Kate Atkinson: Hävityksen jumala

  He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Teddy Todd syntyy keskiluokkaiseen, mutta arvonsa tuntevaan ja kirjallisuutta ja taidetta rakastavaan perheeseen vuonna 1914. Hän on sisartensa ja vanhempiensa - ja etenkin Sylvie-äitinsä - suosikki, herkkä runoilijasielu, joka rakastaa luontoa ja eläimiä ja vannoo pasifismin nimeen. Elämä etenee vääjäämätöntä uomaansa: lapsuus maaseudulla Fox Cornerin talossa, opiskelu sisäoppilaitoksessa ja sittemmin Oxfordissa, syvä ystävyys naapurintytön, Nancyn, kanssa ja sitä seuraava kyseenalaistamaton ajatus avioliitosta aikuisuuden koittaessa, ja isän järjestämä työ pankissa, joka tuntuu nuoresta miehestä kuitenkin siltä, kuin elämä olisi ohi ja elinkautinen tuomio aluillaan.

Kun toinen maailmansota syttyy, on Teddy suunnattoman helpottunut. Hän värväytyy ilmavoimiin, saa kansainyhteisön lentäjäkoulutuksen Kanadassa ja sotii sotansa ilmassa pommittaen natsi-Saksaa maan tasalle. Sodan aikana miehen mieli sopeutuu ajatukseen väistämättömästä kuolemasta, mutta kun hän lopulta selviääkin sodasta hengissä, on kyettävä sopeutumaan uudelleen - siihen, että edessä onkin elämä ja tulevaisuus.

  Nyt sota oli Teddylle satunnaisten kuvien sekasotku, joka vainosi häntä unessa: Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellinsiipi, kalpeat kasvot vedessä. Onnea matkaan teille. Joskus syreenien väkevä tuoksu, joskus taas kauniisti laulettu tanssikappale. Aina painajainen päättyi vääjäämättömään loppuun, tuleen ja kuvottavaan syöksyyn kohti maata. [--]
  Sodan aikana hän oli päässyt sopuun kuoleman kanssa, mutta yhtäkkiä sota oli ohi ja koitti seuraava päivä ja sitten seuraava ja sitten taas seuraava. Hän ei koskaan kunnolla sopeutunut siihen, että hänellä oli sittenkin tulevaisuus.


Kate Atkinsonin teos Elämä elämältä oli minulle ilmestymisvuonnaan 2014 paras lukemani tuore käännösromaani. Se oli aivan mahtavan hyvä kirja: rakenteeltaan raikkaalla tavalla erikoinen, peribrittiläinen tiiliskivi, jonka jokaisen sivun lukeminen oli suurta lukemisen juhlaa. Kun kuulin, että Atkinson on kirjoittanut sille tämän itsenäisen sisarteoksen, olin onnellinen. Hävityksen jumala on ollut yksi kevätkaudelta eniten odottamistani teoksista, ja olikin nautinto päästä aloittamaan lukemista: romaanin maailmaan ja ennestään tuttujen henkilöhahmojen elämään oli helppoa solahtaa.

Elämä elämältä kertoo vanhemman Ursula-sisaren elämästä, ja tekee sen niin, ettei lukija täysin tiedä, mikä lopulta on totta ja mitä oikeasti tapahtuu. Hävityksen jumala taas on pikkuveli Teddyn tarina ja romaanina perinteisempi - sen kerronta rikkoo vain kronologiaa. Tarina polveilee aikatasolta toiselle, se kieputtaa lukijaa sujuvasti Teddyn lapsuusvuosista sotaan ja aina vuoteen 2012 saakka, ja hallitusti rönsyilevästä kerronnasta, loputtomista yksityiskohdista ja fragmenteista sekä useamman sukupolven ketjusta muodostuu ehjä ja kokonainen tarina. Hävityksen jumala on sukukronikka ja kuvaus 1900-luvun muuttuvasta Iso-Britanniasta, mutta ennen kaikkea se on koskettava ja syvästi humaani henkilökuva Teddy Toddista. Miehestä, johon ei voi lukiessaan olla syvästi kiintymättä.

On kiehtovaa tarkastella miehen elämänkaarta, ja sitä miten eletty elämä ja etenkin sota ihmistä muuttavat ja muovaavat. Nuori Teddy on urheilullinen ja ystävällinen poika, joka rakastaa luontoa, eläimiä, kirjallisuutta ja runoutta, ja jolla on erityinen kyky ymmärtää maailman kauneutta. Oxfordin jälkeen elämänjano ajaa miehen matkustelemaan ja kokemaan asioita, hän tekee raskasta ruumiillista työtä ranskalaisilla maatiloilla. Päivisin aurinko paahtaa ihon ruskeaksi, iltaisin viini virtaa ja joskus öisin vierestä saattaa löytyä nainen. Elämä on yhtä suurta nautintoa - ja jatkuvaa syyllisyyttä todellisen elämän väistelystä. Sota lyö Teddyyn sellaisen vakavuuden leiman, joka ei hellitä otettaan enää koskaan. Se tappaa hänen halunsa kirjoittaa runoja, ja tuo tullessaan painajaiset. Sodan jälkeen koittaa toisenlainen elämä, ja Teddystä tulee vakaa ja tasainen aviomies, ja isä, joka oman tyttärensä mielestä on konservatiivinen ja pidättyväinen puritaani, jonka järkevyys on vinouttanut hänen lapsuutensa. Koskettavinta on lukea vanhasta leskeksi jääneestä Teddystä, joka asuu vanhusten palvelutalossa ja rakastaa kahta lapsenlastaan.

Lukiessani mietin, ettei Hävityksen jumala ole yhtä taianomainen romaani kuin Elämä elämältä. Niissä on paljon samaa: ihanan kuivakkaa brittihuumoria, sujuvaa ja koukuttavaa kerrontaa, joka tekee kummastakin melkoisen lukunautinnon, sekä sellaista peribrittiläisyyttä, joka jo itsessään sulattaa anglofiiliksi tunnustautuvan lukijan sydämen. Hävityksen jumala on kuitenkin romaanina yksioikoisempi ja tavanomaisempi kuin edeltäjänsä, ja se seikka hämäsi minua tarinan loppusuoralle saakka. Kirjan loppu on aivan erityisen hieno, ja romaanin arvo ja ansiot alkavat kirkastua vasta parien nukuttujen yöunien jälkeen.

Hävityksen jumala on vakava, hienostunut, älykäs ja viimeistä piirtoa myöten taidokkaasti kirjoitettu (ja käännetty!) romaani. Se on ylistyslaulu kirjallisuudelle ja taiteelle, ja sen tarjoamat ajatukset taiteen merkityksestä ovat niin riemastuttavia, että niitä haluaa tallettaa jonnekin sydämen seutuville: esimerkiksi kun kaikki muu on mennyttä, taide jää, tai ettei taiteen tehtävä ole opettaa, vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ymmärryksen lähde. Oih! Romaani kuvaa kauniisti tunnelmia ja hetkiä, jotka ovat luonnostaan ohikiitäviä, ja kerronnan yllä leijuu kaiken aikaa hienoinen melankolian harso. Elämä on jatkuvaa luopumista ja kaipuuta, ja sitä korostaa se vääjäämättömyys, jolla elämä puskee tietään eteenpäin, ja jolla kaikki koettu jää taakse. Hävityksen jumala on hieno romaani, joka jättää vakavan ja hieman surumielisen olon. Mieleen jää soimaan Ralph Vaughan Williamsin The Lark Ascending.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Ulla ja Krista.

HelMet-lukuhaaste: 44 - kirjassa joku kuolee