Volter Kilpi: Alastalon salissa

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta ( Otava, 2011., 1. painos 1933. 826 sivua (1. osa 421 sivua ja 2. osa 405 sivua).)

  Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka?

On jumalan valkea arkipäivä keskellä syksyistä viikkoa, kun pitäjän isännät kokoontuvat Alastalon saliin. Talon isäntä, Herman Mattsson, on kutsunut miehet koolle, sillä meininkinä on keskustella Alastalon kolmimastoiseen parkkilaivaan sijoittamisesta. Tähän kokoukseen kuluu kuusi tuntia - ja 826 sivua.


En ollut koskaan vakavissani ajatellut, että lukisin Alastalon salia, sillä en ole pitänyt itseäni niin raskaan sarjan lukijana, että lähtisin edes yrittämään liki tuhatsivuista tajunnanvirtatekniikkaa soveltavaa kotimaista klassikkoa, jota pidetään yhtenä kirjallisuushistoriamme merkittävimmistä teoksista. Väärinpä luulin. Kiinnostus kirjaa kohtaan alkoi toden teolla herätä puolisentoista vuotta sitten. Ensin ystäväni Minna alkoi lukea kirjaa, ja häneltä alkoi kantautua kommentteja, joiden mukaan Alastalon salissa onkin tosi hyvä ja hauska (!) kirja. Teemme joka kesä kolmen hengen kirjallisuusretken jonnekin päin Suomea, ja Minnan innoittamana päätimme lähteä heinäkuussa 2015 Kustaviin, Volter Kilpi -kirjallisuuspäiville, Kilven jalanjäljille ja Alastalon maisemiin. Kun vielä samana keväänä luimme lukupiirissä Juha Hurmeen romaanin Nyljetyt ajatukset, jossa Alastalon salissa on vahvasti esillä, tiesin että klassikkojärkäle on nyt vain luettava. Olin innoissani - ja ostin jopa Kustavista t-paidan (joka kirjankansikuvassa lepää ryppyisenä ja käyttämättömänä kirjan alla) etukäteen. Päätin, etten saa kotiuduttuani koskea paitaan, ennen kuin kirja on luettu.

Lukeminen alkoi hyvin, ja olin Alastalon maailmaan aivan ihastunut. Sitten koitti arki ja lukuaika oli kortilla, ja kun lukutahti alkoi hiipua sellaiseksi, että luin Kilpeä päivässä sivun tai kaksi, alkoi lukuintokin hiipua. Vaikkei kirjassa oikeastaan varsinaisesti _tapahdu mitään_, tuntui että olen täysin pudonnut kärryiltä. Tänä kesänä päätin aloittaa Alastalon kanssa puhtaalta pöydältä, poistin kirjanmerkin jostain neljänsadan sivun paikkeilta ja aloitin uudelleen alusta - ja huh: kun minulla oli kunnolla lukuaikaa ja mahdollisuus keskittyä rauhassa, löytyi kirjan lukemisen suhteen heti aivan erilainen flow-tila. Vaikka lukeminen toviksi jumittui 70-sivuisen piipunvalintakohtauksen puolivälin paikkeille, sain selätettyä jumin pienellä kikalla (eli alkamalla lukea tekstiä ääneen!) ja siitä eteenpäin luin kirjaa miltei malttamatta laskea sitä välillä käsistäni. Alastalon salissa on kuitenkin monella tapaa todella hidaslukuinen kirja, joten hyvänäkin päivänä sain luettua sitä hieman reilun satakunta sivua päivässä. 826 sivun jälkeen oli kyllä melkoinen voittajaolo!

On totta, että Alastalon salissa on kaikkea sitä, mistä siitä pelotellaan: se on pitkä, työläs ja paikoin uuvuttavakin, ja erityisesti ehdotonta keskittymistä vaativa kirja. Tajunnanvirtainen kerronta vaatii lukijalta omanlaistaan heittäytymistä, ja erikoinen kieli (paljon vanhahtavaa murresanastoa, ruotsin kielestä lainattuja sanoja, sekä merenkulkuun ja laivoihin liittyvää erikoissanastoa) ja etenkin megapitkät virkkeet tekevät tekstistä hidasta lukea. Kaikki tämä varmasti säikyttää pois monta potentiaalista lukijaa. Mutta miksei missään sanota, että Alastalon salissa on oikeasti aivan älyttömän hauska kirja?? Siinä on niin mainiota ja ihanan pisteliästä huumoria, että kirjaa lukiessa nauratti vähän väliä. Myös Kilvellä itsellään on tainnut kirjaa kirjoittaessaan olla hauskaa: siitä kertoo jo se, että kirjan kuudes luku on nimetty luvuksi, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Ihan hillitöntä!

Myös romaanin näennäinen tapahtumaköyhyys on silkkaa silmänlumetta, sillä kirjassa tapahtuu vaikka mitä: sen kuudessa tunnissa käydään läpi koko elämä syntymästä kuolemaan, perehdytään merenkulun historiaan, saaristolaisarkeen ja rannikon huumaavaan luontoon - jonka kuvaus on parhaimmillaan yhtä hurmaavaa kuin Kilven aikalaisella, F. E. Sillanpäällä. Kerronta on näennäisen verkkaista tuumailua ja pysähtyneitä, odottavia hetkiä, mutta samalla kulloisenkin kertojan (tai tuumailijan) mieli liikkuu ajasta ikuisuuteen ja aina tuonpuoleiseen saakka. Ennen kaikkea Alastalon salissa on aivan älyttömän hieno tutkielma ihmismielestä sen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen ja taipumuksineen.


Alastalon salissa on paikalla useampi kymmentä isäntää, mutta kerronnassa keskitytään seitsemään keskeiseen. Teos on varsin miehinen: se keskittyy vahvasti miehiseen kokemusmaailmaan, sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä ja kaikkea tarkastellaan suomalaisen miehen mielenmaisemasta käsin. Sivuhenkilöissä on kaksi naistakin, Alastalon Annastiina-vaimo ja heidän 17-kesäinen tyttärensä Siviä, mutta naisten roolina on lähinnä olla somisteena: kaataa isännille kahvia ja näyttää viehättäviltä. Minulle romaanista nousi tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi kolme henkilöä: Alastalon isäntä, totta kai, sekä ihanaakin ihanampi Härkäniemen isäntä ja Petter Pukkila, jonka epäilen olleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan isoisä.

Alastalon isäntä kuvataan melkoiseksi jämyksi: hän on pyylevä ja vatsakas lupsakka mies, jonka silmäkulmissa kasvavat pensasmaiset kulmakarvat. Hän on kohtelias ja vieraanvarainen, mutta myös itsepintainen ja itsevarma - menestyjä ja eteväksi tunnustettu tolkun mies, joka herättää muissa isännissä joko kateutta tai ihailua. Ihailijoiden joukossa on ehdottomaksi suosikkihahmokseni kohonnut Malakias Afrodite (!) Härkäniemi, joka kirjan kolmannessa luvussa valitsee piippua Alastalon piippuhyllystä pidemmän kaavan mukaan. Härkäniemi on Alastalon ystävä ja naapuri, sangen oikeudenmukainen ja rehti mies, joka osoittautuu hyllyn edessä seistessään paitsi huolellisen harkitsevaksi, verkkaiseksi ja juurtajaksaiseksi, myös melkoiseksi esteetikoksi ja romantikoksi. Kun poikamiehenä tunnettu Härkäniemi vertaa kaunistekoista piippua naiseen, joka on kuin enkelien pesuvesissä pesty, olen kohtalaisen myyty. Piipunvalintakohtaus saa miltei meditatiivisia piirteitä, ja kun luvun viimeisillä sivuilla saadaan piippu valittua ja vähitellen täytettyäkin, on tulitikun raapaisu ja tupakan sytyttäminen lopulta miltei hengästyttävä kliimaksi. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä piipun sytyttämisessä. Piippuhyllyllä mies tekee tarkkaa analyysia paitsi piipuista, myös niiden sopivuudesta muiden isäntien suihin, ja kun kirjan loppuvaiheilla päästään parkkikirjan kirjoittamisesta eteenpäin, pääsee Härkäniemi toteamaan olleensa aikaisemmissa aprikoinneissaan oikeassa.

Härkäniemen vastakohta on kirjan kolmas päähenkilö, Pukkilan isäntä. Mies on kaikessa kateudessaan ja katkeruudessaan niin myrkyllinen, että aluksi inhosin häntä. Pukkilan osiot ovat etenkin alkuun varsin raskaslukuisia, sillä hän lietsoo itseään yltävalkeaan ja täyttää mielensä karvasta maljaa, ja tämä ilmenee kielellisesti rasittavana toistona. Miehen ajatukset tuntuvat pyörivän kehää itsensä ympärillä ja hän itsekin myöntää, että alituinen kateus ja harmitus pistelevät kurkussa kuin kiiskin ruoto. Jos Alastalon salissa olisi sarjakuva, Pukkilan korvista tulisi savua ja hänen kasvonsa olisivat kiukusta punaiset. Pukkilan rasittavuudessa piilee kuitenkin myös hahmon hauskuus: hänen kateutta tihkuvat ja kaunaiset ajatuksensa ovat paikoin niin pisteliäitä ja yliampuvia, ettei niille voi kuin nauraa.

  Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla!



Teos sijoittuu 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja sen ajankuvaus on hyvin kiehtovaa. Ollaan pienessä merenrantapitäjässä, mutta kustavilaisisännät ovat maailmaa nähnyttä porukkaa. Kauppa muualle maailmaan käy, ja kerronnassa vilahtelee kaupunkeja, joihin kaksimastoisilla on seilattu viemään tavaraa. Tutuiksi ovat tulleet mm. Tukholman, Lontoon, Lübeckin ja Antverpenin satamat, ja Alastalon kahvikupitkin ovat kultakranssein koristeltua Englannin valkoista posliinia, vaimolle maailmalta tuliaisina tuodut. Yhdestä maailmanmatkasta kertoo kolmannessatoista luvussa suosikkini Härkäniemi eräänlaisen tarinan tarinan sisällä. Kyseisestä kertomuksesta merillä vuosikausia viipyvästä fregatti Albatrossista näimme viimevuotisilla Volter Kilpi -kirjallisuuspäivillä Juha Hurmeen ohjaaman ulkoilmanäytelmän, jota vieläkin muistelen lämmöllä. (Juttuni muut kuvat ovatkin esityksen jälkeen näytelmän rekvisiittaa vasten otettuja.)

Omalla kohdallani huomasin, että Kilven teksti toimii erinomaisesti, kun sitä lukee ääneen. Pitkätkin virkkeet löytävät oikean rytmin ja poljennon ääneen luettuna, ja lukunautinto nousee vielä moneen potenssiin. Alastalon salia on verrattu mm. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä. Jos näin Proust-lukupiiriin kuuluvana itse teen pientä vertailua, on pakko sanoa, että Proustin teksti on mielestäni selvästi helppolukuisempaa, mutta Kilven teksti taas huomattavasti hauskempaa ja vetävämpää. Teoksia yhdistää moni asia, mutta ehkä eniten tajunnanvirtaisuuden ja filosofisen otteen lisäksi tietynlainen kerronnan ja pienten hetkien kauneuden ymmärrys.

  Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin helmaina täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, [--]

Kirjan lukemisen jälkeen mieli jää pitkäksi aikaa leijailemaan Alastalon salin hyrisevään rauhaan. Sali on nyt tyhjä, Langholman keinutuoli keinahtelee vielä hiljaa ryysymattojen peittämällä valkoisella lautalattialla, ilmassa tuoksuvat kahvin rippeet ja piipputupakka, ja akkunan takana syksyinen merituuli kopisuttelee omenapuun oksia lasiin. Tänne haluan palata vielä joskus. ♥ Salissa ovat viimeksi viipyilleet myös Arja ja Margit.

HelMet-lukuhaaste 2016: 25 - Kirjassa on yli 500 sivua


Osallistun Kilven Alastalon salilla Kirjabloggaajien kolmanteen klassikkohaasteeseen, jota emännöi tällä kertaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile. Tarkoitukseni oli osallistua jo tammikuiseen (järjestyksessä toiseen) klassikkohaasteeseen tällä samalla teoksella, mutta silloin kirja oli vielä pahasti kesken. Mutta nyt: hurraa! ♥