vuodenkiertoa keväästä juhannukseen, perheen siirtymistä pohjoiseen sekä heidän arkisia puuhiaan. Varsinaista dialogia on melko vähän, kerronta on enemmänkin Pietarin mielen liikehdintää ja hänen verkkaista pohdintaansa, kaikenlaisen puuhastelun ja askaroinnin kuvausta, ympäristön havainnointia ja sen synnyttämää tietoisuutta itsestään ja omasta olemassaolostaan.

Tämä oli neljäs lukemani Antti Hyryn romaani, ennen tätä olen lukenut Uunin, Aitan ja Isän ja pojan. Hyryn kertojanääni on aivan ainutlaatuinen, niin omaperäinen ja tunnistettava. Hänen tekstejään lukiessaan tietää hyvällä tavalla jo etukäteen mitä saa: Hyryn kerronta on niin vähäeleistä ja rauhallista, sellaista pientä, tiivistä ja tuttua. Arkisten puuhien verkkaisen ja paikoin hyvinkin pikkutarkan kuvauksen lomasta löytyy kipeää tekevän kauniita ajatuksia ja lauseita.

Mieleen mahtuu vain muutama asia, hän mietti, vaikka ilta hohtava, ja yö, jolloin nukkuu. Mieleen muistuivat lumiset pellot, harmaa ilma, akanat latojen alla, ja peltopyyt, yksinäisyys ja puute, hänellä oli niitä ikävä, lumen tuiskua, josta kukaan ei välitä, ja jota ei juuri itsekään huomaa.

Romaanissa valmistellaan lava-auton kyydissä pohjoiseen lähtevää kuormaa, seurataan pitkää ajomatkaa, jonka aikana pysähdellään välillä tankkaamaan tai juodaan termospullosta hyvää mustaa kahvia, perustetaan ja istutetaan mansikkamaata, lasketaan ja nostetaan verkkoja ja perataan kaloja, lämmitetään leivinuunia ja paistetaan rieskoja, hiivaleipää ja orrelle nostettavaa ruisleipää, lämmitetään savusaunaa ja saunotaan. Lopulta perhe osallistuu juhannusseuroihin ja romaani päättyy kiitollisen hartaaseen tunnelmaan. Viipyilevä kerronta ja arkisen tekemisen rauhallinen kuvaus on meditatiivisella tavalla rauhoittavaa. Maatuuli on lempeä pieni romaani, joka tuoksuu suopursuille, merituulelle, savusaunalle ja tuoreelle koivuvihdalle, ja joka jättää lukijalle hyvän ja mietteliään olon. Se on kuin äidin tekemä annos paistettua ahventa, kuorittuja perunoita, tuoretta ruisleipää aidolla voilla ja lasillinen kylmää maitoa: niin tuttua ja turvallista, ja niin valtavan hyvää.

Hyry kuvaa kauniisti päähenkilönsä tuntemaa kaipausta. Pietari kaipaa mennyttä aikaa ja elämää joka on jo takanapäin, ja jota ei saa enää takaisin. Hän muistelee nuoruusvuosiensa kesiä, jolloin maantiet olivat mutkaisia sorateitä, teillä kulkivat hevoset ja pyhäpäivinä makailtiin nurmikolla kuuntelemassa kosken kohinaa. Kaipuuta menneeseen synnyttävät myös huoli ja painava vastuu: Pietari pohtii rooliaan suuren perheen isänä ja ajatuksissa vilahtelevat häpeä, avuttomuus ja toivottomuus. Hän tuntee itsensä saamattomaksi, vaikka puuhastelee koko ajan jotain. Välillä mielessä häivähtää armo ja ymmärrys kaiken jatkuvasta keskeneräisyydestä; kyllä se riittää, että tekee asian kerrallaan ja välillä lepää. Riittää, että on sellainen kuin on. Myös kaipuu kotiseudulle pohjoiseen on voimakas ja jatkuvasti ajatuksissa läsnä.

Hän mietti. Kun siellä on auringon lämmittämä talo, on jonakin keväänä, etelässä, mieleen tullut oikein hätä, onko ihmisen elettävä täällä juhannuskin ja vielä kuoltava. Pohjoista kohti, jossa riekot lentävät, valkeat, ja kullerot itsestään täyttävät kentät eikä ikinä tule pimeä, valvoi tai nukkui. Ja ilmassa sääsket ja pääskyset, ja savun muinainen haju.

Yksi Maatuulen vahvimpia puolia onkin pohjoisen luonnon kuvaus. Pietarin mukaan maisema etelässä on kuin äitipuoli, liian imelä, mutta pohjoisen luonto yksinkertaisesti lumoaa: Alkukesäisessä maisemassa kukkivat hennonvihreälehtiset tuomet, kullerot ja rentukat, niityltä kuuluu kuovin ääni ja maatuuli tuo tasaisen pehmeiltä aapasoilta mukanaan suopursun tuoksun. Talon pihanpuoleisesta ikkunasta näkyy meren ulapalle, taivas on kylmänsininen ja maininkien kohina kuuluu kaukaa. Alkukesä on joka vuosi yhtä suuri ihme: valoisat päivät tuntuvat siltä kuin joisi hyvää maitoa.

Hyryn teksteissä on lähes taianomaista mutta samalla niin arkista viisautta. Hän pohtii elämässä usein vallitsevaa tilapäisyyden tuntua, ja sitä keitä me oikeastaan kaikki olemme. Myös ikääntymiseen liittyvät ajatukset ovat liikuttavan lohdullisia. ♥

Missä ovat nyt ne pienet pojat ja tytöt ja missä ovat ne aamut. Kun katsoo vanhaa ihmistä, Pietari mietti, luulisi että se on vanha, mutta ei. Se on kaikenikäinen. Silläkin on sisällään nuoruus, lapsuus niin kuin silläkin yhdellä vaimolla siellä Kajaanissa, kun siltä kysyttiin, minkäikäinen oli, oliko jo viisikymmentä. Se sanoi, että ei sillä väliä, minkä ikäinen on vaan sillä, miltä tuntuu. Että tuntuu kuin olisi kaksikymmentävuotias, kun vain ei katso peiliin.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Rakkauteni Hyryn teksteihin vain syventyi tämän romaanin myötä. Aivan erityisen hienoa oli myös kuunnella keväällä Ylen Radioateljeen hienoa ohjelmaa, jossa toinen suursuosikkini Hannu-Pekka Björkman tulkitsi Antti Hyryn kuulaita ajatuksia yhdessä Jukka Perkon sävellysten kanssa. Toivon, että kyseinen ohjelma uusittaisiin joskus. ♥ Joka tapauksessa matkani Hyryn tekstien parissa jatkuu pian.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Regina McBride: Ennen sarastusta (Avain, 2004. 351 sivua. Alkuteos The Nature of Water and Air, 2001. Suomentanut Sari Karhulahti.)

Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa. Hän oli kiertolainen, nuori kulkijanainen joka oli nainut rikkaan miehen. Hänen nimensä oli Agatha Sheehy. En tiedä hänen tyttönimeään. Hänen tarinansa on täynnä aukkoja.

Ihmiset tuijottivat häntä, kun kävelimme vanhalla Dublinin tiellä tai lähipelloilla Brayn rantakaupunkiin päin. Hän oli anakronismi, kuin irtolainen joka on varastanut rikkaan naisen matkalaukun.

Äitinsä ja samalla oman tarinansa kertoo nuori Clodagh, joka syntyy kaksossiskonsa Maren kanssa Irlanninmeren rannalla sijaitsevaan suureen tyhjään ja rapistuneeseen taloon, jonka seinät haisevat kurjuudelle ja alakulolle. Tyttöjen isä on kuollut, ja pienestä perheestä pitää huolta isän puolen suvun vanha luottopalvelija, O'Daren rouva. Tytöistä Clodagh on ollut vahva ja elinvoimainen vauvasta asti, mutta Maren ote elämästä on heikko, hän on hauras ja sairaalloinen, laiha ja surkea lapsi. Agatha keskittää kaiken äidinrakkautensa ja huolenpitonsa sairaaseen Mareen, Clodagh saa sen sijaan kasvaa ja kehittyä sairaan siskon varjossa ja kestää äidin äksyilyä päivästä toiseen. Hän ei kuitenkaan tunne kateutta siskoaan kohtaan, vaan hänen sydämensä täyttävät avuttomuus, huoli ja valtava rakkaus, sillä Mare on osa häntä. Hengitysvaikeuksista kärsivä Mare ei jaksa leikkiä, mutta tytöt löytävät talosta pianon, ja soittamisesta muodostuu heidän suuri rakkautensa, musiikista sanaton yhteinen kieli.

Kun tytöt ovat viisivuotiaita, Mare kuolee. Clodaghin suhde äitiinsä jatkuu hankalana. Agatha on kuin villivarsa, nuori ja levoton, ja täynnä salaisuuksia, joita hän varjelee kuin jalokiviä. Kun tytär kasvaa, alkaa hän huomata itsessään samoja piirteitä kuin äidissään: vahvaa aistillisuutta, sitkeää sisukkuutta ja väkevää kaipuuta kiertolaiselämää kohtaan. Hänen kohtalokseen koituu mies, jonka sisällä asuu suru, ja joka tietää, että viat paljastavat sielun.

Ennen sarastusta on minulle yksi blogivuosieni rakkaimmista romaaneista. Olen lukenut sen kahdesti, ensin Irlannin-matkallani kaksi vuotta sitten keväällä, ja uudelleen tämänkeväisen Irlannin-matkani jälkeen. Kirjailija Regina McBride on amerikkalainen mutta hän on asunut vuosia Irlannissa, ja se näkyy tekstissä niin voimakkaasti, että ilman parempaa tietoa voisin olla takuuvarma hänen irlantilaisuudestaan. McBride on myös runoilija, ja se tekee hänen tekstistään miltei lyyrisen kaunista - ilmaisu on aistivoimaista ja elävästi kuvailevaa. Romaanin hahmot ja miljöö menevät ihon alle, ja niitä kantaa sydämessään pitkään lukukokemuksen jälkeen. Ennen sarastusta on lumoava, mystisellä tavalla alkuvoimainen sekoitus rakkaustarinaa, kiertolaiselämää, irlantilaisia myyttejä ja kansantaruja sekä kauniin melankolista kerrontaa, joka on samanaikaisesti niin haurasta, haikeaa ja väkevää. Myös Sari Karhulahden suomennos on huikean hieno.

Runoudella on roolinsa paitsi kirjailijan taustalla, myös tarinassa. Kiertolaisen vankkurissa luettu katkelma irlantilaisen W. B. Yeatsin runosta kertoo paljon: Kaikki sielun unelmat / päätyvät kauniiseen mies- tai naisvartaloon. McBride kuvaa uskottavasti ja aistillisesti nuoren ihmisen seksuaalista heräämistä ja toisen ihmisen läheisyyden tarvetta. Ennen sarastusta kertoo kauniisti myös vaikeasta äitisuhteesta, kasvukivuista, itsensä etsimisestä ja oman minuutensa hahmottamisesta, kuolemasta, rakkaudesta ja sen elämänmittaisesta kaipuusta, mutta kaikkien niiden lisäksi tarinaa kannattelevat vielä kaksi minulle henkilökohtaisesti tärkeää teemaa: sisaruus ja musiikki. Kaksosuudessa ja kaksosten välisessä siteessä on aina jotain tavattoman kiehtovaa. Myös Clodaghin ja Maren välinen luja sisarrakkaus on kuvattu koskettavasti, samoin se miten heidän sanaton yhteytensä kantaa yli ajan ja ulottuvuuksien. Musiikki taas on hengenpelastaja ja voimavara, jonka avulla ihminen voi selviytyä vastoin kaikkia odotuksia. Clodaghin soitossa soivat murhe ja hurmio.

Minun soittamani matalat äänet olivat kuin meren pauhua, sen virtausten kohinaa, ja Mare soitti melodiaa, aaltojen korkeampia säveliä, jotka välittivät kappaleen tunnelman, siihen sisältyvän kaipauksen, pärskeiden kimalluksen. Minun oikea käteni oli Maren vasemmassa välissämme penkillä.

Musiikista tuli meille yksi tapa hengittää niinä monina sadepäivinä, joina odottelimme kevään tuloa. Maren käsi kulki sulavasti sivuttain, ja hänen sormensa liikkuivat oudon itsenäisesti, lisäsivät vauhtia, koukistuivat, hidastivat vauhtia. Hän oli voima, joka liikutti minun soittoni vuorovettä edestakaisin.

Myös romaanin Irlanti lumoaa. Vihreän saaren luonto on kulkijalleen ankara, meri ja tuuli ovat mielivaltaisia ja säälimättömiä. Romaanissa kuvataan elävästi taukoamatonta sadetta, meren rauhattomien aaltojen loisketta, ankeaa ja sumuista säätä, jolloin meri ja taivas ovat harmaita ja epämääräisiä, toisiinsa sulautuneita. McBride kertoo maan itä- ja länsirannikon eroista, säyseästä Dublininmerestä ja hurjasta Atlantista. Etenkin länsirannikon Dunshee on lumottua ja tarunhohtoista seutua - kuin elävien ja kuolleiden kohtauspaikka. Luonnon lisäksi kuolema, vainajat ja henget ovat tarinassa vahvasti läsnä.

Ennen sarastusta jättää sieluun meren, savun ja rakkolevän tuoksuisen jäljen. Se jättää lukijan haaveilemaan matkasta halki Irlannin, kahlaamaan Irlanninmeren kylmään rantaveteen laskuveden aikaan, juoksemaan paljain jaloin halki peltojen ja niittyjen, kun navakka tuuli repii mekon helmaa, sekoittaa hiukset ja ahavoittaa kasvot. Se saa kuulemaan nunnien laulun jouluyön messussa, ja hylkeiden haukun rantakivikossa. Lopulta se jättää lukijan auringonlaskuun, siihen hetkeen jolloin valo ja pimeys koskettavat toisiaan.

Tämän taianomaisen hienon romaanin ovat lukeneet myös Leena Lumi (jonka blogista lukuvinkin aikoinaan bongasin, eli kiitokset vain sinne suuntaan! ♥ ), Satu ja Ulla.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia (Otava, 2015. 286 sivua.)

Päivät hän viettää huoneessaan, makaa sängyllä ja katsoo kattoikkunaa, loputonta, pienipisaraista sadetta, yrittää erottaa siinä sävyjä, tihkun ja piiskaavan sateen tuhat eri sävellajia. Välillä hän torkkuu mitään tekemättä tai sitten on syövinään uudelleen aamulla oven eteen tuodun tarjottimen antimet. Kun hän ei erityisemmin välitä puurosta, hän ei oikeastaan koske mihinkään, asettuu uudelleen makuulle ja jää odottamaan iltaa.
Sillä ilta, illat ovat hänen omiaan. Kun heinäkuinen pimeä laskeutuu Bergenin vuonon ylle, Philippe saa verta aivoihinsa ja samalla jonkinlaista liike-energiaa.

(Novellista Kiiltomadot, tulikärpäset)

Hannu Väisäsen keväällä ilmestynyt uutuusteos sisältää kaksitoista novellia. Ne ovat kiehtovia kertomuksia eri puolilta maailmaa, ja niissä kirjailija esittelee kavalkadin omaperäisiä ja erikoisia tyyppejä. Tarinoita yhdistää erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus tavalla tai toisella, sekä sellainen yksinäisyys, joka syö ihmistä hiljaa sisältä. Useamman novellin päähenkilön elämä tuntui olevan kuin merkityksetöntä lipumista päivästä toiseen. Väisänen kuvaa kipeää kaipausta, sekä intoa ja ideoita, jotka ovat kuin lysähtäviä kohokkaita. Novellit ovat psykologisesti hyvin tarkkanäköisiä, ja vaikka kirjailijan lempeys, lämpö ja ihastuttava huumorintaju pehmentävät niiden melankoliaa, tuntuu monessa tarinassa pohjalla suuri suru.

Kosmopoliitti Väisäsen maailmalla sulavasti liikkuvat novellit saavat aikaan melkoisen matkakuumeen. Hän kuljettaa lukijaa Suomen lisäksi mm. kotimaassaan Ranskassa, ja kirjaa lukiessani kaipasin Pariisin kaduille ja Bretagneen niin, että melkein kipeää teki. Tunsin oloni onnelliseksi myös silloin, kun pääsin kirjan sivuilla helteisen Brooklynin kaduille, norjalaisiin vuonomaisemiin ja japanilaisen kulttuurin pariin. Tarinoissa oli oikeastaan vain yksi paikka, joka ei houkutellut:

Kaupungin nimi on Kouvola. Yhtä paljon intohimoja, matalamielisyyttä ja aaveita kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Rakkauselämää tärkeämpää kaupungille lienee se että siellä on tärkeä risteysasema. Kaupungista pääsee junalla melkein kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin.
Toisen kerroksen parvekkeelta eivät näkymät ole kovin kaksisia. Kuollut kebab-baari ja kierrätysroskiksia kahden polkupyörätelineen välissä. Niiden takana kohoaa asemarakennuksen väritön, ikkunaton selkä. Ohikiitävistä junista mies näkee vain nokan tai hännän. Kuuran kohmettamia venäläisiä öljyvaunuja seisoo vararaiteilla. Viereiset kerrostalot peittävät muun näkymän.

(Novellista Mies Kouvolasta)

Rakastuin Väisäsen teksteihin jo pari vuotta sitten lukiessani Taivaanvartijoita, sillä kirjoittajana hän on aivan omaa luokkaansa. Väisäsen huolellista kieltä on niin sujuvaa ja vaivatonta lukea, ja kuvataiteilijana hänellä on erehtymätön estetiikan taju, joka heijastuu tekstiin kielen kauneutena ja miltei uskomattomana kykynä kuvata yksityiskohtia. Piisamiturkki ja muita kertomuksia on tyylikäs ja hienostunut kokoelma, tasaisen laadukas kautta linjan, ja siinä on sellainen korkeakirjallinen vivahde, joka jättää lukijan ihastuneeseen olotilaan.

Luin kirjaa samaan aikaan Luettua elämää -blogin ihanan Elinan kanssa, ja julkaisemme myös tekstimme kirjasta samanaikaisesti. ♥ Myös Minna ja Hemuli ovat lukeneet ja nauttineet.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Tuomas Kaakinen: Nocturne. Kuvia suomalaisuudesta. Runot Eino Leino (Karisto, 2013. 123 sivua.)

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää! ♥

Rakastan yhtä lailla Eino Leinon runoja kuin kauniita valokuvakirjojakin, ja tänään jos koskaan on syytä esitellä tämä hyllyni aarre, Tuomas Kaakisen uskomattoman kaunis valokuvakirja, jonka sivuja rytmittävät Leinon runot. Alkusanoissaan Kaakinen kertoo arvostavansa isovanhempiensa elämäntyyliä ja arvomaailmaa, sitä että työt tehdään huolellisesti ja tavarat aikaa kestäviksi, ja ettei mitään heitetä suotta hukkaan, vaan panostuksella ja vaivannäöllä vanhaa korjataan ja uudistetaan käyttökelpoiseksi. Hän kertoo mummostaan, joka aikoinaan esimerkiksi purki lasten pieniksi jääneet vaatteet langoiksi, joista neuloi uusia vaatteita.

Kaakisen koskettavan kauniit ja puhuttelevat kuvat kertovat tarinoita tuon kaltaisesta pienimuotoisesta arkielämästä, jota hän ei halua kadottaa. Hän on kiertänyt Suomea ja löytänyt ihastuttavan idyllisiä kuvausaiheita, ja hän toivoo että nämä kuvat suomalaisuudesta lisäisivät osaltaan oman historiamme arvostusta. Minusta Kaakinen on onnistunut tavoitteessaan täydellisesti, sillä kirja on niin kaunis ja maamme historiaa ja luontoa kunnioittavalla tavalla kuvaava, että sen selailu pakahduttaa sielua ja sydäntä kerrasta toiseen. Oman lumonsa kirjaan tuovat Eino Leinon iki-ihanat runot, jotka ovat Kaakiselle tärkeä inspiraation lähde. Kuvat ja runot käyvät vuoropuhelua ja täydentävät toisiaan.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Itse löysin Leinon runot teini-ikäisenä. Tytönkammarini seinillä oli pieniä, kauniita piirrosjulisteita, joissa oli katkelmia Leinon runoista. Eniten rakastin jo silloin Nocturnea, ja yhä edelleen, liki kolmenkymmenen vuoden kuluttua sama runo on suurin Leino-rakkauteni. Runo lienee osa melko monen suomalaisen sielunmaisemaa, niin minunkin. ♥ Leinon runoilla on ollut tärkeä merkitys myös aikuisuuteni ensi askeleissa: Kiitos opiskeluaikaisen poikaystäväni runoja intohimoisesti rakastavan äidin, löysin Vesa-Matti Loirin Leino-tulkinnat. Kun muistelen vuosia pikkuruisessa opiskelija-asunnossa parikymmentä vuotta sitten, mieleeni palaavat ensimmäisten muistojen joukossa kaikki ne lukemattomat illat, joina olen puuhastellut pieniä arkisia askareita Loirin Leino-levyjä kuunnellen. Niin nostalgista, arvokkaita muistoja. ♥

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Kaakinen tavoittaa valokuvissaan Leinon hengen täydellisesti. Kuvat henkivät sukujemme historiaa, mennyttä ja kadotettua, ja kuitenkin kaikessa niin vahvasti läsnäolevaa. Hän kuvaa vuodenkiertoa, kaunista luontoa, pieniä arkisia hetkiä ja tunnelmia. Teos henkii tyyneyttä ja syvää rauhaa.

Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi,
jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain
niin hiljaa, hiljaa astui,
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
kun kasteesta helmat kastui.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo. [--]

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
kodin rakkahan raunioita
ja muistelen muistoja lapsuuden,
kalaretkiä, karkeloita.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
sydän täynnä ja rinnassa rauha.
Taas mennyt on talvi ja tullut on
suvi uusi ja lämmin ja lauha.

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Muutamissa kirjablogeissa muistetaan tänään tavalla tai toisella Eino Leinon, runon ja suven päivää. Ihana ystäväni, Luettua elämää -blogin Elina, luki viikonvaihteessa Leinoa, käykääpä kurkkaamassa hänen mietteitään! ♥ Myös täällä palaillaan lähiaikoina tietyllä tapaa Leinon aikakauteen ja elinpiiriin, sillä luen tällä hetkellä monen muun muassa L. Onervaa. Oi että!

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki (WSOY, 2008. 1. painos 1936. 181 sivua.)

Valopilvenä hehkuu taivas meren syleilemän kaupungin yllä. Kevään armoton valo paljastaa vaatteiden köyhyyden, varjot silmien alla, seinien harmauden. Kaupunki tekee työtä, toivoo, uneksii ja itkee. Ihmisten jono kadulla ei pääty koskaan. Milloinkaan ei kone lakkaa pyörimästä. Tänä päivänä on vanha neiti Sunnkvist kuoleva. Tänä päivänä on jonkun tehtävä elämänsä uudelleen. Pieni poika tahtoo saada lasisirpaleet loistamaan taivaan valoa. Nuoressa mielessä kuohuu viha ja toivoton rakkaus. Ajatus muuttuu eläväksi lihaksi työhuoneen ja arkipäivän murheessa.

Romaanissa eletään yksi huhtikuinen päivä 1930-luvun Helsingissä. Sen keskiössä on joukko ihmisiä, joiden elämät koskettavat toisiaan ensisilmäykseltä joko löyhästi tai eivät ollenkaan. On kuolemaa odottava vanhapiika, joka lepää hauraana vuoteellaan. Hänen ruumiinsa on kuihtunut, ja kätensä liikkuvat peitteellä itsekseen kuin kerien kuolemaa lähemmäksi, mutta hänen henkensä elää viimeiseen asti terävänä ja lasinkirkkaana. Vanhus kaipaa viimeisiltä hetkiltään vain yhtä asiaa: Hän haluaa tietää, miten sanomalehdessä julkaistava jatkoromaani päättyy. Toisaalla seurataan vastikään leikattua koulupoikaa, isänsä mukaan yliherkkää ja sairaalloista 12-vuotiasta Erkkiä. Hänet kotiutetaan pitkän sairaalassaolon jälkeen, ja hän haaveilee rakentavansa värikkäistä lasinpaloista jotakin erityisen hienoa.

Eräs nuori mies on täynnä suuria tunteita. Hän on työtä vailla oleva työläisperheen poika, joka kuluttaa päivänsä piilossa kirjoja lukien, viha ja rakkaus mielessään velloen. Rakkauden kohde on herrasväen tytär, ja siksi koko ajatus rakkaudesta on mahdoton. Toinen nuori mies taas on menestyvän liikemiehen poika, mutta täynnä aatteen paloa ja poliittista idealismia, joiden vuoksi hän on valmis hankkiutumaan vaikeuksiin. Vaikeuksissa on myös maaseudulta tullut junantuoma muukalainen, joka on kovia kokenut ja kaiken menettänyt. Hän kuljeskelee kaupungilla yrittäen saada elämästään jälleen jonkinlaisen otteen.

Näiden lisäksi kertoja seuraa vielä nuorta, perheellistä kirjailijaa, joka tuskallisesti tuijottaa kirjoituskoneen välkkyviin, mustavalkoisiin kirjaimiin, sillä hänen sydämensä on tyhjä, puuttuu oikeanlainen vire eikä kirjoittaminen suju, sekä yläkoululaisia opettavaa pastori Laurilaa, joka kamppailee periaatteidensa ja omantuntonsa kanssa erinäisten koululla tapahtuneiden asioiden vuoksi. Nämä ihmiset edustavat erilaisia elinpiirejä ja elämäntilanteita, mutta yhden päivän aikana heidän elämänsä ja kohtalonsa limittyvät toisiinsa muodostaen kiehtovan ketjun.

Aluksi kerrottakoon, että olen häpeäkseni kartellut Waltarin tuotantoa aina viime vuosiin saakka. Yritin liian isoa palaa liian nuorena, kun joskus pari vuosikymmentä sitten aloin rehvakkaasti lukea kaverin kehumaa Johannes Angelosta ensimmäisenä waltarinani. Kirja oli kansipaperiton järkäle, en ymmärtänyt yhtään mitä luin enkä päässyt kirjassa ensimmäisiä kymmeniä sivuja pidemmälle. Jäi vähän Waltari-kammo - ja kyllä, tunnustettava on, että suomalaiseen yleissivistykseen kai kuuluva Sinuhekin on lukematta. Näin keski-ikäisyyden kynnyksellä olen saanut kerättyä niin paljon rohkeutta ja itsevarmuutta, ettei yksi edesmennyt Mika Waltari minua enää nujerra. On tullut aika.

Olen aloitellut urakkaa viime vuosina ihanan Joulutarinoita-kokoelman parissa. Sitä lukiessani aloin ymmärtää, että Waltarin teksteissä on ihmeellistä viisautta, sekä terävyyttä yhdistettynä lempeään lämpöön. Kesäkuussa tutustuin kirjalliseen Komisario Palmuun (josta kirjoittelen blogiin lähiaikoina), ja aloin ihan tosissaan innostua - Waltarihan on mainio! Mutta ihan viimeistään minut sai rakastumaan tämä Surun ja ilon kaupunki, joka on niin hieno romaani, että tekisi melkein mieli itkeä vähän ilosta.

Romaani kuvastaa hyvin sotien välistä aikaa, kansalaissodan yhä kipeitä jälkiä ja valkoisten ja punaisten välistä juopaa, sekä 30-luvun poliittista ilmapiiriä - ja vaikkei Waltari vielä itsekään kirjaa kirjoittaessaan ole tiennyt pian koittavasta toisesta maailmansodasta, häilyy kaiken taustalla jotenkin painostavan odottava ilmapiiri. Maailma muuttuu ja kehittyy kiivasta tahtia, eikä kukaan tiedä mitä tuleman pitää. Keväinen Helsinki on kuin yksi romaanin päähenkilöistä: Se herättää asukkaansa kevätaamun kylmään, julmaan valoon, kohtaamaan kaupungin surun ja arkipäivän. Päivänpaisteinen meri helottaa kirvelevän sinisenä, ja väkevä tuuli puhaltaa mereltä kaupungin kaduille. Huhtikuiseen tapaan lohduttoman kaljut puut ovat täynnä epätoivoa, raitiovaunut kolistelevat ohi, ja kaupungin sadat ikkunat katselevat mykkinä kulkijoita, joiden mielet ovat täynnä surua ja iloa.

Joukot lainehtivat eteenpäin. Valot syttyvät ja sammuvat. Haavoitetut ja tallatut jäävät tienvarteen, mutta aina ummistuu heti tyhjä paikka ja päivässä, viikossa unohtuu väkevinkin. Joukon muisti on lyhyt niin ylistyksessä kuin vihassakin, mutta ihminen kantaa itse menneet tekonsa mukanaan ja viskaa ne eteensä muuriksi.
Hissi käy, veräjä kolahtaa, kirjojen pitkä rivi pysyy mykkänä. Tänä päivänä on joku kuoleva. Sinun on nähtävä kaikki valot, sinun on tunnettava kaikkien tuska, sinun on ymmärrettävä ja annettava anteeksi, sinun on julistettava ja kirottava. Kivinen kaupunki elää ympärilläsi arkipäivää, tekee kauppaa, laskee rahaa, valitsee lihaa, riitelee palkasta, polkee heikkoja, kadehtii väkeviä, syntyy, kuolee, tähtää tulevaisuuteen ja pakenee menneisyyteen. Kasteluvaunut ovat huuhtoneet veren kivistä.

Waltarin ihmiskuvaus on oivallista. Hän rakentaa hahmoistaan tarkalla kädellä eläviä ja aitoja ihmisiä, täynnä herkkyyttä ja tunnetta, elettyä elämää kaikkine kipuineen. Henkilöhahmoja on monta, mutta kerronta on niin hallittua, että lukija pääsee alusta saakka hyvin sisään siihen maailmaan jonka kirjailija pala kerrallaan luo, eivätkä henkilöt sekoitu mielessä toisiinsa. Huikeinta Surun ja ilon kaupungissa onkin se nerokkuus, jolla Waltari liittää kertomuksensa ihmiskohtalot ja heidän tarinansa osaksi katkeamatonta ketjua - teos tarjoaa lukijalle lukuisia riemastuttavia oivalluksen hetkiä.

Romaanin takaliepeessä kuvataan romaanin heijastavan tulenkantajien aatetta ihmisten veljeydestä ja suurkaupungin joukkosielusta, johon niin rikkaat kuin köyhätkin sulautuvat. Tuo lause kertoo Surun ja ilon kaupungista paljon, ja romaani itsessään on kuin suomalaisuuden kuva: Waltari kuvaa tarkkanäköisesti ja miltei isällisellä rakkaudella niitä ihmisiä, jotka kansalaissodan jälkeen ovat olleet rakentamassa maatamme - tätä hiljaista ja murheellista maata, tätä tuhansien surujen ja näkymättömän ilon maata. Hämmästyttävintä onkin ymmärtää, että tätä romaania kirjoittaessaan Waltari ei ole ollut vielä kolmeakymmentäkään. Surun ja ilon kaupunki on huikea kirja - niin viisas, kypsä ja hallittu. En osaa edes kuvitella, miten hienoja teoksia minulla on vielä edessäni, mutta matkani Waltarin parissa jatkuu pian.

Postikortti Irlannista: Dun Laoghaire

Postikortti Irlannista: Belfast

Postikortti Irlannista: Dublin

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Aki Ollikainen: Musta satu

André Brink: Tuokio tuulessa

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

John Galsworthy: Omenapuu

Annikin Runofestivaali 2015

Saul Bellow: Ainoa oikea

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Leena Krohn: Erehdys

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Antti Hyry: Maatuuli

Regina McBride: Ennen sarastusta

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Tuomas Kaakinen: Nocturne. Kuvia suomalaisuudesta

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki