Aki Ollikainen: Musta satu (Siltala, 2015. 156 sivua.)
Nykyajassa seurataan miestä, jonka vaimo ja poika ovat lähteneet. Hän yrittää keräillä elämänsä palasia kirjoittamalla sukunsa vaiheista, menneiden sukupolvien teoista ja kohtaloista. Erityisen kiinnostunut hän on Tattarisuon tapahtumista 1930-luvulla. Mies alkaa tutkia suolla tapahtunutta ja yrittää hahmottaa kokonaisuutta, mutta ei saa otetta mistään eikä kirjoittaminenkaan suju. Koko Tattarisuo tuntuu olevan yhtä mysteeriä, yhtä lailla kuin merkityksensä menettänyt elämä.
Minusta tuntui, että olin matkalla kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta sellaisella vauhdilla, ettei paikalleen jämähtänyt arkimaailma pysynyt vauhdissa mukana. Mutta se pysähtynyt maailma, jonka ohi luulin kiitäväni, olikin aika, joka virtasi eteenpäin minun seisoessani paikallani selin, katse kiinnittyneenä menneisyyteen. Ja niitä ohi kiitäneitä hetkiä minä en enää koskaan tavoittaisi.
Toisella aikatasolla eletään 1930-luvun alun ja kieltolain ajan Helsingissä. Heino on äitinsä pelkoon ja maailman pahuuteen kasvattama mies, joka asuu Maija-vaimonsa ja pienen poikansa kanssa samassa huushollissa enonsa kanssa. Kansalaissota on katkaissut välit oman isän kanssa, ja mies hankkii elannon perheelle rikkaan Pankkiirin leivissä: hän salakuljettaa pirtua ja kätkee sitä öiseen Tattarisuohon, paikkaan jolla myös Noita-Kalliona tunnettu mies harjoittaa mystisiä menojaan. Heinon vaatimaton elämä on koko lailla mallillaan, mutta ahneus ja itsekkyys ajavat hänet tekoihin, jotka saavat jotakin nyrjähtämään usean sukupolven mitalta.
Minua ovat aina oudosti kiehtoneet historian rikokset ja sellaiset mystiset tapaukset, jotka ovat aiheuttaneet kansallisia traumoja. Mietin kuinkakohan monta tuntia olen mahtanut kuluttaa lukemalla artikkeleita ja keskusteluja mm. Kyllikki Saaren murhasta tai Bodominjärven kammottavista tapahtumista. Myös Tattarisuon tapaus vuodelta 1931 on kutkutellut mielikuvitustani jo vuosien ajan. Ilmeisesti Aki Ollikaisella on ollut samankaltaisia tuntemuksia, sillä hän nivoo toisessa romaanissaan yhden suvun tarinan taitavasti Tattarisuon tapahtumiin. Musta satu toi etäisesti mieleeni Anja Snellmanin vuosien takaisen romaanin Lyhytsiipiset (Otava, 2003), jossa kirjailija hahmottelee tarinansa löyhästi Bodominjärven kuuluisan murhatapauksen ympärille.
Rakastin Ollikaisen esikoisteosta Nälkävuosi. Tämän toisen romaanin halusin lukea mahdollisimman tuoreeltaan ja ilman häiritseviä ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, halusin myös tietoisesti välttää kirjan vertailua palkittuun esikoiseen. Odotin lähinnä vain Nälkävuodesta tuttua vahvaa mutta korutonta ilmaisua ja taitavaa kielenkäyttöä. Pidinkin Ollikaisen toisessa romaanissa paljosta, ja historian intohimoisena ystävänä olin erityisen vaikuttunut 30-luvun alkuun sijoittuvista osuuksista. Ollikainen kuvaa taitavasti ihmisten pyrkimystä löytää oma paikkansa maailmassa kansalaissodan jälkimainingeissa ja kieltolain asettamien rajoitteiden puitteissa.
Aika ja maailman tila yhdistävät sellaisiakin ihmisiä, joilla ei äkkiseltään arvaisi olevan paljoakaan yhteistä. Työ pirtun salakuljettajina tekee entisestä punavangista, varakkaan talon pojasta ja hieman löyhämoraalisesta ja varattomasta torpparin pojasta sellaisen porukan, jossa on pakko yrittää luottaa kaveriin, kannatti se tai ei. Kirjailija heittelee sujuvia viittauksia lähihistoriaan; rivien väleissä lymyävät lapualaiset Kosoloineen, ja romaanin henkilöt miettivät ihanteitaan, joita ei ole joko ollenkaan, tai jotka on hakattu miehestä pihalle kiväärinperällä. Olin enimmäkseen tyytyväinen siihen, miten taidokkaasti Ollikainen sitoo tarinan langat lopulta yhteen. Vain yksi langanpää jäi roikkumaan ilmaan orvon ja irrallisen tuntuisena: en aivan ymmärtänyt tarinassa esiintyvän Joona-ystävän perimmäistä roolia ja merkitystä kokonaisuuden kannalta.
Erityisesti nykyaikaan sijoittuvat osuudet herättelivät takaraivossani artosalmismaisia kaikuja, vaikkei Ollikainen tekstissään (onneksi) aivan samanlaista inhorealistista otetta käytäkään. Jotain samaa kuitenkin on: Romaanin henkilöhahmoista on hyvin vaikeaa pitää. Miessukupolvi toisensa perään on hukassa itsessään ja omassa sielunmaisemassaan, ja ahdistusta lääkitään alkoholilla ja vierailla naisilla. Miehet vaalivat katkeruuttaan, ja siirtävät sitä perintönä pojilleen. Hetkien yksityiskohdissakin on paljon vaivaannuttavaa: Seksissä on hyvin vähän mitään kaunista, nuoruusvuosien uimarannalla runkkaaminen vaihtuu keski-ikäiseen saunanjälkeiseen rutiininomaiseen naimiseen, joka kuulostaakin vähän samalta kuin tarpoisi suonsilmäkkeessä. Mustassa sadussa myös oksennellaan enemmän kuin missään, mitä olen pitkään aikaan lukenut.
Mustan sadun synkkyys on kuitenkin jotenkin kiehtovaa - juuri sellaista, jota kirjan hieno, Elina Warstan suunnitelema kansikuva oivallisesti kuvastaa. Pidin Ollikaisen kielestä tälläkin kertaa. Siinä on samanlaista koruttomuutta ja raadollisuutta kuin miehen esikoisteoksessakin, ja samanaikaisesti ilmaisun yksinkertaista kauneutta: esimerkiksi kun kolme miestä piilottaa pirtulastia ja pimeys peittelee katseessa häivähtävän halveksunnan ja säälin pitääkseen laihaa sopua yllä, tai kun sudenhetken koittaessa pilvet vaeltavat aamuyön sinessä kohti taivaan lakipistettä hitaasti aikaa mitaten. Kieli auttaa saamaan kiinni hetkistä, näkemään kauneutta sielläkin missä sitä ei uskoisi olevan. Ollikainen tavoittaa myös jotakin herkkää siinä (kuluneessa mutta niin todessa) ajatuksessa, miten esi-isien kokema musta ja synkkä synnyttää jotakin sellaista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin elämää varjostava pilvi.
Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.
Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki.
Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.
Musta satu oli siis varsin ilahduttava ja tyydyttävä lukukokemus. Sitä on luettu näissäkin: Villasukka kirjahyllyssä, Ilselä, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjapolkuni.