Minna Canth: Köyhää kansaa

  Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana.

Eletään 1800-luvun loppupuolta Kuopion laitakaupungilla. Holpaisen nelilapsinen perhe sinnittelee kurjuudessa: Perheen isä on työtä vailla, eikä heillä ole rahaa ruokaan tai edes langanpätkään, jolla voisi korjata lasten risoja ja puhkikuluneita vaatteita. Perheen puolisokea esikoistyttö saa päivittäisillä kerjuureissuillaan kasaan sen verran kuivia leivänkannikoita ja kylmiä perunoita, että niistä juuri riittää hengen pitimiksi. Pikkupojat varastavat nälissään leipää naapurista, eikä äidillä ole sen vertaa ropoja, että voisi ostaa pikkuisen jauhoja korvatakseen naapurin emännälle poikien varastaman leivän. Hyyrykin on maksamatta, ja isäntä vie tuvasta viimeiset huonekalut vuokranmaksuna. Kun kaiken muun lisäksi pikkuvauva sairastuu, valvottaa yöt ja tekee kuolemaa, luisuu perheen äiti Mari kohti hulluutta.


Viime vuosina minulle on muodostunut tavaksi lukea keväisin Minna Canthia (aluksi kai tämän realismin uranuurtajan syntymäpäivän ja virallisen liputuspäivän innoittamana). Tämän Canthin pienoisromaanin luin nyt jo toista kertaa, ja köyhän kansan elämän riipaisevan lohduton kuvaus vaikutti minuun yhtä vahvasti kuin ensimmäiselläkin lukukerralla.

Köyhää kansaa kuvaa todellista ahdinkoa, jossa perheellä ei ole mitään muuta kuin katto pään päällä ja toisensa, eikä varmuutta edes näistä: maksamattomat vuokrat painavat mieltä ja takaraivossa kummittelee häätö ja joutuminen mieron tielle, ja kun perheen sairas vauva kuolee ja äiti menettää järkensä, jäävät mies ja lapset oman onnensa nojaan. Canth kuvaa tilannetta raadollisen realistisesti, sitä miten työlästä on köyhän elämä, miten huolta ja murhetta täynnä, ja miten vähissä ovat toivon kipinät.

Marin kohtalo on niin karu, että lukeminen kuristaa kurkkua kirjan alusta loppuun. Silmissään näkee monien lapsivuoteiden ja elämän raskaan kuorman riuduttaman laihan naisen, luisen kaidat kasvot ja silmillä roikkuvat hiukset, paljaat jalat, ihon harmaana uupumuksesta. Jaksamisen äärirajoilla mennään jo tarinan alkuvaiheessa, kun Mari pimeässä tuvassa tuudittelee sairaan vauvan kätkyttä. Hän miettii lastensa kohtaloa, joka ei hyvältä näytä - kun on lapsesta saakka kärsinyt kipua ja nälkää, ja kokenut maailman kovuutta, voiko edessä olla muunlaista tulevaisuutta kuin kituminen köyhäinhuoneessa tai kahlehdittuna vankilassa? Kaikki tuntuu niin toivottomalta, että Mari liukuu pimeään mustuuteen: pitäisikö tukehduttaa lapsensa hengiltä ja hypätä itse avantoon?

Kun Anni-vauva kuolee, on se viimeinen pisara. Hulluna huutava, sekava ja harhainen Mari toimitetaan Harjulan vaivaistaloon mielipuolia varten rakennettuun pieneen ja pimeään lautakoppiin. Tämä romaanin loppupuolen kuvaus mielen järkkymisestä ja Marin hylkääminen Harjulaan toivottomana tapauksena on niin kauheaa luettavaa, että siinä moni kauhuromaani kalpenee rinnalla. Erityisen kauheaa kaikesta tekee realismi: kuinka moni perhe onkaan kärsinyt nälästä ja puutteesta, kuinka moni lapsi kuollut, kuinka moni nainen tai mies suljettu lukkojen taa vaivaistaloon loppuiäkseen?

Mutta vaikka Köyhää kansaa on ahdistava ja synkkä teos josta jää takuuvarmasti surullinen olo, on se myös tavattoman hieno pieni romaani, jonka yhteiskuntakriittistä ja rohkeaa otetta ei voi kuin ihailla. Canthia kannattaa lukea!
Muualla: Nannan kirjakimara, Kirjoista, Kirjanainen, Morren maailma ja Orfeuksen kääntöpiiri.