Hanna Weselius: Alma!

  Minä ymmärrän sinua, minä tosiaan ymmärrän, Alma, Frau Mahler. Ei ole kivaa nyhjätä himassa ainoan henkiin jääneen lapsensa kanssa päivästä päivään ja rypistellä lakanoita. Rypistele, rypistele! Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! on omalaatuinen mosaiikki, kustantajansa oivallisesti rihmastomaiseksi kuvaama romaani. Sen juonta on vaikeaa kuvata, sillä selkeää ja yhtenäistä juonilinjaa ei varsinaisesti ole. Alma! pitää sisällään monia pienempiä tarinoita ja henkilöhahmoja; palasia, jotka tuntuvat aluksi olevan täysin toisistaan irrallisia. On kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino, joka elättää itsensä taiteilijana. On syrjäytynyt ja ilmeisen mielenterveysongelmainen mies, jonka sisar riisuutuu maksusta. On 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja muuan lakimies, itsenäinen ja itsevarma feministi, joka toimii heikompiensa pelastajana ja esitaistelijana. Tarinassa on tilaa myös pululle (!), alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle (Johanna Tukiainen, kukapa muu), sekä 234 nigerialaiselle koulutytölle, jotka aseistautuneet miehet ovat vieneet mukanaan yöhön. Ja sitten on vielä - tietenkin! - romaanille nimensä antava Alma, maailmankuulun itävaltalaissäveltäjän, Gustav Mahlerin, vaimo. Romaanin viimeiselle sivulle saavuttaessa kaikista näistä henkilöhahmoista ja tarinarihmastoista on kasvanut taidokas ja yhtenäinen kudelma, jossa jokainen irralliseltakin tuntuva palanen on löytänyt paikkansa.

Weseliuksen kieli on hämmästyttävää. Se on ilmaisuvoimaista, kekseliästä ja riemastuttavaa, ja ihastuttavan pakotonta - kuin vapaana virtaavaa vettä. Teksti menee ihon alle: kirjaa lukiessani kauniit kohdat saivat minut hieman pakahtumaan, välillä vähän naurattikin, mutta eniten teksti sai minut ihan puhtaasti ärsyyntymään. Miksikö? Mahlereiden vuoksi.

Alma!a leimaa vimmaisuus, eikä kirjailija sääli ketään: Gustav Mahlerkin saa oman osansa - hän on muun muassa epäkiinnostava aviomies ja Alman puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaava ukonkuvatus -, mutta kylmintä kyytiä Weselius antaa poloiselle Almalle, joka ei toteuta itseään ja jatka omaa lupaavaa säveltäjänuraansa, vaan järjestelee vain miehensä scherzoja ja allegroja. Naista tarkkailee pitkään anonyyminä säilyvä hahmo, joka puhuttelee omassa ajassaan elävää Almaa nykypäivästä käsin - ja säveltäjän vaimo saa totisesti kuulla kunniansa. Alma on happaneva leivonnainen, linnunpönttö päässä kulkeva sivistymätön nöyristelijä, strutsinsulkahattuinen ongelma, ja mistään mitään tietämätön puuterivippa. Puuterivippa! Ja ai niin, olin kiukuissani unohtaa lehmän!

  Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä. 
  Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy.
Olin tuohtunut. Ajattelin että haloo, tässä puhutaan nyt 1900-luvun alun oman alansa suurmiehestä (joka sattuu olemaan suosikkisäveltäjäni, nyyh!), sekä hänen vaimostaan, joka on elänyt omalle ajalleen tyypillistä vaimon ja äidin elämää. Luin lisää, puhisin kiukkua ja ajattelin, että onhan se hyvä huudella nykyajasta sadan vuoden taakse menneisyyteen, moittia toista lehmämäisyydestä ja olla tietävinään paremmin. Samalla Weseliuksen verbaalinen ilotulitus alkoi naurattaakin, mutta koska olin niin kiukkuinen, jouduin nauramaan vähän itseltänikin salaa. Jatkoin lukemista, ja vähitellen aloin sulaa - ja lopulta jouduin myöntämään, että voimakas ärsytykseni oli hyvästä: se sai ymmärtämään, että tässä ollaan tekemisissä koko lailla raikkaan, pelottoman ja suorastaan nerokkaan tekstin kanssa. Hyvä kirja ravistelee ja herättää tunteita - ja sitä Alma! ainakin minun kohdallani todella teki.

Alma! on tehokas ja vakuuttava debyytti, joka henkilöhahmoihinsa peilaten tarkastelee naiseutta monelta kantilta, monessa ajassa ja jopa globaalissa mittakaavassa. Se pakottaa - pitkälti juuri Alman kautta - lukijan pohtimaan naisen rooleja ennen ja nyt, sekä naisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja sitä miten juuri se oikeuksien vaakakuppi on usein niin kovin köykäinen. Se kurkistaa hieman myös tyttöyteen, ja esittää kysymyksiä: Millainen on tulevaisuus? Mikä odottaa niitä, joiden iho tänä päivänä tuoksuu vielä maidolta ja omenoilta? Alma! alleviivaa sanomaansa ja muistuttaa, että naisten pitää yhä vain jaksaa taistella, jotta tyttärille maailma voisi vielä joskus olla sellainen, jossa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Usein alleviivaus häiritsee, mutta Alma!ssa se ei sitä tee, sillä Weselius puhuu niin tärkeää asiaa, ettei korostuskynän käyttö ole sille yhtään pahitteeksi.

Kirjan loppuun päästyäni tuntui siltä kuin olisin ajanut kuvitteellisen autoni pesukaistalle, ottanut mukavan asennon pesuharjojen alettua vyöryä autoni yli, mutta hetkeä myöhemmin yllätyksekseni huomannut kuskin puolen ikkunan jääneen auki. Alma! on yllätys, se on kylmä suihku, joka ei oikeastaan tunnu hyvältä, mutta joka jättää jälkeensä hieman uupuneen ja kuitenkin samalla ihanasti virkistyneen olotilan. Ja juuri siksi se on aivan poikkeuksellisen hieno - ja tärkeästä aiheesta kirjoitettu! - esikoinen.

Loppuun vielä yksi ehdottomista lempikatkelmistani - niistä hetkistä, jolloin olin pakahtua tekstin kauneuteen:

  Kunpa olisi aika ennen meitä, hidas aika ennen ratikoita, siltoja, matkustajasatamia, peltihalleja, aika ennen ohuita jäitä, ja ihmiset isoissa takeissaan voisivat enemmästä tietämättöminä vaappua paksua jäätä pitkin kaupunginosasta toiseen parvina ja jonoina kuin pullasorsat. Jos pitäisi kävellä joka paikkaan, olisi enemmän yksityistä, syvää aikaa. Voisi vain kävellä, antaa hengityksen huuruta ja olla olematta yhteydessä keneenkään. Jää ja lumi, kylmiä ja hohtavia. Ja sitten jäällä voisi kohdata jonkun. Kaksi irtonaista pistettä törmäisivät valkoisessa hehkussa ja sulaisivat toisiinsa. Olisivat jo sulaneet heti toisensa nähdessään ja tietäisivät sen, mutta menisivät ensin johonkin kallioniemen puupaviljonkiin juomaan kaakaota.

Oih! ♥

Alma!sta muualla: Tuijata, Omppu, Maisku, Paula ja Helsingin Sanomat.

(Kirjankansikuvassani on melkein nolostuttavan osoittelevaa symboliikkaa, mutta halusin antaa Alma-paralle mahdollisuuden: kerrankin Gustav jää vaimonsa varjoon. :D )