Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016. 335 sivua.)
Seuraavana päivänä törmäsin heihin rannalla, äitiin ja poikaan, herra näyttää työskentelevän pitkää päivää ja nuori rouva keskittyy naisellisiin velvollisuuksiinsa, lastenhoitoon. Minuun iski joku tuntematon oikku, halusin kai pyyhkiä sen apaattisen ilmeen kauniilta kasvoilta tai sitten olin vain loputtoman ikävystynyt, ja pyysin heidät kanssani veneilemään. Ajoimme pikku purtilollani Uunisaareen, istuimme kallioilla ja söimme makkaravoileipiä. Pikkurouva tunnusti minulle, ettei juuri viitsisi laittaa ruokaa vain heille kahdelle. Ja mies ei ilmeisesti ole kovin hyvissä varoissa, päätellen asunnosta ja rouvan pari kesää vanhasta mekosta. Tukka, meikki ja kaikki on auttamattoman vanhanaikaista. [--]
No, olen ajatellut, että ottaisin hänestä projektin, tarvitsen jotain muuta ajattelemista kuin käännöksen ja muutenkin, nyt kun sinä olet poissa. Aion opettaa hänet laittamaan ruokaa. Siitä tulee hauskaa.
Vuonna 1956 Saara, hänen aviomiehensä Juhani ja heidän pian kouluikäinen poikansa Elias muuttavat Helsinkiin, töölöläiseen vuokrakaksioon. Pikkukaupungissa apteekkarina työskennelleen Juhanin edellisessä työpaikassa on tapahtunut yksi juttu, ja Saaran isä järjestää miehelle uuden työn helsinkiläisestä konttorista. Pienen perheen on aika kääntää elämässään uusi lehti.
Saara on kotirouva, joka on miehensä toiveesta keskeyttänyt opintonsa. Hänen tehtävänsä on rakastaa lasta, huolehtia kodista ja olla sellainen onnellinen reipas olento, joista saa lukea kuvalehdistä. Hän järjestelee, kuuraa ja siivoaa asuntoa, pitää perheensä ravittuna ja kuivana, ja lukee kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta. Hän ajattelee elämänsä olevan niin hyvää, että kuka nainen voisi toivoa enempää, mutta silti hän havahtuu aamuöisin rintakipuun ja tarvitsee rauhoittumiseen vaaleansinisiä pillereitä, jotka täyttävät pään miellyttävällä sumulla. Arki kerrostuu, viikot liukenevat, ja päivät täyttyvät väsymyksestä, joka valuu selkää pitkin ja kietoo Saaran pumpuliin.
Kunnes Saara tutustuu yläkerran naapuriinsa, yksin asuvaan Elisabethiin, joka järjestää asunnossaan kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ai niin - on vakooja. Naisten ystävyyden myötä Saaran elämä saa aivan uudenlaista sisältöä ja merkitystä.
Parkkisen uutuusromaani on melko petollinen tapaus. Olin kyllä suunnitellut lukevani koko helatorstain, mutta hyvin kurinalaisesti vain tentti- ja pääsykoekirjoja. Aamupäivän aurinko paistoi käsittämättömän lämpimästi, parveke houkutteli kutsuvana ja ajattelin että jospa vähän kurkistan mitä Säädyllinen ainesosa pitää sisällään, luen pari ensimmäistä sivua ja vaihdan sitten kuuliaisesti tilastotieteeseen ja mitä näitä nyt on... No, niinhän siinä kävi, että havahduin tähän maailmaan joskus tuntien päästä ymmärtämättä tilastotieteestä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Olin uppoutunut ensimmäisestä sivusta lähtien siihen lähes sietämättömän nautinnolliseen lukuhurmioon, jonka Parkkinen luomallaan maailmalla ja tarinalla tarjosi. Säädyllinen ainesosa on aivan syntisen hyvä romaani, jonka lukemista on mahdotonta jättää kesken sen kerran aloitettuaan.
Romaanissa on jotenkin kaikki niin kohdallaan. Katsotaanpa.
1) Henkilöhahmot. Alusta asti kiinnostavia, särmikkäitä, täynnä salaisuuksia, vähän rikkinäisiäkin. Ihmisiä, joista haluaa tietää kaiken, ja jo siksi kirja on pakko lukea yhdeltä istumalta.
2) Tarinankuljetus. Toimii! Romaani on kiehtova kudelma, jossa lukija ei tiedä aluksi mitään, mutta viisastuu pala palalta ja sivu sivulta. Aikatasot ja tapahtumapaikat limittyvät sujuvasti, ja se tapa, jolla kokonaisuus alkaa lukijalle hahmottua, on tavattoman kiehtova.
3) Ajankuvaus ja mennyt, sodanjälkeinen Helsinki. Tähän vain yksi sana: i h a n a a!
4) Kieli ja kerronta. Paikoin rönsyilevää ja maalailevaa, ja silti samanaikaisesti napakkaa ja koko ajan hallittua. Dialogit ovat hykerryttäviä.
"Tule. He soittavat meidän lauluamme."
"Ei meillä ole laulua."
"Nyt on."
Tarkastellaanpa tarkemmin kohtaa yksi, Säädyllisen ainesosan henkilöhahmoja, ja nimenomaan sen kahta päähenkilöä. Saara on päällisin puolin hillitty kotirouva, joka kampaa hiuksensa tupeeratulle kovalle kampaukselle, muistaa hymyillä aina oikeassa kohtaa ja laittaa huulipunaa, kun mies tulee kotiin, sillä kuvalehdissä varoitellaan huolimattomista suttuisista vaimoista. Hillitty ja huoliteltu ulkokuori peittää kuitenkin sisäänsä säikyn olennon, säpsähtelevän pikkukaupunkilaistytön, joka kokee jatkuvaa syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. Hänen vastaparinsa Elisabeth on Saaran täydellinen vastakohta, itsevarma, itsenäinen ja rohkea maailmannainen, joka käyttää farmareita ja polttaa piippua, ja järjestää yläkerran asunnossaan miltei sellaisia juhlia ja illalliskutsuja kuin Jay Gatsby F. Scott Fitzgeraldin Kultahatussa konsanaan (tosin hieman pienemmässä mittakaavassa toki). Elisabethissa on sellaista itselleen hymyilevää tovejanssonmaista rentoutta, että lukijalle käy kuin kaikille naisen tuttavapiirissä: kaikki rakastuvat vuorollaan Elisabethiin.
Kovin kiehtovia ovat omalla tavallaan myös tarinan sivuhenkilöt. Saaraa selvästi iäkkäämpi Juhani, joka on jo siinä iässä, jolloin mies pystyy säilyttämään arvokkuutensa vain huolellisesti vaatetettuna (miten riemastuttava miesvartalon kuvaus!), sekä herkkä ja ujo lukutoukka Elias, joka rakastaa poikalapselle hieman epäterveellisiä asioita: äitinsä hiusten harjaamista, ruoanlaittoa ja vauvanukkeaan, jolla hän saa leikkiä vain isältä salaa. Henkilöhahmot ovat tavattoman herkullisia, ja Parkkinen kuvaa heidän kauttaan oivallisesti 50-luvun asenneilmapiiriä ja yhteiskunnan erityisesti naiselle asettamia odotuksia. Entä keitä ovat salaperäinen Izzy, jolle Elisabeth kirjoittaa pitkiä kirjeitään, tai Liisa, jonka ajatteleminenkin tuntuu Saarasta liian kipeältä?
Kirjan isoja teemoja - ystävyyttä, rakkautta, seksuaalisuutta, äitiyttä, sukupuolirooleja, luokkajakoa, ja vähän Suomen sodanjälkeistä poliittista tilannettakin - sitoo yhteen rakkaus ruokaan. Säädyllinen ainesosa onkin riemastuttava ylistyslaulu gastronomialle: sen sivuilla kerätään ruusun terälehtiä jäätelön valmistukseen, hengitetään sahajauhoon pakattujen jääpinojen päällä kohmeisina liikuskelevista hummereista huokuvaa vahvaa meren hajua, valmistetaan kastanjoilla täytettyjä kyyhkysiä ja ihastellaan juottovasikan lihaa, jonka syyt ovat hienoja kuin silkkikangas. Luvut on nimetty niissä esiintyvien ruokalajien mukaan, ja jo sisällysluettelon selaaminen nostattaa veden kielelle. Ruoka merkitsee romaanissa kaikkea, se kuvastaa rakkautta, vapautta, elämää, riemua ja pelkoja, se sisältää salattuja viestejä, ja tekee Säädyllisestä ainesosasta niin huikean ja lumoavan kokonaisuuden, että voin helposti todeta lukeneeni juuri yhden tämän vuoden eittämättä parhaista kotimaisista romaaneista.
HelMet-lukuhaaste 2016: 41 - Kirjassa lähetetään kirjeitä