Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

  En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin.

Nuori pariskunta saa ensimmäisen lapsensa, pienen tyttövauvan, joka saa nimekseen Lula Ann. Lapsen syntymäiho on vaalea kuten kaikilla vauvoilla, mutta nopeasti hän alkaa muuttua yönmustaksi. Ihonväriltään selvästi vaaleammat vanhemmat tuntevat vierautta ja inhoa omaa lastaan kohtaan. Äiti ei halua imettää Lula Annia, eikä mielellään edes koske tähän, ja lapsen syvä sudaninmustuus synnyttää vanhempien välille niin suuria jännitteitä, syytöksiä ja riitoja, että pari eroaa.

Pieni tyttö kaipaa äitinsä hyväksyntää ja huomiota niin kipeästi, että päätyy tekemään sellaisen virheen, joka tuhoaa erään viattoman ihmisen elämän. Vuosia kuluu, ja Lula Ann kasvaa aikuiseksi. Hänestä tulee Bride, menestyvä ja kaunis, aina vain valkeaan pukeutuva nainen, joka on osannut kääntää ihonvärinsä voitokseen. Lapsuuden kokemukset ja syyllisyys menneisyyden tapahtumista eivät kuitenkaan anna naiselle rauhaa.


Toni Morrison on kirjailija, jonka teokset tekevät minuun aina valtavan vaikutuksen. Väkevät Minun kansani, minun rakkaani ja Sinisimmät silmät kuumottavat mielessä vieläkin, vaikka kummankin lukemisesta on jo aikaa. Vuosi sitten lukemani Koti puolestaan on noussut mielessäni yhdeksi rakkaimmista viime vuosina lukemistani käännöskirjoista. Siksi tartuinkin suurin odotuksin tähän Morrisonin uusimpaan romaaniin.

Aiemmin lukemistani teoksista Luoja lasta auttakoon poikkesi parillakin tapaa: tarina sijoittuu enimmäkseen nykyaikaan, ja sen kerronta on selkeästi suoraviivaisempaa kuin kolmessa aiemmin lukemassani romaanissa. Paljon tuttuakin on: Morrisonille ominaiset maagisen realismin elementit kiehtovat tälläkin kertaa (tarinan omituisuudet toivat mieleeni Haruki Murakamin ihanan Sputnik-rakastettuni), ja tekstissä korostuvat sellainen elämänviisaus, näkemyksellisyys, rohkeus ja tarinankerrontataito, jotka kertakaikkiaan riemastuttavat. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Etenkin 1970- ja -80-luvuilla ilmestyneiden teosten rajumyrskyn kaltaiseen ilmaisuun verrattuna Luoja lasta auttakoon on kuin tyyntä vettä. Morrisonin aiempien vuosikymmenten vimmaisuus on tyyntynyt ja sen tilalle on astunut uudenlainen seesteisyys ja rauhallisen toteava ote. Kirjailijatar on täyttänyt tänä vuonna 85 vuotta, joten seesteisyys selittynee ihan jo silläkin, että elettyä elämää alkaa olla takana kunnioitettavan kauan. Huikeaa, että Morrison jaksaa vielä kirjoittaa!

Rotukysymykset ovat Morrisonin teoksissa keskeinen teema. Tätä kirjaa luin kuitenkin koko lailla värisokeana ja ennemminkin surullisena tarinana siitä, millaista on, kun vanhemman on syystä tai toisesta vaikeaa kiintyä omaan lapseensa. Briden äiti ei näe tämän mustuuden ohi, mutta "väärän" ihonvärin tilalla olisi voinut olla yhtä lailla mitä tahansa muutakin: lapsen sairaus, anomalia tai vammaisuus, väärä sukupuoli, tai vaikkapa se tilanne, ettei lapsi olisi ollut alkujaankaan toivottu. Luoja lasta auttakoon osoittaa hyvin sen, että rakkaudettomalla lapsuudella voi olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia, ja että lapsuudessa koetut rankat ja kammottavat asiat särkevät ihmisessä jotakin pysyvästi. Se seikka, ettei ihmisen oma äitikään osaa nähdä kuka tai millainen hänen lapsensa todella on, luo melko toivottoman olon.

Vaikka lukukokemuksesta jäi päällimmäiseksi jälleen vahva vaikuttumisen tunne, on myönnettävä, että ensimmäistä kertaa koin Morrisonin parissa myös pientä ärtymystä. Kirjassa oli kahden päähenkilön lisäksi melkoinen määrä sivuhenkilöitä, ja kun käytännössä jokaisen menneisyydestä alkoi paljastua toinen toistaan rankempia kokemuksia, tuli jossain vaiheessa tunne, että vähempikin olisi riittänyt - tarinassa ei tainnut olla yhtään henkilöhahmoa, jolla olisi ollut edes suurin piirtein normaali lapsuus. Rankkuudessaan teos on toki tehokas ja vakuuttava, enkä usko sen jättävän ainuttakaan lukijaansa kylmäksi. Lukuisista henkilöhahmoista nousi esille kaksi, joihin todella ihastuin. Toinen päähenkilöistä, Briden salaperäinen poikaystävä Booker, ja tämän iäkäs sukulaistäti Queen olivat kerrassaan oivallisesti rakennetut, elämänmakuiset hahmot.

Kaikkiaan Luoja lasta auttakoon on hieno, silmiä avaava ja ajatuksia herättävä kertomus oikeaksi ihmiseksi, ajattelevaksi ihmiseksi kasvamisesta. Teosta on luettu blogimaailmassa jo paljon. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Omppu, Marjatta, MarikaOksa, Kaisa Reetta, Taina, Ulla, Mari A, Bleue, Jonna, Jenni ja Krista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 39 - Nobel-voittajan kirjoittama kirja