Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

  Valopilvenä hehkuu taivas meren syleilemän kaupungin yllä. Kevään armoton valo paljastaa vaatteiden köyhyyden, varjot silmien alla, seinien harmauden. Kaupunki tekee työtä, toivoo, uneksii ja itkee. Ihmisten jono kadulla ei pääty koskaan. Milloinkaan ei kone lakkaa pyörimästä. Tänä päivänä on vanha neiti Sunnkvist kuoleva. Tänä päivänä on jonkun tehtävä elämänsä uudelleen. Pieni poika tahtoo saada lasisirpaleet loistamaan taivaan valoa. Nuoressa mielessä kuohuu viha ja toivoton rakkaus. Ajatus muuttuu eläväksi lihaksi työhuoneen ja arkipäivän murheessa.

Romaanissa eletään yksi huhtikuinen päivä 1930-luvun Helsingissä. Sen keskiössä on joukko ihmisiä, joiden elämät koskettavat toisiaan ensisilmäykseltä joko löyhästi tai eivät ollenkaan. On kuolemaa odottava vanhapiika, joka lepää hauraana vuoteellaan. Hänen ruumiinsa on kuihtunut, ja kätensä liikkuvat peitteellä itsekseen kuin kerien kuolemaa lähemmäksi, mutta hänen henkensä elää viimeiseen asti terävänä ja lasinkirkkaana. Vanhus kaipaa viimeisiltä hetkiltään vain yhtä asiaa: Hän haluaa tietää, miten sanomalehdessä julkaistava jatkoromaani päättyy. Toisaalla seurataan vastikään leikattua koulupoikaa, isänsä mukaan yliherkkää ja sairaalloista 12-vuotiasta Erkkiä. Hänet kotiutetaan pitkän sairaalassaolon jälkeen, ja hän haaveilee rakentavansa värikkäistä lasinpaloista jotakin erityisen hienoa.

Eräs nuori mies on täynnä suuria tunteita. Hän on työtä vailla oleva työläisperheen poika, joka kuluttaa päivänsä piilossa kirjoja lukien, viha ja rakkaus mielessään velloen. Rakkauden kohde on herrasväen tytär, ja siksi koko ajatus rakkaudesta on mahdoton. Toinen nuori mies taas on menestyvän liikemiehen poika, mutta täynnä aatteen paloa ja poliittista idealismia, joiden vuoksi hän on valmis hankkiutumaan vaikeuksiin. Vaikeuksissa on myös maaseudulta tullut junantuoma muukalainen, joka on kovia kokenut ja kaiken menettänyt. Hän kuljeskelee kaupungilla yrittäen saada elämästään jälleen jonkinlaisen otteen.

Näiden lisäksi kertoja seuraa vielä nuorta, perheellistä kirjailijaa, joka tuskallisesti tuijottaa kirjoituskoneen välkkyviin, mustavalkoisiin kirjaimiin, sillä hänen sydämensä on tyhjä, puuttuu oikeanlainen vire eikä kirjoittaminen suju, sekä yläkoululaisia opettavaa pastori Laurilaa, joka kamppailee periaatteidensa ja omantuntonsa kanssa erinäisten koululla tapahtuneiden asioiden vuoksi. Nämä ihmiset edustavat erilaisia elinpiirejä ja elämäntilanteita, mutta yhden päivän aikana heidän elämänsä ja kohtalonsa limittyvät toisiinsa muodostaen kiehtovan ketjun.


Aluksi kerrottakoon, että olen häpeäkseni kartellut Waltarin tuotantoa aina viime vuosiin saakka. Yritin liian isoa palaa liian nuorena, kun joskus pari vuosikymmentä sitten aloin rehvakkaasti lukea kaverin kehumaa Johannes Angelosta ensimmäisenä waltarinani. Kirja oli kansipaperiton järkäle, en ymmärtänyt yhtään mitä luin enkä päässyt kirjassa ensimmäisiä kymmeniä sivuja pidemmälle. Jäi vähän Waltari-kammo - ja kyllä, tunnustettava on, että suomalaiseen yleissivistykseen kai kuuluva Sinuhekin on lukematta. Näin keski-ikäisyyden kynnyksellä olen saanut kerättyä niin paljon rohkeutta ja itsevarmuutta, ettei yksi edesmennyt Mika Waltari minua enää nujerra. On tullut aika.

Olen aloitellut urakkaa viime vuosina ihanan Joulutarinoita-kokoelman parissa. Sitä lukiessani aloin ymmärtää, että Waltarin teksteissä on ihmeellistä viisautta, sekä terävyyttä yhdistettynä lempeään lämpöön. Kesäkuussa tutustuin kirjalliseen Komisario Palmuun (josta kirjoittelen blogiin lähiaikoina), ja aloin ihan tosissaan innostua - Waltarihan on mainio! Mutta ihan viimeistään minut sai rakastumaan tämä Surun ja ilon kaupunki, joka on niin hieno romaani, että tekisi melkein mieli itkeä vähän ilosta.

Romaani kuvastaa hyvin sotien välistä aikaa, kansalaissodan yhä kipeitä jälkiä ja valkoisten ja punaisten välistä juopaa, sekä 30-luvun poliittista ilmapiiriä - ja vaikkei Waltari vielä itsekään kirjaa kirjoittaessaan ole tiennyt pian koittavasta toisesta maailmansodasta, häilyy kaiken taustalla jotenkin painostavan odottava ilmapiiri. Maailma muuttuu ja kehittyy kiivasta tahtia, eikä kukaan tiedä mitä tuleman pitää. Keväinen Helsinki on kuin yksi romaanin päähenkilöistä: Se herättää asukkaansa kevätaamun kylmään, julmaan valoon, kohtaamaan kaupungin surun ja arkipäivän. Päivänpaisteinen meri helottaa kirvelevän sinisenä, ja väkevä tuuli puhaltaa mereltä kaupungin kaduille. Huhtikuiseen tapaan lohduttoman kaljut puut ovat täynnä epätoivoa, raitiovaunut kolistelevat ohi, ja kaupungin sadat ikkunat katselevat mykkinä kulkijoita, joiden mielet ovat täynnä surua ja iloa.

  Joukot lainehtivat eteenpäin. Valot syttyvät ja sammuvat. Haavoitetut ja tallatut jäävät tienvarteen, mutta aina ummistuu heti tyhjä paikka ja päivässä, viikossa unohtuu väkevinkin. Joukon muisti on lyhyt niin ylistyksessä kuin vihassakin, mutta ihminen kantaa itse menneet tekonsa mukanaan ja viskaa ne eteensä muuriksi. 
  Hissi käy, veräjä kolahtaa, kirjojen pitkä rivi pysyy mykkänä. Tänä päivänä on joku kuoleva. Sinun on nähtävä kaikki valot, sinun on tunnettava kaikkien tuska, sinun on ymmärrettävä ja annettava anteeksi, sinun on julistettava ja kirottava. Kivinen kaupunki elää ympärilläsi arkipäivää, tekee kauppaa, laskee rahaa, valitsee lihaa, riitelee palkasta, polkee heikkoja, kadehtii väkeviä, syntyy, kuolee, tähtää tulevaisuuteen ja pakenee menneisyyteen. Kasteluvaunut ovat huuhtoneet veren kivistä.

Waltarin ihmiskuvaus on oivallista. Hän rakentaa hahmoistaan tarkalla kädellä eläviä ja aitoja ihmisiä, täynnä herkkyyttä ja tunnetta, elettyä elämää kaikkine kipuineen. Henkilöhahmoja on monta, mutta kerronta on niin hallittua, että lukija pääsee alusta saakka hyvin sisään siihen maailmaan jonka kirjailija pala kerrallaan luo, eivätkä henkilöt sekoitu mielessä toisiinsa. Huikeinta Surun ja ilon kaupungissa onkin se nerokkuus, jolla Waltari liittää kertomuksensa ihmiskohtalot ja heidän tarinansa osaksi katkeamatonta ketjua - teos tarjoaa lukijalle lukuisia riemastuttavia oivalluksen hetkiä.

Romaanin takaliepeessä kuvataan romaanin heijastavan tulenkantajien aatetta ihmisten veljeydestä ja suurkaupungin joukkosielusta, johon niin rikkaat kuin köyhätkin sulautuvat. Tuo lause kertoo Surun ja ilon kaupungista paljon, ja romaani itsessään on kuin suomalaisuuden kuva: Waltari kuvaa tarkkanäköisesti ja miltei isällisellä rakkaudella niitä ihmisiä, jotka kansalaissodan jälkeen ovat olleet rakentamassa maatamme - tätä hiljaista ja murheellista maata, tätä tuhansien surujen ja näkymättömän ilon maata. Hämmästyttävintä onkin ymmärtää, että tätä romaania kirjoittaessaan Waltari ei ole ollut vielä kolmeakymmentäkään. Surun ja ilon kaupunki on huikea kirja - niin viisas, kypsä ja hallittu. En osaa edes kuvitella, miten hienoja teoksia minulla on vielä edessäni, mutta matkani Waltarin parissa jatkuu pian.