Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015. 279 sivua.)
Islanti on luonnonoikku. Sieltä löytyvät tulivuoret ja jäätiköt sekä Euroopan suurimmat vesiputoukset ja lämpimät kylvyt. Rajanaapureita ei ole, kuten ei raideyhteyksiäkään. Tuulen piiskaamissa pikkuruisissa rannikkokylissä saattaa asua vain muutama kymmenen ihmistä. Vuoden keskilämpötila on neljä plusastetta. Jos Islannista lähtee purjehtimaan kohti etelää, päätyy Etelämantereelle. Lännessä vastaan tulevat Grönlanti ja nälkäiset jääkarhut. Kuka suostuisi asumaan tundralla keskellä kylmää valtamerta, ellei tietäisi sen olevan maailman paras paikka? Varmaan aika harva.
Luin tämän Satu Rämön hurmaavan Islanti-kirjan jo puolisen vuotta sitten, mutta en ehtinyt blogata kirjasta tuoreeltaan sen luettuani. Islannin eilisen sensaatiomaisen jalkapallovoiton jälkitunnelmissa on kuitenkin enemmän kuin mukavaa palailla kirjan tunnelmiin, ja sitä kautta omiin Islanti-muistoihini muutaman vuoden takaa.
Suomalaissyntyinen toimittaja Satu Rämö on asunut Islannissa jo vuosien ajan. Toimittajan työnsä ohella hän tekee monenlaista, muun muassa pitää kahden muun suomalaisosakkaan kanssa Reykjavikin keskustassa kauppaa, jossa myydään suomalaista designia. Hänen miehensä on islantilainen vuoristo- ja jäätikköopas, ja parilla on kaksi lasta. Rämö kirjoittaa islantilaisesta perhearjestaan suosittua Salamatkustaja-blogia, jonka lukemiseen minäkin olen aivan koukussa. :)
Islantilainen voittaa aina onkin aivan erinomainen kirja: Sen kerronta on soljuvaa, lämmintä ja jutustelevaa, eikä kirjaa malta laskea käsistään sen kerran aloitettuaan. Maahanmuuttajana Rämö katsoo Islantia ja islantilaisuutta samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolelta, ja kirjassa yhdistyvät sujuvasti fakta ja kirjoittajan omat kokemukset. Rämö kirjoittaa uudesta kotimaastaan rennosti pilke silmäkulmassaan, mutta samanaikaisesti suurella rakkaudella. Kirjan lukeminen on todellinen ilo, eikä olekaan mikään ihme, että kirja valittiin 2015 Vuoden matkakirjaksi.
Islantilaisten mielestä Islanti on maailman paras maa. Täällä on maailman paras juomavesi, maailman hienoimmat maisemat, maailman parasta turskaa ja pääkaupungissa maailman parhaat musiikkifestivaalit.
Islantilaisille maailman parhaus näyttää sietämättömän helpolta. Minne ikinä he menevätkään, kultainen aura tuntuu laskeutuvan heidän harteilleen. Jos maailma olisi Ankkalinna, Islanti olisi epäilemättä sen Hannu Hanhi.
Rämö kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia pienen tundravaltion yhteiskunnasta - pienestä, harvaan asutusta maasta, jossa "kaikki" tuntevat toisensa tai ovat jotain kautta sukua toisilleen. Pieni ja suloinen Reykjavik on maan sympaattinen pääkaupunki, ja sen pittoreskin keskustan värikkäissä taloissaan asuva värikäs väki edustaa Islannin koko kirjoa. Kirjassa käydään tietenkin läpi myös monelle ensimmäiseksi mieleen tulevat Islannin finanssikriisi viime vuosikymmenen loppupuolelta, sekä Eyjafjallajökullin purkautuminen vuonna 2010. Näistäkin oli todella mielenkiintoista lukea sellaisen ulkosuomalaisen näkemys, joka on elänyt tapahtumien ytimessä. Rämö kertoo myös omasta sopeutumisestaan uuteen kulttuuriin. Etenkin kielen opetteluun liittyi (lukijan kannalta) monia riemastuttavia hetkiä!
Islantilaisten mielestä suomen kieli kuulostaa tällaiselta: Kikkalakokkolo morkkolorkkoloo. Päällimmäisenä jää kuulemma mieleen kolina ja vaikutelma puhujan ärtyneisyydestä. Ennen kuin opin islannin kielen minulla oli islantilaisista ihan samanlainen mielikuva: Kyrtyrmrtr hyndyrbrnkkur. Kieli tuntui jonolta konsonantteja, hönkäisyjä ja äänteitä, joita sanoessa suusta lentää sylkeä.
Itseäni kirjassa kiehtoi eniten luonnon kuvaus, sillä pienen palasen islantilaisen luonnon ja maaseudun käsittämättömästä vetovoimasta olen saanut itsekin kokea, kun matkustin Islantiin joulukuussa 2012. Rakastuin oitis, sillä saaren luonto on yhtä aikaa rujo ja vaarallinen, kaunis ja kiehtova, tyhjä kaikesta ja täynnä elämyksiä. Samankaltaista eksoottista ja monipuolista luontoa saa muualta hakea: on tulivuoria, jäätiköitä, kuumia lähteitä - ja maanjäristyksiä, jotka ovat niin oleellinen osa päivittäistä elämää, etteivät asukkaat pienimpiä edes noteeraa. Pohjoinen saarivaltio on myös paikka, jossa vallitsee ikuinen marraskuu, ja Rämön mukaan ilman lukuisia kuumavesialtaita jatkuvaa kylmyyttä ja + 4:n asteen vuotuista keskilämpötilaa olisi mahdotonta kestää. Luontoon linkittyy myös mystiikkaa ja rikasta kansanperinnettä: islantilaiset ovat henkeen ja vereen kirjaihmisiä ja maan lukuisat saagat ja tarustot pitävät sisällään kiehtovia kuvauksia karussa luonnossa asuvasta piilokansasta ja menninkäisistä.
Yhtä kiehtovaa kuin luonnon kuvaus, on islantilaisen mielenlaadun kuvaus. Ihmiset ovat loputtoman positiivisia ja heillä on vankkumaton usko itseensä ja tekemisiinsä. Islantilaisesta elämänasenteesta olisi meikäläiselläkin paljon opittavaa, sillä onhan oikeastaan lopulta aivan totta, ettei ole ongelmia, on vain järjestelykysymyksiä. Tämä usko omiin kykyihin ja kaiken järjestymiseen näkyi eilisiltana myös nizzalaisella jalkapallokentällä, kun supersympaattisen saarivaltion lujasti itseensä uskova joukkue teki sen, minkä moni uskoi mahdottomaksi, ja passitti Englannin joukkueen kotimatkalle. Sillä onhan niin, että parhauden ydin ei aina löydy mitattavista ominaisuuksista. Se on kiinni asenteesta eli siitä, että on pokkaa olla paras. ♥
HelMet-lukuhaaste 2016: 4 - Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja