Sofi Oksanen: Norma (Like, 2015. 304 sivua.)
Alkuasetelmassa ollaan epäselvissä olosuhteissa kuolleen Anita Rossin hautajaisissa. Suremaan on jäänyt tytär Norma, joka onkin hyvin erikoislaatuinen ihminen, varsinainen luonnonoikku. Norman herkkävaistoisuuden ja etenkin poikkeuksellisten hiusten (!) vuoksi äiti ja aikuinen tytär ovat eläneet melko eristäytynyttä elämää.
Äidin kuoleman jälkeen Normalle alkaa hiljalleen selvitä, ettei hän ole tiennyt paljoakaan äidistään, suvustaan, tai edes itsestään. Heräävän tietoisuuden lisäksi naiselle jää perinnöksi suuri summa velkaa, sekä kummallinen vyyhti, johon liittyy hämärähommiin pohjautuvia bisneksiä tekevä Lambertin suku, äidin mielenterveysongelmainen ystävätär ja punttitolkulla Norman omia hiuksia.
Näistä hiuksista tehdyissä pidennyksissä naiset astelisivat alttarille ja matkustelisivat kavaljeerien, kihlattujen, rakastajien, aviomiesten ja lastensa isien kanssa kohti sukujuhlia ja festivaaleja, viilettäisivät juhannuskoivujen välistä kohti järven rantaa, pöyhisivät kampaustaan ja ajattelisivat kokon äärellä käytyjen myöhäisten riitojenkin aikana, että tukka sentään oli hyvin. Hänen hiuksensa loihtisivat lukuisia onnellisia juhannuksia ja onnistuneita taikoja, uusia rakkauksia ja lisää juhannuslapsia, ne uisivat järvien pinnalle levittäytyvässä keskiyön auringossa ja avautuisivat viuhkoiksi, pyörisivät juhannusyön pelloissa. Hänen hiuksillaan nuo naiset saisivat kaiken sen, mitä hän ei koskaan.
Olen varmaan Suomen ainoa kirjabloggaaja, joka ei ole ennen tätä lukenut ainoatakaan Sofi Oksasen kirjaa. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö Oksasen tuotanto kiinnostaisi - päinvastoin, mutta jotenkin lukemisen kynnys on noussut liian korkeaksi kirjailijan ympärillä pyörivän hypen myötä. Viime syksynä ilmestynyt Norma tuntuikin erikoisuudessaan hyvältä kirjalta aloittaa Oksasen tuotantoon tutustuminen. Myönnän, että minua kirjan pariin houkutteli myös sen viehko nimi, sillä kuvittelin sen sisältävän joitakin ovelia yhtymäkohtia Bellinin Norma-oopperaan (tämä tosin osoittautui kirjaa lukiessa omaksi harhaluulokseni, sillä yhteys kirjan ja oopperan välillä on aivan kirjaimellisesti nimellinen).
Norma olikin ovela kirja - niin ovela, etten vieläkään oikein tiedä mitä luin. Siinä on ehkä tapahtunut henkirikos, ja päähenkilö Norma Rossia vastassa oleva Lambertin klaani harjoittaa bisneksiä, jotka eivät kestä päivänvaloa tai lähempää tarkastelua. Kirjan tunnelma on alusta loppuun miltei selittämättömällä tavalla tiheä ja painostava, mutta vaikka kaiken yllä leijuu vahvana jatkuva vaaran ja uhan lemu, ei tarinassa kuitenkaan tapahdu paljoakaan. Periaatteessa Normaa kai voisikin kutsua rikos- tai jännitysromaaniksi, mutta ei se oikeastaan ole kumpaakaan. Kirjassa on paljon myös maagisen realismin elementtejä, ja minua juuri ne kiehtoivat eniten. Normasta jäi mystinen, häiritsevä ja juuri siksi kiehtova jälkimaku. Kirja on kuin arvoitus, jonka ei ole tarkoituskaan ratketa.
Oksanen esittelee Normassa maailman, joka on häikäilemätön ja julma, ja jossa ihminen - yleensä nainen - on vain väline vailla sen kummempaa arvoa. Jotakin sellaista, joka on helposti pois heitettävissä ja korvattavissa toisella samanlaisella. Teksti herättää puistattavia ajatuksia: mitä kaikkea ihminen voi joutua henkensä pitimiksi ja perheensä elättämiseksi tekemään? Köyhissä maissa rahapulassa elävät yksinäiset naiset joutuvat alistumaan tuotantolaitoksiksi ja kasvatusalustoiksi. Kaikki kelpaa: hiukset, kohtu, munuaiset. Kirjaa lukiessa kurkkua alkaa kuristaa, sillä koko ajan ymmärtää lukevansa jonkun ihmisen todellisuudesta, niin fiktiota kuin käsissäni pitelenkin. Myös vallankäytön kuvaajana Oksanen on hiuksia nostattavan hyvä.
Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.
Lukukokemus oli kuitenkin kaikkiaan ristiriitainen. Lukiessani minua häiritsi ajoittain hienoinen laskelmoinnin maku: Kesäinen Helsinki ei tuntunut itseltään, vaan se olisi voinut olla mikä tahansa anonyymi eurooppalainen kaupunki, samoin henkilöiden nimet olivat niin kansainvälisiä, että ne toimivat vaivattomasti varmasti minkäkielisessä käännöksessä tahansa - ja jostakin syystä huomasin ärsyyntyväni näistä pikkuseikoista. Myös isojen teemojen niputtamisessa olin aistivinani jonkinlaista väkinäisyyttä. Samalla kuitenkin ihailin Oksasen rohkeutta, kantaaottavuutta ja sujuvaa lausetta. Teksti onkin jotenkin kirjoittajansa näköistä: älykästä, itsevarmaa ja pelotonta.
Norma leikittelee lukijansa kanssa, se vihjaa muttei kerro likimainkaan kaikkea, se koukuttaa lukemaan ja lopuksi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Vaikka lukemisesta on jo aikaa, en osaa vieläkään vastata edes yksinkertaisimpaan kysymykseen: pidinkö kirjasta vai en? En tiedä, mutta ei se minua ainakaan kylmäksi jättänyt. Ja se on mielestäni sellaisen lukukokemuksen merkki, että Oksasta on todellakin luettava enemmän. Ehkä seuraavaksi on jo Puhdistuksen vuoro.
Normasta ovat kirjoittaneet myös ainakin TuijaTa, MarikaOksa, Arja, Kirjakaapin kummitus, Mai Laakso ja Krista.
HelMet-lukuhaaste 2016: 8 - kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
